Vedä kaveri lupauskierteestä

Taas haisee hiki ja rasva palaa Motivuksen soutuspinningissä: Aleksin jouluruuhka on siirtynyt kuntosaleille. Siellä pakaraojentajiaan pumppaavat ne samat jouluporsaat, jotka vielä viikko sitten ahmivat kouristuksenomaisesti vihreitä kuulia ja Budapesteja.

Mutta nyt se on loppu.

Jääkaapin oveen on naulattu tymäkät teesit: Ei enää suklaata! Ei Ekbergin leivoksia! Ei kännitupakointia! Ei edes känniä! Pacea ja puritanismia!

Näinhän se vuosi alkaa. Heikoimmat tosin sortuvat jo tammikuun alkuhämärissä.

Ensimmäisenä pettää teetä ja sympatiaa läheisille –lupaus. Kun on lehtisalaatin voimalla vetänyt kahden tunnin circuit trainingit ja saapuu verensokeri miinuksella himaan, pelkkä elinkumppanin viaton hymy laukaisee spontaanin raivokohtauksen. Vittuakos siinä hekotat.

Itsensähuijaamisen kuninkuuslaji on tipaton tammikuu, johon varsinkin suuri osa tuntemistani miehenpuolikkaista syyllistyy. Nämä kollit kiskovat marras-joulukuussa nelinkertaiset satsit viinaa, kun tietävät joutuvansa kärvistelemään tammikuun selvinpäin.

Ainoa seuraus tästä näennäisraitistelusta on se, että helmikuussa voi taas vetää vapautuneet overdoset.

Useimmat tekevät myös sen kardinaalivirheen, että yrittävät kerralla muuttaa kaiken. Ihmekös tuo jos repsahtaa, kun vaihtaa yhdellä ilotulituksen säestämällä kellonlyömällä elähtäneen yökerhoelostelijan elämäntavat benediktiiniläismunkin asketismiin.

Pirullisinta nautintojen lopettajalle on se psykologinen perustotuus, että varmimmin päässä pyörii juuri se, minkä sieltä yrittää pitää poissa. Tupakoinnin lopettanut ajattelee vain tupakkaa.

Lupauskierre johtaa vain retkahduksiin ja megalomaaniseen morkkikseen.

Suomen kielikin tarjoaa nassakkaa sanastoa lupaus–repsahdus-dialektiikan suossa rämpivälle: itseinho, itsesääli, itseruoskinta, itsemurha. Missä on sana itsearmo?

Itse tein vuodenvaihteessa vain yhden lupauksen: tänä vuonna en lupaa yhtikäs mitään.

Rakkaat lukijat, toivottavasti ette tekään.

liisaleena@yahoo.com