Pako maalle

Maaseutua ei voi tuoda, kertoi muutaman vuoden takainen tienvarsislogan. Kaupunkilainen on alkanut funtsia tätä tosissaan. Maaseutu houkuttelee paitsi suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtyjiä myös suurta laumaa työikäisistä. 100 000 kaupunkilaista suunnittelee tällä hetkellä maallemuuttoa. Miksi?

Käyn usein espoolaisessa lähiössä, Leppävaarassa. Se edustaa kaikkea sitä, mitä kaupungeissa inhoan.

Kaikki lähiön rakennukset ovat nuhruisia, brezneviläisiä elementtitaloja, joihin ovat sulloutuneet ne, joilla ei ole varaa keskusta-asuntoihin omakotitaloista puhumattakaan. Sillä ei kai täällä asuminen voi olla kenenkään unelma?

Yksinään yhä ahtaammaksi käyvälle tontille jäänyt Albergan kartano on kuin kyborgivaltakuntaan eksynyt keiju. Kartanon entisille mailla raudoitetaan nyt hehtaarikaupalla betonia, jotta alueelle saadaan tungettua yhä enemmän pääkaupungin vetovoiman paikalle vetämiä perheitä – työvoimaa ja veronmaksajia. Rautatieaseman ympäristö on yhtä valtaisaa nostokurkien temmellyskenttää.

Asuinrakennukset on ahdettu kiinni toistensa kylkiin, eikä puistoalueita tai leikkipaikkoja juuri näy. Koen perverssiä vahingoniloa lukiessani Hesarin asuntoilmoituksia: oman torppani hankintahinnalla olisin päässyt kiinni ehkä leppävaaralaisen neulanvaihtopisteen tuulikaappiin.

Tunnen sääliä rumuudessaan tyrmäävän ostoskeskuksen käytävillä vaeltelevia ostoskärrylaivueiden kuljettajia kohtaan. Minun on äärimmäisen vaikea uskoa, että täälläkin voi elää laadukkaasti, vaikka niin kuitenkin täytyy olla – Leppävaaran 22 000 asukasta eivät voi olla väärässä.

Ahtaus ei kiehdo hyvätuloisia

Minua ei siis ihmetytä, että tämän maan leppävaaroista halutaan pois.

Talonpoikaissäätiön kyselyn mukaan noin satatuhatta ihmistä suunnittelee tällä hetkellä maallemuuttamista, ja 1,8 miljoonaa kaupunkilaista flirttailee jo maaseudun kanssa kesämökkeillen.

Maallemuuttajista väitöskirjaa tekevä Aini Pehkonen on tutkinut maallemuuttamista kymmenen vuoden ajan.

Hänen tutkimuksessaan tuli ilmi, että karkeasti kolmasosa maallemuuttajista on suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtyjiä, jotka remontoivat kesämökkinsä talviasuttavaan kuntoon.

Maallemuuttamisen motiiveja ovat muun muassa halu päästä omaan taloon asumaan, ja maaseudulla ja kaupunkien lähikylissä tähän suomalaiseen arkiunelmaan pääsee kiinni kaupunkeja edullisemmin.

Noin puolet muuttajista on niin kutsuttuja paluumuuttajia, jotka palaavat opiskeluvuosien jälkeen siihen maakuntaan, mistä aikanaan lähtivätkin. Olen itsekin maalta kotoisin, mutta lukion jälkeen olen asunut kymmenen vuotta enemmän tai vähemmän urbaaneissa olosuhteissa suomalaisista pikkukaupungeista New Yorkiin.

Kolmisen vuotta sitten paisuva vatsani, tuo mitä merkittävin maallemuuttokatalysaattori, heitti meidät paikkaan, jossa työhuoneeni ikkunasta näkyy – toden totta – lehmälaidun.

Mutta maailma on pienentynyt. Kun lasken katsettani viisi senttiä, näen edessäni koko maailman – netistä. Sisällä talossa olen modernin toimistotekniikan ympäröimänä, ja takapihalta näen kännykän linkkitornin. Alueella aletaan myös testata langatonta tietokoneverkkoa, ensimmäisenä koko maassa. Sopii minulle.

Kysymys maalle muuttamisessa alkaakin olla enemmän asenteista kuin käytännön esteistä. Amerikkalaistuminen näkyy tässäkin: hyvätuloiset ja hyvin koulutetut perheelliset hamuavat maaseutuidylliin kaupunkien lähistölle. Betonilähiöt tai naurettavan ahtaasti kaavoitetut omakotialueet kehnoine palveluineen eivät ole relevantti vaihtoehto perheelle, joka hamuaa materian lisäksi henkistä elintasoa ja laadukasta kasvuympäristöä lapsille. Maallemuuttajat näkevät pikkujalkojen tallovan mieluummin nokkosia kuin asfalttia.

Tärkeimpiä maallemuuton kriteerejä ovatkin Pehkosen mukaan juuri maaseudun asuinympäristön itseisarvona pitäminen, ihanteellisen kasvuympäristön takaaminen lapsille, asumisen väljyys sekä luonnon arvostaminen.

"Se ei välttämättä tarkoita aktiivista luonnossa liikkumista, mutta tieto siitä, että se on mahdollista, riittää", Pehkonen sanoo.

Eihän siellä ole mitään

On toki niitäkin, joiden silmissä maallemuuttaminen tuntuu täysin käsittämältä vedolta, hullun lehmän pojan kostolta.

"Siis kuin te voitte asua siellä?", jotkut ystäväni kyselivät kauhunsekaista epäuskoa ja uteliaisuutta huokuen.

Ei auta, vaikka kuinka kerron, että sinne maallekin – mitä ne traktorit oikein syövät? – saa ISDN:n ja Hesarin, eikä lentokentällekään ole kuin puolen tunnin matka. Halutessani voin buukata netistä lipun Lontooseen ja olla pelipaikalla muutaman tunnin kuluttua, jos maalaisromantiikka alkaa puuduttaa.

"Eihän siellä oo mitään", kauhistelijat argumentoivat.

No, jos millään tarkoitetaan ravintoloita tai shoppausmahdollisuuksia niin – kuunnelkaa, sillä tämä on maalaissnobbailua aidoimillaan – minun elämänlaatuni ei ole riippuvainen H&M:n läheisyydestä tai lattekahvilasta, vaan hiukan syvemmistä arvoista. Siitäs saitte.

Toisekseen, vaikka asuisin Studio 54:n yläkerrassa, siitä ei juurikaan olisi iloa, koska perheellisenä olen joka tapauksessa motitettu kotioloihin noin 20 vuodeksi.

Tervetuloa – vai?

Sosiaalinen kanssakäyminen paikallisväestön kanssa on rajoittunutta. Tervehdin kaikkia, mutta tähän mennessä seuraelämä on koostunut yksistä Tupperware -kutsuista, joilta ostin kohteliaisuuden vuoksi typerän, vedellä täytettävän kaulimen (älytöntä – minkä vitun takia kaulimeen pitäisi laittaa vettä?!) sekä naapurin tekemästä tutustumiskäynnistä. ("Tänne ei koskaan oo muuttanu kettään mistään kaupunkista!") Uskaltauduin avaamaan viinipullon, eivätkä naapurit enää tulleet toista kertaa – luultavasti siksi, että he kokivat meidät liian erikoisiksi, joka on maalaiskielen yleisilmaisu ja tarkoittaa kaikkea totutusta poikkeavaa, sellaista mitä ei olla pruukattu tehdä. Vain taiteilija tai alkoholisti voi revitellä, muiden olisi paras pysyä keskiluokkaisen elämänmenon tasapäisessä ruodussa.

Pehkosen tutkimuksessa puhutaan lähikontrollista, joka käytännössä tarkoittaa vaivoin peiteltyä naapureiden kyttäämistä. Käyttäytymiselle oli esitetty varsin hieno, hieman farisealaiselta haiskahtava syy: huolenpito.

"Jos naapuritalo näytti liian hiljaiselta, mentiin spontaanisti katsomaan, kuinka asukkaat voivat. Nämä vierailijat olivat asuneet jo kauan kylällä tai olivat syntyperäi-siä henkilöitä. Naapuruston liikkeiden seuraaminen perusteltiin huolenpidolla, ei uteliaisuudella tai juoruilla, jottei mene välit", Pehkonen kertoo.

Tutkimuksen mukaan etenkin nuoret aikuiset kokivat kyttäämisen alussa häiritsevänä, mutta parin vuoden sisällä siihen totuttiin ja lähikontrollia alettiin pitää välittämisen osoituksena.

"Ei ne halua että sinne muutetaan"

Maalla asuminen on hassu sekoitus tiukkoja rajoja ja hämmästyttävää rentoutta. Esimerkiksi voi ottaa pukeutumisen. Kantaväestöön sulautuu parhaiten mitä kuluneemmissa, likaisemmissa ja huonommin yhteen sopivissa vaatteissa kylällä liikkuu. Työvermeissä (farkut, siisti paitapusero ja arkimeikki) liikuskelu vielä joten kuten onnistuu, mutta tiukan business-asun tai juhlakuosin kanssa on turha koettaa asioida, jos ei halua antaa seikkaperäistä selostusta minne on menossa ja kenen kanssa.

Ihmissuhteet paikallisväestön kanssa syntyvät pitkällisen hivuttautumisen tuloksena – jos syntyvät. Viidesosa ydinmaaseudulle muuttajista kokee paikallisväestöön tutustumisen vaikeana asiana, ja tutut paikalliset ovatkin yleisimmin sukulaisia.

On esimerkiksi turha kuvitella ehdottavansa naapurille, että "mennään vaikka kaljalle tai jotain". Kylän ainoaan ravintolaan ei kunnon ihmisillä ole mitään asiaa lounasajan jälkeen, jos mielii säilyttää maineensa. Vielä pahempi sosiaalinen moka olisi mennä ravintolaan oluelle, humaltumaan!

Käytöskulttuurin erilaisuus ja usein valitettavan kukoistava nurkkakuntaisuus voivat koitua myös kompastuskiveksi houkuteltaessa kaupunkilaisia maaseudulle.

"Ei tuu mitään. Ne ei halua myydä tontteja, eikä ne ylipäätään halua että kukaan muuttaa niitten nurkille", tokaisi eräs maalta kaupunkiin palannut.

Uskottavaa? Kyllä. Suomalainen alkuasukashan testasi aikanaan tonttipaikan sopivuutta seisomalla jokivarressa passissa. Jos virrassa näkyi lastuja, se oli merkki yläjuoksulla asuvista naapureista, joita vältelläkseen suomalainen hakeutui yhä syvemmälle metsään.

Toisaalta sama yksityisyyden rikkumattomuus on näkyvissä kaupunkien kerrostaloissakin – vieläkö muistatte muumiomiehen?

Meillä viihdyt varmasti

Maallemuuttajia kiihkeästi hamuavien kuntien olisi syytä paneutua imagomarkkinointiin todellisten ammattilaisten avulla ja lähettää alkajaisiksi viiden pennin "markkinointikonsultit" hevon helvettiin.

"Meillä et jonota terveyskeskukseen/päivähoitoon" tuntuisi sekin kaikessa tylsyydessään täsmällisemmältä markkinointiaseelta kuin "Meillä varmasti viihdyt" tai "Meiltä talo yksiön hinnalla" versus "Tervetuloa vireään kuntaamme."

Kuntia tuntuukin vaivaavan sama ajattelu kuin suomalaisia matkailumarkkinoijia: pimeyttä, lunta tai tavallista luontoa ei pidetä tarpeeksi relevantteina argumentteina matkailijoiden houkuttelemiseksi. Siksi Lapin kallioihin louhitaan muovitonttulandioita ja Itä-Suomen järvimaisemiin pystytetään pahvisia dinosauruksia "vetonauloiksi".

Samaan tapaan kunnissa ei mitä ilmeisimmin ole tutkittu, millaiset syyt saisivat ihmiset haluamaan maaseudulle. Tai jos onkin, tutkimuksia ei ainakaan olla hyödynnetty. Kun asuu itse keskellä metsää, ei ehkä enää erota sitä puilta.

Lisäksi kunnanisien pitäisi laskeutua norsunluutorneistaan. Maalaiskunnissa virkamiehet luulevat edelleen olevansa Jumalan heille laskettamalla mandaatilla toimivia yli-ihmisiä, eivät siis kansan palvelijoita kuten asian laita pohjimmiltaan on.

Pehkosen tutkimuksessa häkellyttävät 91 prosenttia maallemuuttajista koki, ettei heitä huomioida kuntien päätöksenteossa millään lailla! Outoa käytöstä virkamiehiltä, joiden leipä on suoraan riippuvainen siitä, pysyykö kylä hengissä vai ei.

Otetaanpa esimerkki: kylämme leikkikentällä on noin kahden litran vetoinen roskis, joka on tietysti aina täynnä. Niinpä leikkikentällä ajelehtii roskia, mikä näyttää ikävältä ja myös tuntuu, kun konttausikäiset tunkevat harakanpaskan täplittämiä jätskipapereita suuhunsa.

Soitin asiasta kuntaan ja sain langan päähän jätehuollosta vastaavan virkamiehen. Josko kentälle saisi sellaisen kannellisen roskapöntön, vaikka satalitraisen?

"Se on nytte vähän, että tarvitaanko sitä roskista, kun eihän sielä talvisin kettään käy.Voinhan mää sitä puhua etteenpäin, mutta tuskinpa siittä mittään hyätyä on."

Niinpä.

Samaa elämää, parempaa asumista

Kaukana ei kuitenkaan ole paha maailma. Maaseutu ei ole vapaa sosiaalisista ongelmista, mutta ne pysyvät ehkä paremmin piilossa kuin tiiviimmässä kaupunkiympäristössä.

Myös sosiaalisten verkostojen harvuus ja maanomistajien ynseä suhtautuminen tulomuuttajiin voivat häiritä asuinmukavuutta. Näyttäkää minulle maalainen, joka ei ole ainakin kerran elämässään sotkeutunut tie- tai rajariitoihin, niin minä etsin käsiini suomalaisen euroviisuvoittajan.

"Vaikka yhteyttä naapuriin pidettäisiin vähintään kerran viikossa, henkistä tukea koettiin saaduksi vain vähän. Tämä antanee viitteitä siitä, kuinka vaikeaa todellisia huolia on purkaa perheen ulkopuolelle", Pehkonen sanoo.

Kun alkuihastus on laantunut, alkavat työmatkojen pituus, liikkumisen kalleus ja omakotiasumisen haasteet myös nakertaa maalaisromanssia.

Kuitenkin:

"Tulomuuttajista 90 prosenttia kertoi olevansa hyvin tai melko onnellisia, ja vähän reilu 80 prosenttia piti elämäänsä helppona", Pehkonen sanoo.

"Muuttajien koko aineistossa suurimmalla osalla kokemus elämän hyvinvoinnista oli pysynyt ennallaan muuton jälkeen, ainoastaan asuinympäristö oli parantunut huomattavalla osalla."

Siinäpä se. Tervetuloa.

Country fiction

Luulo: Maalaiset ovat avoimia ja sutkeja ihmisiä, joihin on helppo tutustua.
Tieto: Maalaiset ovat sisäänpäinlämpiäviä ihmisiä, jotka pitävät kaupunkilaisia epäilyttävinä pelleinä.

Luulo: Kaikki maalaiset ovat juntteja, jotka eivät seuraa aikaansa eivätkä muutenkaan tajua mistään mitään.
Tieto: Ja kaikki naiset ovat huoria, ruotsalaiset homoja, somalit rikollisia jne.

Luulo: Pienessä kylässä kaikki tuntevat kaikki.
Tieto: Pienessä kylässä kaikki tuntevat apinan (muualta muuttaneen), mutta apina ei tunne ketään.

Luulo: Wanhan maalaistalon remontointi on viehättävä elämäntapa.
Tieto: Wanhan maalaistalon remontointi on vittumaista ja hermoja raastavaa puuhaa, johon tarvitaan korkeasti palkattuja ammattimiehiä sekä pohjaton lompakko.

Luulo: Maalla ei ole mitään tekemistä.
Tieto: Jos sinusta lumenluonti, rikkaruohojen kitkeminen, nurmikonleikkuu, alituinen nurkkien korjailu, polttopuiden pilkkominen, pihan salaojitukset, hiekoittaminen, haravoiminen jne. jne. eivät ole "tekemistä", niin ei, eipä täällä tosiaan mitään tekemistä ole.

Luulo: Maalla saa olla lähellä luontoa ja voi pitää eläimiä.
Tieto: Aivan totta. Erityisen kivoja ovat omenapuita järsivät jänikset, sisätiloihin syksyn tultua muuttavat hiiret ja naapurin sikala, jonka tuoksusta pääset osalliseksi, vaikka sinulla ei olisi omaa sikaa.

Luulo: Maalla ei törmää päihdeongelmiin.
Tieto: Ei niin, koska humalaiset isännät makaavat sammuneena omassa heinäladossaan ja teinit ovat lähikaupungissa ryyppäämässä. Maalaisnaiset taas eivät juo lainkaan, koska se ei ole tapana.

Luulo: Maalla on mukavaa.
Tieto: Niin on.

Ilmaisia tontteja!

Monet maaseudun kunnat houkuttelevat uusia veronmaksajia jakamalla ilmaisia tai alehintaisia tontteja. Tontin saamisen edellytyksenä on se, että määräajassa rakentaa tontille talon ja muuttaa kuntaan asumaan. Satakuntalaisessa Honkajoen kunnassa rakentaja saa tontin lisäksi vapautuksen vesi- ja jätevesiliittymismaksuista tai tukea vesi- ja jätevesilinjojen rakentamiseen. Pohjanmaalla sijaitseva pieni saaristokunta Maksamaa on mennyt vielä pidemmälle: ilmainen tontti, ilmainen rakennuslupa, vesiliittymä, alennetut lastenhoitomaksut ja tukea työmatkoihin tarjotaan uusille kuntalaisille.