Olen 30-vuotias, kouluja käynyt ja töissä ollut nainen. Kaikki kaverit ovat kovaa kyytiä perustamassa perheitä jne, mutta minä vain heilun edelleen sinkkuna. Lopetin pari vuotta sitten vakiduunini ja lähdin uudestaan opiskelemaan ihan toista alaa.
En ole koskaan elämässäni seurustellut. Suoraan sanottuna mikään vakiparisuhde ei voisi vähempää kiinnostaa. Ei miehen eikä naisen kanssa. Seksikään ei ole "se juttu", silloin tällöin jostain baarista lähden jonkun suht siedettävän tyypin matkaan (mutta viime kerrastakin on jo yli 2 vuotta). Lapsia en ole myöskään koskaan halunnut, tiesin jo 15-vuotiaana että en tule lisääntymään. Todennäköisesti käyn laittamassa putket poikki -nyt pääsen laillisesti ja ilman sen kummepia mukinoita steriloitavaksi, kun olen yli 30-vuotias.
Lievästi vain ahdistaa, kun tiedän että parhaan kaverin puolisko haluaa lapsia ja paljon -ihan mukava ihminen muuten, mutta mitä minä sitten teen, kun siellä pyörii jotain ihme sinappikoneita? En minä minkään kakaroiden kanssa osaa (tai halua) olla!
Onneksi sentään vielä on muutama kaveri, joiden kanssa voi reissata ympäri maailmaa ja silloin tällöin käydä baarissa.
Pidän nykyisestä vanhapiikaelämästäni melkoisesti. On asunto ja auto ja vähän rahaakin sekä paikka hyvässä koulussa. En koe itseäni mitenkään "keskenkasvuiseksi" tai "kehittymättömäksi", mutta olen huomannut, että kaikkiin perheenperustamiskyselyihin on helpointa vastata jotain sellaista kuin "no en mä nyt vielä, kun olen vielä niin kypsymätön...katsotaan parin vuoden päästä..." Mikäli käyn steriloitavana, en taatusti uskalla kertoa kenellekään. En ainakaan niille, jotka suunnittelevat ipanan hankkimista. Pelkään, että totuus olisi liian karua kuultavaa ja ystävyys menisi katkolle.
Enkä häpeä mielipiteitäni tippaakaan. Itsesuojeluvaisto vain estää laukomasta niitä ääneen... ;) Varmaan tulen tiputtelemaan näitä valkoisia valheita hamaan hautaan asti, mutta so what?