Taidehallissa on hämärää ja hiljaista. Isot screenit pyörittävät 13:a monologia, joista tihkuu viha, uho ja ylistys, kuten manifesteissa monesti. Jokainen monologi on omanlaisensa, osa suurempaa kokemusta: Manifestoa.
Manifesto on saksalaistaiteilia Julian Rosefeldtin 13-kanavainen videoinstallaatio, jonka pääosassa, tai oikeammin pääosissa, nähdään Oscar-palkittu australialaisnäyttelijä Cate Blanchett. Teoksessa kuullaan merkittävien taiteilijoiden kirjoittamia tekstejä Kazimir Malevitšista Jim Jarmuschiin. Manifesto ammentaa sekä taiteilijaryhmittymien että yksittäisten taiteilijoiden historiallisista teksteistä ja istuttaa ne uuteen kontekstiin.
Blanchett tuo taiteilijoiden tekstit nykyaikaan, puhuu monologit ja muuntautuu ilmiömäisesti kodittomasta miehestä futuristisen tutkimuslaitoksen työntekijäksi, opettajaksi, uutisankkuriksi ja pörssimeklariksi. Blanchett esittää teoksen kaikkia 13:a eri persoonaa, jotka ovat melkeinpä karikatyyreja, tarkoituksellisesti liioiteltuja ja yliampuvia, ja tekee ilmiömäisen roolisuorituksen.
Konservatiivinen perheenäiti lukee harmonisessa kodissa ruokarukousta. Ruokarukous ei olekaan ruokarukous vaan julistus taiteelle. Siinä luetaan "isämeidän" sijaan sovitusta Claes Oldenburgin I am for an Art… -manifestista vuodelta 1961.
Rosefeldtin Manifestoa varten tekemä ennakkotyö oli mittava. Teosta varten taiteilija kävi läpi satoja manifesteja, joista hän lopulta valikoi tarkoin lopulliseen teokseen päätyneet tekstit. Yli kaksituntisen videoinstallaation produktioon käytettiin kuitenkin vain alle kaksi viikkoa aikataulusyistä: toisinaan Blanchett joutui hyppäämään kahteen eri rooliin saman päivän aikana. Rosefeldt tutustui Blanchettiin alunperin Berliinissä näyttelyn avajaisissa vuonna 2010.
Rosefeldtin teoksen voi helposti nähdä poliittisena kannanottona, manifestien manifestina. Myös monet teoksissa kuultavista taiteilijoista ovat eläneet yhteiskunnallisten ja poliittisten levottomuuksien ja turbulenssien keskellä, mikä vaikutti heidän tekstiensä sisältöihin vähintäänkin välillisesti. Manifestien uhossa voi nähdä jotain populistiselle uhoamiselle tyypillisiä piirteitä, kuten julistuksellisuutta ja vihaa.
"Ero on kuitenkin siinä, että populismista puuttuu sisältö, missä taas manifestien sisältö on täynnä älyä, ajatuksia ja runollisuutta", Rosefeldt sanoo.
Rosefeldtille Manifesto ei ollut alunperin poliittinen, vaikka siihen sellaisia piirteitä liitetäänkin. Taiteilija halusi puhtaasta uteliaisuudesta ja intohimosta osoittaa kunnioitusta entisaikojen manifesteille, joissa kiteytyy jotain rehellistä, kaunista ja viatonta. “Manifesteissa yhdistyvät uho ja tulisuus, toisaalta kauneus ja epävarmuus. Usein taiteilijat ovat kirjoittaneet tekstinsä hyvin nuorena, jo ennen kuin mitään teoksia oli edes vielä valmiina”, Rosefeldt kertoo. "Vaikka manifestit nähdään usein suurien taiteilijoiden kypsinä ja harkittuina ajatuksina, ne on kirjoitettu vaiheessa, kun taiteilijat ovat hakeneet omaa suuntaansa, eikä ura ole vielä lähtenyt käyntiin."
Manifesto on saanut laajaa kansainvälistä suosiota. Teosta on esitetty paitsi Berliinissä Rosefeldtin kotikaupungissa, myös muun muassa New Yorkissa, Sydneyssa, Ateenassa ja Amsterdamissa. Ensi-iltansa teos on saanut kaksi vuotta sitten Melbournessa.
Vaikka yksittäiset monologit eivät ole pitkiä, Manifeston kokemiseen kannattaa varata aikaa, ja jokaisen monologin eteen asettua ajatuksella.
Julian Rosefeldt: Manifesto, 19.8.–15.10.2017. Taidehalli, Nervanderinkatu 3