Haluatko filmitähdeksi?

“Eihän sun perse edes mahtuis valkokankaalle”, pikkuveljeni kannustaa ja täsmentää takalistoni olevan niin leveä, että sitä pitäisi kaivaakin kaivurilla. Hän on oikeassa, mutta mitäpä sitä ei tekisi leipänsä eteen. Haluan filmitähdeksi.

Näyttelijän ammatti on yksi harvoista ansaitsemiskeinoista, josta en ole koskaan haaveillut. Olen halunnut olla ratsastuksenopettaja, maailman ensimmäinen naisastronautti, kirjallisuudentutkija, psykoterapeutti, hippi, torimyyjä ja sosiologi, mutta näyttelijä – kiitos ei. Seurattuani erään TV-sarjan kuvauksia muutaman kuukauden ajan olin entistäkin vakuuttuneempi siitä, että minua ei totta vieköön kiehtoisi erilaisten tunnetilojen teeskentely, töksähtelevä replikointi ja itsensä naurunalaiseksi altistaminen.

Lisäksi kamera lihottaa aina viisi kiloa, jotka olen viimeiset 16 vuotta koettanut laihduttaa.

Jotain pientä on kuitenkin tehtävissä.

Repäisen kylppärin kaapit auki ja ihmettelen jälleen kerran, mikseivät mm. L´oreal, Yves Rocher, Clarins ja Nu Skin ole palkinneet minua kosmetiikkateollisuuden customer of the yearina vuosina 1985-2002.

Minulla olisi kyllä jotain tuoretta annettavaa naistenlehtien haastatteluissa: en koskaan valehtelisi, että tärkeintä on sisäinen kauneus. Yhtä rehellistä olisi väittää, että köyhä ja kipeä on onnellisempi kuin terve ja rikas.

Käytän kovasti aikaa ja 23:a eri tuotetta näyttääkseni raikkaalta ja luonnolliselta: kasvovesi, kosteuttava geeli, mustia silmänalusia häivyttävä ja “katsetta syventävä” voide, kosteusvoide, meikkivoide, valovoide, maapuuteri, kulmaväri, rajauskynä, pidentävä ripsiväri, huulivoide, huultenrajauskynä, kahta huulipunaa, valopuuteria. Sitten enää hiuslakkaa, hiuskiillettä, piilolinssit, vatsaa litistävät alushousut, geelirintsikat, peppua kohentavat sukkahousut (!), deodoranttia ja hajuvettä, niin sisäinen hehkuni pääsee oikeuksiinsa.

Henkkarit hukassa

“Siis teidän molempien kukkarot varastettiin..?”, ilmoittautumisia vastaanottava Anki ihmettelee, kun jonon viimeisenä pyrimme yli-ikäisen kaverini kanssa ensimmäiseen osakokeeseen. Kilpailu on avoin korkeintaan 30-vuotiaille naisille, me olemme henkiseksi tueksi lähteneen kaverini kanssa 32-vuotiaita ja kasvoillamme näkyvät ”ikääntymisen ensimmäiset merkit”, kuten Lumenen mainos sen sanoisi. Nyt pitää hieman venyttää totuutta, ettei pääsy kisaan tyssäisi heti alkumetreillä.

Anki hälyttää paikalle tiukkailmeisen tuotantopäällikön, joka pyörittelee silmiään ja lupaa että pääsemme sisään, jos lähetämme henkkareista kopsut seuraavalla viikolla.

Vieressämme istuu 19-vuotias, hoikka ja pitkäjalkainen Linda, joka on mennyt edellisyönä viideltä nukkumaan.

“Kyllä mua vitutti aamulla lähtee tänne. Mutta ku mää olin jo sanonut kaikille kavereille et tuun niin mää aattelin että pakko nousta sängystä”, kotoista Tampereen murretta vääntävä Linda kertoo ja korjailee eilisiltaisia meikkejään.

“En jaksanu meikata aamulla uudestaan.”

Lukiota käyvä, puheiltaan hauska Linda on näytellyt komediateatterissa ja on kilpailun suhteen ilmeisen tosissaan.

Linda on näpsäkän näköinen, mutta karsintaan osallistuvien naisten ulkonäkö on keskimääräisesti vaatimaton, kuin tavallisena tiistaipäivänä tehty satunnaisotos suomalaislukion käytävältä. Joten ole huoleti vain, Irina Björklund.

“Te voitte tulla mun taakse siinä tanssiosuudessa, niin tuomarit ei näe teitä”, iloisesti ihannepainoindeksin ylittänyt tyttö heittää.

Anki jakaa tulokkaille ilmoittautumiskaavakkeet, joissa kysytään ikää, painoa, pituutta, ammattia, lempinäyttelijöitä, luonteenpiirteitä ja “mistä ei tykännyt peruskoulussa”.

Keksin itselleni nimen ja ammatin, ja kysymykseen “miksi juuri sinä sopisit elokuvan pääosaan” vastaan, että vilpittömästi ottaen en todellakaan tiedä.

Kilpailijat saavat allekirjoitettavakseen myös 12-kohtaisen paperin, missä tulee luvanneeksi mm. sen, että tuotantoyhtiö saa hankkia minusta henkilökohtaisia “taustatietoja”.

Stressiä studiovaloissa

“Kilpailijat saattavat tuntea painetta ja stressiä, ja studion valot ja kamerat voivat korostaa näitä tuntemuksia”, paperissa varoitetaan.

Pitkän odotuksen – jota elokuvanäyttelijän työ btw enimmäkseen on – jälkeen kuvaaja kehottaa minua istuutumaan korituoliin, jossa kerron kahden minuutin ajan itsestäni ja siitä miksi olen päättänyt osallistua kilpailuun. Juuri kun tunnen pääseväni vauhtiin, kuvaaja keskeyttää puheeni ja kiittää.

Ja sitten päivän piinallisimpaan osioon: kilpailijat jaetaan noin kymmenen mimmin ryhmiin, ja huoneeseen astelee koreografi, joka opettaa meille yksinkertaisen tanssikuvion á la Gimmel.

Rytmitajuni ja tanssitaitoni ovat oikeasti täysin olemattomat. Olen esimerkiksi ollut step-aerobic-tunnilla, jossa opettaja tuli sanomaan kesken harjoituksen, että laji ei ehkä sovi minulle. Tämä sen jälkeen, kun toistuvasti töyssähtelin kanssabikkaajiani päin.

Ilmiömäinen pölkkyjalkaisuuteni erottuu joukosta myös “tanssillisen joukkokohtauksen” harjoittelussa. Pyörähdän väärään suuntaan kuin pitäisi, ja kaverini jalka osuu otsaani.

Keijukaisen rungolla varustettu koreografi mulkaisee minua, kun istun penkille syömään kanawrappia sillä aikaa kun muut harjoittelevat lavalla näytettävää “omaa liikettä”.

Lavalla, tuomariston edessä, sekoan jo alkumetreillä ja harpon omituisesti eteenpäin, kun pitäisi astella taaksepäin. Lievää kuvotusta tuntien ajattelen kameroita, jotka zoomaavat suoraan tuomaristoa kohti osoittavaa persustani, kun koitan könytä ylös jostain, mitä koreografi kutsui “pyörähdyskyykyksi”.

Tajuan kipeällä tavalla, etten koskaan tule kuulumaan Markus Selinin luottonäyttelijäin kaartiin.

Seuraavana tehtävänä on astua tuomariston eteen ja improvisoiden puhua itsensä yhden tuomarin ehdottamaan työpaikkaan. Kuvaaja työntää kameran kirjaimellisesti viiden sentin päähän kuvattavien kasvoista, ja aikaa selittelyyn on minuutti.

Oman ryhmäni esitykset ovat vaatimattomia. Näemme kahdeksan voimakasta kamerahalvausta. Tiedättehän mitä tapahtuu, kun yritätte ottaa melkein kenestä tahansa valokuvaa: ihmiset koittavat a) väistää kameraa tai ainakin b) heittää jonkun typerän ilmeen kuvaajalle. Efekti voimistuu, jos laitteena on videokamera. Tällöin kamera puristaa kuvattavista ilmeisesti lakisääteisen irvistyksen tai keskisormen näytön.

Stagella kamera vaikuttaa niin, että kuvattavat alkavat kailottaa epänormaalin korkealla äänellä ja esiintyvät tavalla, joka saa Vintiöiden Tervasaaren Kesäteatteri-sketsit näyttämään näyttämötaiteen nobelismilta. Olen varma, että tuomaristokin haluaisi olla missä tahansa muualla.

Minun käsketään hakemaan ikkunanpesijän paikkaa. Siis: ikkunanpesijän paikkaa. En keksi juuri muuta sanottavaa kuin että tunnen yhden kaverin, joka pesi ikkunoita – tämä on totta – ja hän näki ikkunoista outoja asioita: rakastelevan parin, juoppokämppiä ja työhuoneessaan käteen vetäneen pukumiehen.

Plääh.

Ja sitten vain kotiin harjoittelemaan…

Improvisaation jälkeen herttainen Anki asettelee meidät numerojärjestyksessä istumaan ja odottamaan tuomareiden päätöstä siitä, kuka jatkaa kilpailun toiseen vaiheeseen. Ryhmästämme Linda ja kaksi muuta tyttöä pääsevät jatkoon; minulle ja muille sanotaan nätisti, että saamme lähteä kotiin vielä “vähän” harjoittelemaan.

Tuomion jälkeenkään porukassa ei synny Popstars-tyylisiä joukkohalimisia tai katkeria kyyneliä.

Jyrkistä tuttu juontaja Jussi pyytää minua vielä kuvaan, tarkoituksena on nauhoittaa pettyneen pudokkaan kommentti.

“No Anna, sä vaikutat tosi pettyneeltä!”Jussi ehdottaa, mutta minun on tuotettava hänelle pettymys, koska “voin aivan vilpittömästi sanoa, ettei harmita yhtään”. Kyllä, näyttelijän urani taitaa nyt olla aika lailla tässä. Epäonnistuin, koska olen Euroopan huonoin tanssija ja oloni on heikko kiitos yökerho Ilveksen. Ei, en saanut kontaktia tuomaristoon, koska yksi valospotti paistoi suoraan silmiini ja kamera oli stagella suussani.

“Mitä sä nyt sitten teet tän jälkeen?”, juontaja kysyy.

Päätän lopettaa näyttelemisen tältä erää tähän.

“Mä olen itse asiassa toimittaja ja teen täältä juttua. Mun kaavakkeessa on väärä nimi eikä mun papereita oo varastettu”, vastaan.

“Ahaa… just joo! No, minkä arvosanan sä antaisit tälle tapahtumalle kouluasteikolla”, Jussi jatkaa.

Kamerasta loppuu akku.

“Mitä nyt”, takavasemmalta ilmestynyt päällikkö tivaa.

“Toi on City-lehden toimittaja”, haastattelija kertoo.

Häivyn ripeästi paikalta.

Autiotalo-o-ou

Soitan kisaa seuraavana päivänä Lindalle, joka pääsi kilpailun toiseen vaiheeseen.

“Meijän piti valita yks biisi, mikä esitettiin stagella. Mulla meni se i-han päin helvettiä! Mää lauloin Autiotalon ja mää tiesin et se meni tooooosi huonosti.”

Lindaa harmitti, ettei hän tiennyt voivansa osallistua useampiinkin osakilpailuihin. Tampere oli koepaikkakunnista viimeinen, joten Lindalle se jäi ainoaksi mahdollisuudeksi.

“Tosi epistä!”, Linda kiukuttelee, ja kertoo että kaksi lopulliseen jatkoon päässyttä yrittäjää olivat osallistuneet useampiin karsintoihin.

“Se toinen mielisteli niitä työntekijöitä”, ja muistan tytön, joka tervehti staffia kuin vanhoja ystäviään ja luki tauoilla Siepparia Ruispellossa”, Linda purkaa sydäntään.

Ensimmäisen vaiheen läpäisseet menivät myös Jyrki-Jussin miltä nyt tuntuu-haastatteluun.

“Se kysy et onks tää mun mielestä ulkonäköpainotteinen kilpailu ja mä sanoin et toivottavasti ei nyt aivan kuitenka. Et telkkarissahan kuka hyvänsä saadaan näyttään hyvältä ku laitetaan vaan tarpeeks meikkiä ja on stylistit ja muut…”

Linda sanoo suoran olevansa pettynyt tulokseen.

“No oishan se ollu kiva päästä… Mun piti itse asiassa jo lopettaa koko näyttelemistouhu, mut nyt tuli sellanen fiilis et… mää näytän niille vielä!”

Tv-sarja Haluatko Filmitähdeksi nähdään Nelosella keväällä 2003.

Mistä on kysymys?

Haluatko filmitähdeksi? on Nelosella keväällä 2003 esitettävä televisiosarja, jossa etsitään yhtä kolmesta naispääosan esittäjästä Levottomat-elokuvatrilogian viimeiseen osaan.

Syksyn 2002 aikana eri puolilla Suomea järjestettiin kahdeksan alkukarsintaa, joista valittiin neljäkymmentä tyttöä jatkoon. Näistä puolet pääsee varsinaiseen tv-kilpailuun kisaamaan elokuvaroolista. Yhteensä kilpailuun osallistui noin 300 tyttöä.

Tuotantopäällikkö Marjukka Lihavainen kertoo, että kilpailu oli osoittautui antoisammaksi kuin etukäteen kuviteltiin.

“Tyttöjen taidot olivat todella laidasta laitaan”, Lihavainen sanoo diplomaattisesti, ”joukossa oli myös ihan huipputyyppejä.”

Lihavainen sanoo, että kamerasäteilyn havaitsee silmänräpäyksessä; sitä joko on tai ei ole.

“Kun sä katot monitoriin, sä tiedät heti onko tyypillä hyvä suhde kameraan vai ei. Joskus tosi yllättävätkin tyypit alkavat hehkua kamerassa.”

Lihavainen myöntää, että ulkonäöllä on kisassa merkitystä, mutta “toisaalta elokuvissa näyttelee kaiken näköisiä ihmisiä, rumiakin.”

Ammattilaisista koostuva tuomaristo valitsi jatkoon päässeistä 20 tyttöä varsinaiseen kilpailuun, joka esitetään Nelosella 14-osaisena tv-sarjana keväällä 2003.

Tv-sarjan jaksoissa näytetään otteita alkukarsinnoista ja seurataan jatkoon päässeiden 20 tytön kilpailua. Kunkin jakson jälkeen tv-katsojat äänestävät aina kahden tytön välillä kumpi voi jatkaa kisaa. Katsojat myös valitsevat viimeisessä, suorassa lähetyksessä kahdesta finalistista lopullisen voittajan, joka on mukana “Levottomat 3” -elokuvassa. Elokuvan kuvaukset alkavat kesällä 2003.