Alku-baari

Olen astunut sisään puolalaiseen sarjafilmiin. 2000-luku jäi jonnekin ulkopuolelle. Seinustan pöytien äärellä istuu tuimailmeisiä duunareita imemässä norttejaan. Kukaan ei puhu. Vastakkaisella laidalla valkokaulustyöläiset imevät marlboroa. Luetaan Helsingin Sanomia. Tiskin takana seisoo kokki asussa, joka joskus oli valkoinen. Lounasaika on lopuillaan Alku-baarissa ja liitutaulun lounaslistalta on hangattu jo suosituimmat annokset pois. Jäljellä olevasta tarjonnasta päädyn nakkistroganoviin.

1970-luvulla muotoiltu vinyylisohva huokaisee raskaasti laskiessani painoni sen kannettavaksi. Pöydällä on tuhkakuppi – niin kuin kaikissa muissakin pöydissä. Olen poikkeava, en polta. Koko paikka haisee samalta kuin vahvasti alkoholisoituneen keski-ikäisen naisen asunto, jossa ensimmäinen rööki sytytetään silmien avautuessa. Tupakkalaki ei kiinnosta täällä.

Ruoka saapuu muutamassa minuutissa. Vanha Kilta -lautanen on ladattu muusilla ja ruskeanpunertavalla nakkikastikkeella, sekä maustekurkkukuutiolla. Mummo valmisti tällaista, kun olin viiden vanha. Vihanneksiakin lautasella on: kaaliraaste ja kaksi kurkun siivua. Nostalgisissa tunnelmissa ja syvän hartauden vallitessa lapioin ruokaa naamariin. Keveät pöytäkeskustelut eivät täällä kuulu asiaan. Nortinsavu kirvelee sieraimissa.

Alku-baaria ei voi ymmärtää, se pitää kokea. Jonnekin Kekkosen ajalle jäänyt lounasbaari keskellä kalleinta Helsinkiä, jonka savuisissa uumenissa duunarit ja virkamiehet istuvat vieretysten, syöden ruokaa, jonka mausteina on suola ja maustepippuri. Sanaa trendi ei tunneta täällä. Baari on avoinna vain arkisin lounas- ja aamiaisaikaan, silti asiakkaita riittää. Kuppi kahvia kuuluu lounaan hintaan. Tarvitsen raitista ilmaa sen nauttimiseen. Palaan nykyhetkeen.