Timo Tolkki

Taskussa kolmen miljoonan euron levysopimus ja purkillinen pillereitä itsemurhaa varten. Stratovariuksen Timo Tolkki on maanis-depressiivinen narsisti, joka pakeni 27 vuotta isänsä itsemurhaa.

Yksi heinäkuun 2004 aurinkoisista päivistä. Stratovariuksen kitaristi Timo Tolkki istuu rantakivellä katselemassa ulapalle Uutelan ulkoilualueella. Silmät ovat kostuneet, kädessä purkillinen erivärisiä pillereitä: unitabletteja ja vaikeaan masennukseen käytettäviä Deprakine-epilepsialääkkeitä. Tolkki on maannut kolme kuukautta sängyssä ja itkenyt. Se saa riittää.

“Näillä pääsen pois”, Tolkki pohtii ja puristaa purkkia.

Lähellä on, mutta kansi jää kuitenkin kiinni. Tolkki nousee seisomaan ja heittää purkin mereen, niin pitkälle kuin 192-senttisestä varresta lähtee.

Vuotta myöhemmin Timo Tolkki suostuu puhumaan aiheesta. Kymmenen minuuttia ennen haastattelua Tolkilta tulee hämmentävä tekstiviesti: “Aja rantaan asti ja tule niemen kärkeen. Mä odotan siellä.”

Mustaan Hellsinki-paitaan ja virttyneisiin meleeratunharmaisiin college-housuihin sonnustautunut Stratovarius-kitaristi lompsii Jollaksen rantakivikossa.

“Anna, mä näytän sulle jotain.”

Nyökkään ja ojennan Tolkille tuparilahjaksi Alkon pahvikotelon.

“Onko tämä viinaa? Hmh.”

Huono lahjavalinta. Paketti päätyy Tolkin Toyotan takapenkille.

Toukokuussa Nurmijärveltä Jollakseen muuttanut Tolkki ohjaa rannan vierestä lähtevälle metsäpolulle, kävelee tottunein askelein polkua sata metriä osoitellen puita ja kallioita.

“Tuon puun ristin Joshua Treeksi. Se on saman näköinen kuin siinä levynkannessa.”

Heavykitaristi paljastuu U2-diggariksi. Yhtyeen nykykunto tuli tsekattua viimeksi Gelsenkirchenissä Saksassa kesällä.

“Minulla on rakkaussuhde bändiin. Edge on huikea kitaristi ja biisintekijä. Bono taas jakaa mielipiteitä.”

Tolkki pysähtyy merenrantakalliolle. Näkymä ulapalle on huikea, muutama metsän täyttämä saari ja merta horisonttiin asti.

“Tämä on minulle tärkeä paikka. Tulen tänne joka aamu puoleksi tunniksi. Istun tässä ja katselen merelle. Sitten asioita vain juolahtaa mieleen. Täällä on paljon joutsenia. Ja katso, kuikka!”

Takana on reilun puolentoista vuoden alamäki. Samaan aikaan, kun Tolkki painiskeli lapsuudentraumojensa ja maanis-depressiivisyytensä kanssa, Stratovariuksen jäsenten väliset jännitteet purkaantuivat nyrkkitappeluun On The Rocks -baarin edessä joulukuussa 2003. Seurauksena Timo Kotipelto ja Jörg Michael jättivät yhtyeen, vaikka bändi oli solminut huikean kolmen miljoonan euron levysopimuksen brittiläisen Sanctuaryn kanssa. Maanisessa vaiheessa ollut Tolkki julisti Stratovariuksen seuraavan laulajan olevan nainen.

“Pahimpina maniakausina saatoin kirjoittaa managementille ja bändille 20 mailia päivässä uusista ideoistani, tai saatoin heittää Lostarissa Amex-korttini tiskille ja tarjota kaikille.”

Isä teki itsemurhan

Lapsena Tolkki oli tavallinen, pirteä ja ulospäinsuuntautunut poika. Isä työskenteli isoisän perustamassa perheyrityksessä, Hämeentien Radiossa. Kotona oli akvaarioita ja kasveja. Ensimmäisen kitaransa Timo sai 7-vuotiaana. Isä kuunteli ahkerasti Uriah Heepia ja Suomi-iskelmää.

“Hän oli helvetin herkkä ja taiteellinen. Ei suostunut antamaan minulle selkään.”

Perhedyllin kulissit rapisivat Timon täyttäessä 10 vuotta.

“Isä oli elänyt kaksoiselämää, hänellä oli rinnakkaissuhde. Hän ei kestänyt syyllisyyttä, vaan ajautui juomaan. Pakenimme usein veljeni ja äidin kanssa isää pihalle, kun se humalapäissään hajotti paikkoja kotona tai heilui veitsen kanssa. Äitiä faija hakkasi muutaman kerran.”

Tolkit erosivat. Äiti ja lapset muuttivat Vuosaareen, isä muutti tyttöystävänsä kanssa kahden kilometrin päähän.

“Hän olisi halunnut tulla takaisin, mutta äidillä oli jo uusi mies. Isä ei pystynyt kokoamaan itseään ja aloittamaan uutta elämää. Veti viinaa helvetisti ja saattoi olla kännissä töissä. Lisäksi hän poltti kesämökimme Porvoossa, sammui tupakka kädessä sänkyyn. Meinasi itse palaa mukana.”

Se oli viattomuuden loppu. Tolkin isä pidätettiin tapahtuneesta, hän joutui yöksi selliin ja teki seuraavana päivänä itsemurhan.

“Melkein näin sen, kun isäni hyppäsi parvekkeelta. Kävin koulua sadan metrin päässä talosta. Olin välitunnilla ja näin kun ambulanssit menivät ohi. Aavistin samalla hetkellä, mitä oli tapahtunut.”

Timo juoksi suoraan koulusta isänsä asunnolle.

“Hän oli vielä viillellyt itseään ennen hyppäämistä. Parvekkeen kaide oli veressä.”

Siitä alkoi pakoretki.

“Juoksin sieltä kotiin ja sen jälkeen olen juossut 27 vuotta kuin Forrest Gump.”

12-vuotiaana Tolkki erakoitui. Klaukkalan Lintumetsään muuttanut pitkänhuiskea poika muuttui hiljaiseksi ja ujoksi, koulussa vain pari kaveria viihtyi hänen seurassaan. Tolkilla oli yksi harrastus, kitara, jota hän sulkeutui koulun jälkeen huoneeseensa soittaamaan. Ovi aukesi vasta seuraavana aamuna.

Tolkki suoriutui lukiosta C:n papereilla. Hän soitti kellaribändeissä, toimi ruiskumaalarina vuoden ennen armeijaa ja sen jälkeen taloushallinnon ohjelmia tekevässä yrityksessä pari vuotta.

“Kopioin ohjelmia disketeille ja kävin asiakkaiden luona. Sain potkut, kun aloin käyttää kajalia ja värjäsin tukan mustaksi.”

Yksi puhelinsoitto muutti elämän 80-luvun puolessa välissä. Tolkki pyydettiin lupaavaan Stratovarius-yhtyeeseen. Edellinen kitaristi oli lähtenyt bändistä vain viikkoa ennen Tanskan-keikkaa, ja yhtye tarvitsi tuuraajan.

“Opettelin kaikki biisit kasetilta kolmessa päivässä.”

Maaninen narsisti

Jollaksen rannassa alkaa tihuttaa. Tolkki lupaa keittää kahvit kotonaan. Kerrostalon ylimmän kerroksen kolmio ei juuri voisi vähempää näyttää sankarihevarin luolalta.

Eteisen seinät on maalattu pastellinsävyisiksi, olohuone purppuraksi ja makuuhuone pinkiksi. Feng Shuita. Koko koti on sisustettu Japani-teeman mukaan. Itämaisia maalauksia, patsaita ja kaksi samurai-miekkaa.

“Ne leikkaavat mitä vain. Vaimoni on innostunut itämaisesta kulttuurista. Minusta tämä menee vähän yli, mutta mitäpä sitä ei naisen eteen tekisi”, Tolkki naurahtaa ja keittää laihat kahvit.

Juttu kääntyy hetkeksi small talkin puolelle.

“U2:n konsertista diggasin helvetisti. Siinä oli sanomaa, vaikka Bono on kristitty, ja en voi sietää kristinuskoa.”

Tolkki erosi vastikään kirkosta. Prosentin siivu palkkatuloista instituutioon, johon on mennyt luottamus, oli liikaa.

“Maksoin viime vuonna 7 000 euroa kirkollisveroa. En jumalauta halua osallistua mihinkään sakastin rakentamiseen.”

Tolkin mielestä kirkon pitäisi sopeutua muuttuviin vaatimuksiin. Vaikka hän ei kristinuskosta perustakaan, kirkon piireissä piruksi leimattu vapaamielinen pastori Antti Kylliäinen saa suitsutusta.

“Luin juuri hänen viimeisimmän kirjansa. Kylliäinen on loistava äijä. Ymmärtää sen, ettei kirkko voi jämähtää 1600-luvulle. Ihminen jakautuu kahtia. Väärä persoona kuiskii korvaan paheita ja murhaa oikean. Väärä persoona on itse asiassa se, jota kristinusko nimittää saatanaksi.”

Tolkki luo uskonsa naisiin.

“Näkisin mielelläni paluun matriarkaaliseen systeemiin. Naiset ovat herkempiä kuin miehet ja heillä ei ole niin paljon sotaisuutta ja kukkoilua.”

Kukkoilusta Tolkki tietää. Stratovariuksen suosio kääntyi nousukiitoon 90-luvun puolivälissä. Menestys huumaannutti alle kolmekymppisen Tolkin, vaan ei auttanut ahdistukseen.

1997 käynnistyneen Visions-kiertueen aikana Tolkista tuli kiertuejuoppo, joka saattoi kumota kymmenenkin tuoppia keikan aikana. Esimerkiksi Visions Of Europe -livelevy on soitettu täydessä seilingissä.

“Kännissä soittaminen on maaninen kokemus. Aluksi se johtui ujoudesta, pelosta ja tylsistyneisyydestä. Kiertueilla on helvetisti luppoaikaa.”

Sen jälkeen lavakännäilystä tuli Tolkin ylenpalttisen narsismin ilmaisumuoto.

“Olet lauteilla, sinua palvotaan ja alat luulla, että olet jotain erikoista ja voit tehdä mitä vain. Nousee kusi päähän”, Tolkki selittää hymyillen.

Paha olo ei helpottanut viinalla, Tolkki tarttui purkkiin.

“Söin rauhoittavia enemmän kuin olisi saanut, pahimpana aikana käytin niitä sekaisin viinan kanssa. Mutta koskaan en ole kokeillut huumeita, en edes tupakkaa.”

Samaan aikaan Tolkki kävi läpi avioerokriisiä. Ajankohta ei olisi voinut olla huonommin valittu.

“Sain käsittämättömiä raivokohtauksia. Hakkasin kitaran paskaksi kotona, kun riitelin ex-vaimoni kanssa.”

Se oli samanlainen raivokohtaus, jollaisia Tolkin isä sai kotona.

“Faija hajotti lasipöytiä ja viskoi tavaroita ulos ikkunoista. Hakeuduin psykoterapiaan. Tajusin itse, että kaikki ei ole kunnossa.”

Seitsemän vuotta psykoterapiaa toi Tolkille diagnoosin taudista: maanis-depressiivisyys. Pohjakosketus tuli viime vuoden huhtikuussa.

“Sanoin vaimolleni, että on pakko päästä sairaalaan. Menimme Mehiläiseen, he ottivat minut sisään. Olin osastolla neljä päivää. Kävin lähellä kuoleman tunnetta. Se oli fyysistä kipua, kaihoa, kaipausta ja pelkoa. Kaikkia niitä asioita, joita olin juossut karkuun.”

Toissa kesän Tolkki makasi sängyssä ja itki.

“Se oli helvettiä tyttärelleni ja vaimolleni. Makasin sängyllä verhot kiinni puoli vuotta. Välillä raotin niitä, katselin pihlajaa ja suljin ne taas. En pystynyt edes käymään kaupassa, koska pelkäsin.”

Pelolle ei ollut kohdetta.

“Pahinta on abstrakti pelkotila. Pelkää, mutta ei tiedä mitä.”

Tolkki soitti kuitenkin tänä aikana kahdeksan keikkaa, jotka oli sovittu etukäteen.

“Ne olivat täyttä helvettiä. Olin täysin kuollut ja menin keikoille väkisin. Tulin viisi minuuttia ennen keikkaa paikalle. Soitin biisit ja painuin helvettiin. Raumanmeren juhannus oli keikoista vaikein. Se televisioitiin. Näkeehän sen, etten minä siellä ollut. Joku zombie heilui lavalla.”

Itsemurha-ajatus kypsyi päässä, mutta lääkepurkin heittäminen mereen muutti kaiken.

“Se oli symbolinen ele. Tajusin, että käyn läpi tunteita, jotka ovat olleet patoutuneina sisälläni 27 vuotta. Olotilani ei ole pysyvä. Ja itsemurha kun on pysyvä ratkaisu tilapäiseen ongelmaan. Sitä ei voi ymmärtää muut kuin pohjalla käyneet. Kun on 20 vuotta uinut paskalammessa, ja vihdoinkin pääsee sieltä ylös, ajattelee, että mähän haluan takaisin sinne.”

Happy end?

Sängystä päästyään Tolkki keskittyi perusasioihin.

“Jääkiekon MM-kisat ja tiskaaminen. Keskityin hinkkaamaan lautasen kerrallaan niin, että ne ovat varmasti puhtaita. Sain lepuutettua mieltäni. Kävin isän haudallakin useita kertoja ja yritin jutella. En tuntenut siellä mitään.”

Tolkki selaili satoja psykoanalyyttisia ja filosofisia kirjoja, ja opetteli tulkitsemaan tunnetilojaan.

“Tällä hetkellä maanis-depressiivisyys on suvantovaiheessa. Se nostaa aina välillä päätään, mutta ylä- ja alamäet eivät ole niin jyrkkiä. Elinikäistä sairautta ei pääse pakoon.”

Vaikka maanis-depressiiviset ovat riskiryhmässä itsemurhatilastoissa, Tolkki ei käy enää terapiassa, ja syö rauhoittavia lääkkeitäkin vain tarvittaessa.

“Pahimmat kivikot on ohitettu. Juon edelleen, mutta vain kausiluontoisesti. Nykyään on pitkiä täysin selviä aikoja”, selvittää Tolkki entistä addiktiotaan.

Tolkki pitää nykyään päivät kasassa. Viimeistään puolilta öin nukkumaan. Herätyskello soi arkisin yhdeksältä, sitten eteen Hesari sekä kahvimuki ja rantaan puoleksi tunniksi istumaan.

“Minua ei kiinnosta pintaliitopaikat yhtään. Kerran olen joutunut viettämään päivän Markus Selinin ja Jaakko Salon-ojan kanssa. Se oli hirveää.”

Välit laulaja Timo Kotipellon kanssakin ovat korjaantuneet.

“Näemme kaiken sen paskan uudessa valossa. Välillämme on edelleen jännite, joka on ollut aina. Olen helvetin mustasukkainen Timolle hänen saamastaan huomiosta, Kotipelto on taas mustis muista asioista. Taiteellisessa mielessä olen edelleen itsevaltias. Muita bändin asioita olen delegoinut eteenpäin. Minua ärsyttää raha-asiat ja käytännön jutut.”

Kun Tolkki istui edellisen kerran Jollaksen rantakivellä, hänelle tuli idea rock-oopperasta, joka sijoittuu Lappiin. Synopsis syntyi puolessa tunnissa.

“Työnimi on Saana, The Warrior Of Light. Se on Tähtien Sotani.”

Maanisessa vaiheessa, kenties?