Kaveripiirissäni minut tunnetaan komeana, sosiaalisena seuramiehenä, jolla pyyhkii elämässä hyvin.
Pinnan alla kuitenkin kalvaa ja pahasti. Pidän elämää ja olemassaoloa sietämättömänä, loputtomana kärsimyksenä vailla merkitystä. Mielestäni ihminen on itsekäs kusipää, viettiensä vietävissä oleva moraaliton eläin, joka valehtelee silmät päästään ja myy vaikka äitinsä saadakseen mitä haluaa. Kaikki on vain pintaa ja teatteria omien tarpeiden tyydyttämiseksi. Rakkautta ei ole olemassa, on vain robottimaista kaavamaista käytöstä ja kulutusyhteiskunnan osta-itsesi-onnelliseksi-aivopesua.
En pysty päästämään ketään lähelleni. Ulospäin näytän typerää kaikki-on-kunnossa-hymyä, mutta sisältä tunnen kuolevani. Olen niin saatanan turhautunut tähän kaikkeen.