Taivaan valtiaat

"Hyi helvetti", punaiseen Goretex-takkiin pukeutunut valkokaulustyöntekijä Anna puuskahtaa tummansinisen farmariauton etupenkillä nähdessään mustaa taivasta vasten kohoavan 120 metriä korkean savupiipun.

Piippu tupruttelee savua kuten muinakin arki-iltoina. Hetken päästä sen ulkoseinää reunustaviin portaisiin tarraa kaksi käsiparia kivutakseen piipun huipulle.

"Vanhat piiput ovat parempia, koska niissä tikkaat ovat ulkopuolella", opastaa illan pääagitaattori, itähelsinkiläinen markkinointimies Jussi ja kaartaa auton kirkkaasti valaistulle työmaatielle.

"Tämä on ainoa turvani", Anna hermoilee ja hypistelee käsissään kiipeilyyn tarkoitettua sulkurengasta. Sillä hän aikoo välillä kiinnittää itsensä savupiipun portaisiin lepuuttaakseen käsiään.

"Ja sitten kun ollaan siellä ylhäällä, levätään. Mä olen niin läkähtynyt, etten voi heti hypätä", Anna vaatii Jussilta.

Parivaljakko aikoo loikata piipusta base-hypyn läheiselle tielle. Piipulle päästäkseen heidän täytyy ensin kiivetä parimetrisen verkkoaidan yli ja hipsiä työmaan pimeimpiä kohtia pitkin sen juurelle. Anna ja Jussi pohtivat kirkaan keltaisessa valossa parasta aidan ylityspaikkaa, kun vartioliikkeen auto hurauttaa ohi.

"Luulivat varmaan työmiehiksi. Ei täällä mitään oikeaa vartiointia ole. Ehkä joku väsynyt äijä jossain kopissa", Jussi pohtii.

Tuuli riepottelee syksyn lehtiä. Se ei ole hyvä merkki. Kovalla tuulella homma menee puihin. Varjo aukeaa mihin sattuu ja pahimmillaan paiskaa hyppääjän piipun seinään. Tässä kohteessa vapaapudotusta olisi kolme vuotta lajia harrastaneen Jussin arvion mukaan sekunnista kahteen. Piipusta nouseva savu leijuu miltei vaakasuoraan luoteeseen. Tasan 90 astetta väärään suuntaan. Jotta tuuli kuljettaisi laskeutumisalueelle, sen pitäisi näillä kulmilla puhaltaa koillisesta.

Tänä iltana ei tästä piipusta hypätä.

Nilkat uhraten

"Lähes kaikilla base-hyppyä pitkään harrastaneilla ovat nilkat ja polvet vinksin vonksin", muistuttaa Ilmailuliiton toiminnanjohtaja Kai Mönkkönen. Yhden base-hypyn kahdesta tuhannesta on väitetty johtavan kuolemaan, kun vastaava suhdeluu laskuvarjohypyssä on noin 1:100 000.

Base-lyhenne tulee sanoista building (rakennus), antenna (antenni), span (silta) ja earth (maa). Hypättyään kaikista näistä paikoista alan harrastaja voi anoa Yhdysvalloista virallista base-numeroa. Suomeen niitä on myönnetty kahdeksan. Lisäksi moni hyppääjä on jättänyt numeron hakematta. Suomalaiset base-hyppääjät perustivat oman yhdistyksen Finnish Base Associationin viime joulukuussa. Jäseniä FBA:ssa on viitisenkymmentä, vaikka aktiivihyppääjiä Suomen niemellä on vain reilut kymmenen.

Suomi ei ole base-hyppääjien luvattu maa kahdestakin syystä. Maassa, jonka kansallishymnissäkin julistetaan, että täällä on turha hamuta laaksoille ja kukkuloille, ei korkeita hyppypaikkoja juuri ole.

Parhaita hyppypaikkoja Suomessa ovat radiomastot, rakennukset ja savupiiput, eikä niissäkään pääse kovin korkealle.

"Jengi on hyppinyt jopa 30 metristä, mutta meille 50 metriä on minimikorkeus", Jussi kertoo.

Harrastamista vaikeuttaa myös se, että laji kielletään ilmailumääräyksissä.

"Hypääjältä otetaan laskuvarjolupakirja hyllylle ja hänet saatetaan määräajaksi erottaa liitosta. Jos hyppääjä ei kuitenkaan ole liitton jäsen, olemme hampaattomia", Kai Mönkkönen kertoo.

Käyännössä ilman laskuvarjokokemusta base-hyppyjä leiskautteleva on joko hullu tai itsetuhoinen.

Horisontissa nosturi

Vaikka tuuli tuivertaa liput ojoon, Anna haluaa hypää.

"Kun sain kamat niskaan ja fiiliksen päälle, tuli kauhea himo päästä hyppäämään".

Niinpä tummansininen farmariauto hylkää savupiipun ympäristön ja lähtee metsästämään sopivaa nostokurkea. Hetken päästä sellainen löytyykin. Matkalla nosturille verkkoaita on helppo homma, hankalampaa on valoisan ja avaran työmaan läpi kävely huomiota herättämättä. Läheiselle parkkipaikalle on pysäköity poliisin tunnuksin varustettu maija. Kerrostalon parvekkeella keski-ikäinen mies imee iltaröökiä.

"Mitä tuokin tuolla?" Jussi vilkuilee hermostuneesti. Mies menee sisään. Siellä minne katuvalo eivät eksy, Jussi ja Anna alkavat pujottaa jäseniinsä polvi- ja kyynärsuojia.

"Meillä on aika monta muttaa matkassa. Ensin tulisi päästä nosturille, sitten siihen pitäisi kiivetä, löytää laskeutumisalue ja toivoa, ettei tuule liikaa ja väärästä suunnasta", Jussi pohtii kiristäessään varjon remmejä reisiensä ympärillä.

Suomen base-yhdistyksen nettisivuilla on oma hyppyetiikkaa käsittelevä lukunsa, jossa neuvotaan jokaisen hypyn yhteydessä piilottamaan auton avaimet turvalliseen paikkaan, opettelemaan reitti lähimpään sairaalaan, varomaan sivullisia ja pitämään lähiomaisten yhteystiedot taskussa.

Lisäksi kelvolliseen hyppyetiikkaan kuuluu, ettei kohteisiin murtauduta tai ainakaan niihin ei jätetä näkyvää vahinkoa.

"Mikäli ruuvaat oven saranoiltaan irti, niin ruuvaa se myös takaisin ennen hyppyä", nettisivuilla neuvotaan. Keskustele muiden hyppääjien kanssa, mitä tehdään kuolemantapauksen sattuessa. Yhteisellä – ennen hyppyä tehdyllä – päätöksellä menehtynyt henkilö voidaan jättää taakse laittomassa kohtessa", ohjeistus jatkuu.

"Käytännössä sovitaan esimerkiksi siitä, että jos jollakin vaikka taittuu nilkka, jäävätkö muut jeesaamaan vai juoksevatko karkuun. Jos multa sattuisi menemään, olisi se ihan OK, että jättäisitte mut soittelemaan 112:een ja selittelemään tekosiani", Anna miettii ja kahisuttelee apuvarjoaan tuulessa.

"Mutta nyt mennään. Ja kun ollaan aidan yli, niin ihan normaalia kävelyä sitten. Ne luulee meitä työntekijöiksi. Ei mitään hiippailua", Jussi ohjeistaa.

"Joo, tämä päässä en herätäkään huomiota", Anna nauraa ja painaa mustan kypärän päähänsä.

Verkkoaita suojaa työmaata tehokkaasti. Siellä täällä aita on matalampaa, jonnekin ei kajasta valo.

"Tässä voisi olla hyvä", Anna ehdottaa ja näyttää matalampaa aitaa, jonka kruunaa kaksinkertaien piikkilankarivistö. Horisontissa savupiipusta lähtee vaakasuora harmaa savujana.

Toimistotalon katolla lippu pingottuu tuulesta.

"Ei tässä ole mitään järkeä", Jussi perääntyy.

"Tsiigaa nyt, mikä tuuli täällä on.Ei tämän takia kannata jättäytyä poliiseille."

"Totta. Blosaa aika miehekkäästi. Jätetään väliin", Anna myöntyy.

Kaksikko kävelee pettyneenä takaisin autolle, heittää reput takakonttiin ja suojat takapenkille.

"Siinä mielessä tämäon hyvä laji, etteivät kohteet häviä minnekään", Jussi lohduttaa.

Lähipäivinä päätetään ottaa uusiksi. Silloin hyppypaikaksi valitaan kohde, josta voi hypätä takuuvarmasti. Masto.

Base-hyppy on hankala harrastus. Sitä ei harrasteta puolivillaisesti. Sitä harrastetaan intohimoisesti, kuten Petteri Evilampi, jonka rakkautta lajiin ei vähentänyt edes se, että neljä vuotta sitten hän kuvitteli base-varjo selässään kuolevansa kahdesti kolmen sekunnin aikana. Hän oli keskellä päivää kiivennyt 50 metriä korkeaan nosturiin tarkoituksenaan provosoida Ilmailuliittoa ja -laitosta ottamaan kantaa base-hyppäämiseen Suomessa. Samanlaisia huomionhakutemppuja hän oli tehnyt pitkin syksyä eri puolilla Suomea. Sörnäisten keikan piti olla viimeinen – ja viimeiseksi se jäikin, puoleen vuoteen.

"Jos base-hyppäämisessä menee yksi asia pieleen, saattaa säilyä hengissä. Jos kolme tai useampi asia menee vikaan, kuolee. Minulla neljä asiaa ei mennyt niin kuin piti, mutta säilyin elossa", Evilampi kertaa. Ensimmäinen ongelma oli se, että varjo aukesi liian myöhään.

"Eikä 50 metrin matkalla ole kovin paljon aikaa odotella, että koskakohan se aukeaisi. Mietin vain, että nyt mä kuolen", Evilampi muistelee. Sitten varjo aukesi, ja Evilammen päässä vilahti ajatus "Huh, enpäs kuolekaan", kunnes varjo kääntyi ja lähti kuljettamaan häntä suoraan kohti pystysuorana seisovaa betoniraudoitusarmeijaa.

"Ajattelin, että nyt mä sitten kuolenkin."

Evilampi tarrasi kaikilla voimillaan varjon oikeaan ohjauskahvaan ja sai nippa nappa ohjattua varjon rautatankojen ohi. Hän kuitenkin tuli maahan sellaisella rytinällä, että molempien kantapäiden luut murskautuivat. Ne helähtivät rikki kuin olisi vasaralla maljakkoon iskenyt.

"Kaikesta huolimatta hyppyhetki on äärimmäisen kokonaisvaltainen, lähes uskonnollinen hetki. Tuntuu kuin asiat soljuisivat uuteen järjestykseen ja arvot menisivät paikoilleen. Siinä hetkessä ymmärtää oman kuolevaisuutensa ja vammautumisen riskin paremmin ja voimakkaammin kuin missään muualla", Evilampi väittää.

Finnish Base Associationin suurin missio on saada ilmailumääräyksiä muutettua siten, että niissä hyväksyttäisiin base-hyppy.

"Lajiin liittyy niin suuret vakavan vammautumisen ja jopa kuoleman riskit, ettei kansallinen viranomainen nähnyt tarpeelliseksi muuttaa ilmailumääräyksiä base-hyppyä suosiviksi", toteaa jaostopäällikkö Eero Kausalanen Ilmailulaitoksesta.

"Laskuvarjohyppääminen on tarkoin säännösteltyä toimintaa. Ei voida lähteä siitä ajatuksesta, että meillä olisi tällainen villi laji, jota eivät koskisi esimerkiksi säännöt varavarjosta ja siitä, että varjo tulee avata viimeistään 600 metriä ennen maan pintaa", Kausalainen jatkaa ja muistuttaa, että 80-luvulla kaksi suomalaista kuoli lajin parissa.

"Se on ihan oikeasti helvetin vaarallista", Ilmailuliiton toiminnanjohtaja painottaa.

"Tämä on vain yksi laji muiden joukossa", Finnish Base Associationin puheenjohtaja Jussi Holopainen vastaa.

"Eihän taksiautoilijallekaan sanota, että se on hullu, jos se harrastaa rallia. Tämä on laskuvarjohyppääjien rallia!" Holopainen innostuu.

Nyt hypätään

Viikonloppuaamuna tummansinisessä farmariautossa tykitetään Rammsteinia kukonlaulun aikaan. Kello on viisi aamulla. Tänään lähdetään hyppäämään, vaikka mikä olisi. Jussin ja Annan lisäksi matkaan on lyöttäytynyt virolainen Toomas ja paikallinen Jouni. Toomakselle tuleva hyppy on ensimmäinen Suomessa. Laji ei ole Virossa vielä suuressa huudossa. Toomas on lajin kolmas harrastaja maassaan.

"Mastoon on henkisesti helpompi kiivetä kuin savupiippuun. Runkorakenteissa voi levätä ja tikkaat ovat edes hivenen viistot", Anna opastaa ja kipuaa pitkin maston oransseja rakenteita.

Nelikko kiipeää kilpaa auringon kanssa. Ennen sen ja aamulenkkeilijöiden nousua olisi ehdittävä. Kiinni ei ole varaa jäädä. Kiipeäminen kestää puolisen tuntia. Puolivälissä pysähdytään tutkimaan tuulta. Jouni haluaisi alas, Jussi ylös.

"Kavutaan sitten alas, jos on liian kova tuuli", Jussi perustelee tietäen, ettei aio tänä aamuna poistua mastosta kuin hyppäämällä.

Läheiselle lenkkipolulle ilmestyy koiran ulkoiluttaja, sen jälkeen sauvakävelijäpariskunta ja roskia keräävä mummo. Kymmenien metrien korkeudessa Anna heiluttelee apuvarjoaan. Jouni kiipeää maston ukopuolelle – ja hyppää. Varjo kahahtaa nopeasti auki, tuuli riuhtaisee nuorta miestä, joka heiluu punoksien varassa kuin marionetti.

"Onko siellä jotain erityistä? Kuului sellainen kohahdus. Onko siellä huuhkaja?" aamukävelyllä oleva mummo kysyy kohteliaasti.

Sinisellä taivaalla hänen takanaan Anna kiipeää maston oranssinpunaisen turvakaiteen yli, hengittää muutaman kerran raikasta syysilmaa keuhkoihinsa, vilkaisee horisontissa nousevaa aurinkoa ja hyppää. Pari sekuntia Anna nauttii vapaapudotuksesta, kunnes irrottaa otteensa apuvarjosta, joka repäisee päävarjon auki. Anna tarkkailee varjoa ja laskeutumisaluetta.

Pian ilman halkaisee Toomaksen varjo, ja viimeiseksi mastosta loikkaa Jussi. Kopla laskeutuu kommandomaisesti läheiselle aukiolle, heittää traditionaaliset highfivet ja halaukset, kerää varjot syliinsä ja juoksee valkoiseen pakettiautoon, joka toimii pakoautona.

Ohi kulkee autoja. Äiti ja lapset pysähtyvät metsän reunaan.

"Ihan euforinen fiilis", Anna pulputtaa. Vasta kilometrien päässä joukko rentoutuu.

"Nyt on varma, ettei jääty kiinni", Toomas tokaisee, kun pakettiauto kaartaa useiden kilometrien päässä huoltoasemalle.

"Eikä kuoltu", Jussi lisää. Hyppyä juhlistetaan Nesteen kahveilla ja aamupalasämpylöillä.

"Ensi viikonloppuna uudestaan?" Toomas huikkaa.

Jutussa esiintyneiden hyppääjien nimet on muutettu (tai sitten ei).

Varo, mä hyppään!

Kokki ei paljasta reseptiään, eikä taikuri temppujaan. Niinpä base-hyppääjätkin pitävät radiomastonsa ja piippunsa visusti omana tietonaan. Mutta ainakin nämä paikat on Suomessa hypätty:

1. Näsinneula Tampereella, korkeus 168 metriä.
2. Fortumin pääkonttori Espoossa, korkeus 90 metriä.
3. Mäntyluodon telakkanosturi Porissa, korkeus 50 metriä.
4. Saimaan silta Puumassa, korkeus 28,5 metriä.
5. Olhavan pystysuora kallioseinä Valkealassa, korkeus 50 metriä.
6. Aulangon 85-metrinen savupiippu, joka sittemmin räjäytettiin.