Rooleissa Manuela Bosco

Urheilija, näyttelijä, enkelihoitaja ja taiteilija. Sellainen on tuntemamme Manuela Bosco. Käpyläläisen kahvilan perimmäisessä nurkassa teetä siemaileva 33-vuotias ruskeaverikkö on seitsemännellä kuulla raskaana, joten hänen on oltava myös ihminen.

Hän tervehtii lempeästi ja siemailee teetä valkoisesta kupista. Hän puhuu pehmeästi, varoen, ettei häiritse muita, mutta heiluttaa käsiään vimmatusti puhuessaan.

Urheilija-Bosco

Italialaisen isän ja suomalaisen äidin tytär on monen mielikuvissa yleisurheilija, joka ryhtyi näyttelemään. Bosco kokee itse olleensa aina taiteilija.

Ammattimaisen harjoittelun 14-vuotiaana aloittanut Bosco oli menettänyt sydämensä teatterille ja elokuvalle jo varhain. Suurimman vaikutuksen alakoululaiseen teki 90-luvun klassikko, Krzysztof Kieślowskin elokuvatrilogian ensimmäinen osa, Kolme väriä: Sininen.

“Muistan ajatelleeni, että tuota haluan tehdä. Tuolla tavalla kun osaisi joskus koskettaa.”

Koulussa, harrastelijateatterissa ja kaveriporukoissa tiuhaan esiintynyt Bosco pani näyttelijähaaveet odottamaan, kun urheilusta tuli ammatti. Näyttelemiseen oli tarkoitus kuitenkin aina palata.

“Tiesin, että urheilu loppuu ja silloin taideopinnot alkavat.”

Urheilun luontoon kuuluu se, että ura päättyy. Ihminen ei voi juosta ikuisesti. Siksi Boscoakaan ei harmita, vaikka aitajuoksu vei kymmenisen vuotta hänen elämästään. Se jätti myös paljon hyödyllisiä jälkiä.

“Urheilu opetti minulle paljon. Kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä, läsnäoloa, sisukkuutta ja säännöllisyyttä. Kaikesta siitä on hyötyä nykypäiväisessä elämässäni.”

Treenaamisessa ei ole olemassa isoja harppauksia, vaan pieniä askeleita. Päämäärän voi saavuttaa vain käytännössä tekemällä. Teoria tukee tekemistä, muttei vie mitään yksin eteenpäin. Menneisyys on mennyttä ja jo tehdyistä asioista on päästettävä irti. Sellaista on urheilu.

“Kun urheilija saavuttaa jotakin, se tuntuu hyvältä, mutta saavutusta kestää vain hetken. Sitten on mentävä taas eteenpäin.”

Näyttelijä-Bosco

Eteenpäin meni Boscokin. Urheilu-uran päätyttyä Bosco karisti sportti-identiteetin ja lähti Italiaan opiskelemaan näyttelemistä. Opiskelu tuntui oikealta ja valmistumisen jälkeen tie vei Lontooseen asti koekuvauksiin. Bosco palasi kuitenkin Suomeen 2010, koska halusi työskennellä täällä.

“Alku oli hankalaa. En tuntenut alan ihmisiä, ja tässä ammatissa luottamus on isossa roolissa.”

Näytteleminen Suomessa vei aikansa, se oli työlästä ja kypsyi hitaasti - päinvastoin kuin Boscon urheilu-ura. Ensimmäiset roolit olivat mainoksissa, teatterissa ja lyhytelokuvissa. Nyt Bosco on esiintynyt muun muassa MTV3:n fantasiadraamasarjassa Nymfit ja Night Goes Long -elokuvan pääosassa.

Night Goes Long on Uneton48-kollektiivin ainutlaatuinen projekti, jossa yhteisöllinen elokuvahanke toteutettiin alusta loppuun 48 päivässä. Yleisölle ja projektin tukijoille annettiin mahdollisuus vaikuttaa elokuvan juoneen, kuvauspaikkoihin, repliikkeihin ja hahmoihin. Moni ilmoittautunut sai myös sivuosan elokuvasta. Bosco esittää elokuvassa ranskalaista säätutkijaa, joka saapuu Helsinkiin etsimään nettirakastettuaan Miiaa.

“Lopputulos on kaunis olematta koreileva. Ja rauhallinen, vaikka tekeminen oli aikataulullisesti haastavaa. Koko projektista huokuu myönteinen energia, sillä kukaan ei ollut mukana taloudellisista syistä.”

Taiteilija-Bosco

Näyttelijän lisäksi Bosco on myös kirjailija ja taiteilija. Omaelämäkerrallinen esikoiskirja Ylitys ilmestyi 2012 ja lastenkirja Pöytä joka tahtoi kodin viime kesänä. Ensinäyttely Tähdet leikkivät öisin - aamulla kaikki on toisin on esillä Kallion Ruplassa 23.9.-10.10. Näyttelyn teokset kertovat syntymästä, kuolemasta ja siitä, miten kuoleman läsnäolo voi saada ihmisen arvostamaan elämää ja arkea.

Taiteentutkimuksen kandidaatiksi Jyväskylän yliopistosta valmistunut Bosco maalaa myös tilaustöinä sielunkuvia ihmisistä.

"Maalaan vaikutelman perusteella, jonka ihmisestä saan. Teen niitä puhtaasti intuitiolla”, Bosco selittää.

Sielunkuva syntyy muodoista, väreistä, abstrakteista linjoista - ja joskus konkreettisista hahmoistakin. Kaikesta siitä, mitä mallin energia ja olemus Boscolle kertoo.

Hihhuli-Bosco

“Jotkuthan pitävät minua ihan hörhöhippihihhulina”, Bosco sanoo ja hymyilee.

Bosco uskoo, että maailmankaikkeus pohjaa hyvään eli rakkauteen. Kokemus siitä, että olemassa on muutakin kuin näkyvä maailma tuli esiin, kun Boscon isä kuoli vuonna 2003. Boscon ajattelu koki radikaalin muutoksen ja materiaan pohjautuva maailmankuva murtui. 

“Halusin tietää, onko kuolema totta, vai jatkuuko elämä jossakin muodossa. Tajusin miten julmaa olisi, jos emme voisi enää koskaan tavata. Sittenhän elämä voisi keskittyä vain tavaraan, eikä millään olisi mitään väliä.”

Tiede ja fakta eivät enää riittäneet selittämään kaikkea. Niin vahva oli tunne, ettei isä ollut poissa. Kun Bosco katsoi kuolleen isänsä ruumista, hän tiesi vaistomaisesti, ettei tämä ollut siinä. Samalla oli selvää, ettei isän syvin, todellisin olemus ollut kadonnut minnekään. Bosco luki, opiskeli ja tutki asioita. Energiahoidot tulivat tutuiksi ja enkeleiden läsnäolo elämässä avautui.

“Minua ei kaduta, että olen puhunut asiasta julkisesti. Huvittaa kuitenkin, että minut määritellään ajoittain enkeleihin perustuvien mielikuvien kautta.”

Boscon mukaan usko liittyy henkiolentoja enemmän rakkauteen, luottamukseen, rauhaan ja empatiaan. Hänen mielestään uskosta puhutaan Suomessa liian vähän. Typistetty keskustelu saattaa johtaa siihen, ettei uskovan ihmisen ajatella kykenevän loogiseen ajatteluun. Hän sanoo, että henkisyys on yhtä kuin arvot, ja parhaimmillaan ihmisen ammatillinen maailma vastaa arvoja, joihin tämä uskoo.

Ihminen Bosco

Bosco huokuu rauhaa ja seesteisyyttä. Hän on lämmin, huomaavainen ja ystävällinen - eikä yhtään hörhö (hän ei puhu enkeleistä ollenkaan, ellen pyydä). Hän kertoo olevansa italialaisittain temperamenttinen ja harmittelee sitä, että on toisinaan niin itsepäinen. Ihan tavallinen tyyppi siis, tosin ehkä hiukan ihanampi.

Julkisuuden ja ammatin takana Bosco on ihmisen lisäksi myös äiti, jonka puolitoistavuotias tytär saa loppuvuodesta sisaruksen. Arjen pyörityksessä auttaa myös näyttelijämies Kasimir Baltzar.

Äitiys on rentouttanut Boscon suhtautumista elämään. Kun huomio on pienessä ihmisessä, on vaikea stressata omia asioita. Hän kertoo nauraen, että perhearki on kuitenkin ihan tavallista huolineen ja kiireineen.

“En varmaan äitinä ole maailman rennoin”, hän sanoo. “Maailmantuska on kovempi, koska lapsen hyvinvoinnista on aina huolissaan.”

Hörpimme viimeiset teet ja lopetamme haastattelun. Koskelantiellä syysauringon paisteessa Bosco antaa lämpimän halauksen. Niin kuin ihminen toiselle.