Vasemmalla Ruotsi, ainakin pintapuoleisesti liberaali maa. Oikealla Venäjä, jonka sensuuri iskee huomattavasti syvemmälle, kuin median antama kuva. Keskellä olemme me, Suomi. Kun minä, Suomessa asuva ruotsalainen valokuvaaja, sain vihiä nuoresta miehestä Moskovassa, joka kertoo muotiluomustensa avulla homojen ja lesbojen tämän hetkisestä tilanteesta Venäjällä, en odottanut hetkeäkään ennen kuin otin häneen yhteyttä. Halusin tavata miehen, joka uskalsi ottaa julkisesti kantaa ja kysyä, miksi hänen luoma muotikokoelma koki niin suurta vastarintaa.
Istumme meluisassa kahvilassa, jossa Suomesta poiketen saa vielä tupakoida ja jossa musiikki soi sen verran kovaa, että joudun artikuloimaan leuat krampissa. Paikka muistuttaa Helsingin Kaapelitehdasta, mutta on pienempi. Mitä erikoisempia tilataideteoksia löytyy sekä ulkoa että sisältä, mutta suosikkini on ulkoseinään upotettu auto. Uppoudun melko heti Antonin vähä-eleiseen karismaan.
Mies on selkeästi hieman ujo, eikä omien sanojensa mukaan julkisuudesta piittaa. Elämä julkisuudessa, varsinkin Moskovassa, olisi kuulemma hyvin vaikeata. Kun pieni keittoni on vielä 45 minuutin kuluttua syömättä, olen kuullut hänestä jo paljon, mutta jälkikäteen ymmärsin, että näin moniulotteiseen kaverin sielunelämään tarvitaan pataljoonalle tarkoitettu kasari ja paljon aikaa. Tässä pieni kooste päivästäni mahtavan ihmisen, Anton Galetskyn kanssa.
”Olin 6-vuotias, kun tiesin mitä halusin. Piirsin ja maalasin koko ajan. Tiesin jo silloin, että haluan tehdä tulevaisuudessa työtä muodin parissa."
"Muotimaailma täällä on vaikea. Monet nuoret suunnittelijat kamppailevat jatkuvasti. Jos et saa rahoitusta esimerkiksi rikkailta vanhemmiltasi, joudut tekemään vielä kovemmin työtä, jotta voit ottaa edes ensimmäiset askeleet. Kilpailu on kova ja vaatteita on vaikeata saada tavarataloihin tai muualle myyntiin. En pystyisi kuitenkaan työskentelemään niin, että joku sanelisi minulle, mitä voin luoda ja mitä en. Kokoelmat ovat ääneni.”
Kysymykseni ohjautuu melko nopeasti aiheeseen, jonka vuoksi olimme hänen luokseen matkustaneet 13 tuntia kolisevassa yöjunassa.
Mitä oikein tapahtui?
”Oli kesä. Seurasin homoseksuaalien tilannetta täällä Venäjällä. En voinut olla enää hiljaa. Koska olen Venäläinen muotisuunnittelija, koin, että on velvollisuuteni kertoa, mikä tilanne täällä on. Siitä syystä loin kokoelmani. Se on mahdollisuuteni kertoa ääneen tästä suuresta ongelmasta. Tilanne täällä on todella vaikea. En voisi koskaan elää vapaasti, joutuisin siitä vaikeuksiin."
Katsoimme yhdessä videoklippiä Venäläisestä elokuvasta Moonlight People, joka perustuu tositapahtumiin. Elokuvaa ei olla toistaiseksi julkaistu.
Traileri näyttää hetken lupaavalta, mutta tilanne kääntyy nopeasti haaveista monen nuoren todellisuuteen. Veljet lyövät veljiään, perheet riitelevät ja haukkuvat lapsiaan sairaiksi. Armotonta vihaa. Perheen sisällä.
Tämä on kammottavaa katsottavaa, kun tietää, että tämä on niin monelle nuorelle arkipäivää. Mietin, onko Anton käynyt läpi saman ja miten hänen perheensä reagoi hänen kokoelmaansa?
”En kertonut äidilleni. Halusin suojella häntä pettymykseltä.”
Sana pettymys jää kaikumaan ja mietin miten itse voisin olla pettynyt, mikäli yksi kolmesta pojastani kertoisi olevansa rakastunut toiseen poikaan? Ja kuinka ylpeä olisin pojistani, mikäli he uskaltaisivat korottamaan ääntään, kun muu maailma pyytää hiljaisuutta. Ongelmat täällä juontavat paljon syvemmälle. Mikään ei ole yksinkertaista. Olen kaukana omasta pienestä maailmastani, jossa kasvoin, missä äitini läheisin ystävä oli homoseksuaalinen mies. Osa meidän perhettä.
Kun rohkaistuna mainitsen asiasta, että lapseni valitsevat itse, ketä haluavat rakastaa, saan vastaukseksi hämmentyneen naurahduksen. Minua tutkaileva katse sen sijaan, ei päästä irti otteestaan, kun istumme hetken hiljaa. Kielimuuri estää minua kysymästä syvempää analyysia mielipiteestäni, joten jatkan kysymällä näytöksestä.
Jokavuotinen Mercedes-Benz Fashion Week on suuri tilaisuus näyttää kyntensä muotimaailmalle. Eturivissä istuvat muun muassa ostajat, taustalla häärivät päättäjät. Tämä on monelle nuorelle muotisuunnittelijalle hieno tilaisuus saada näkyvyyttä.
”Ongelmat alkoivat heti. Tapahtuman pääsponsori päätti olla julkaisemasta muotinäytökseni mainoksen ja vaihtoivat myös ”moodboardini” kuvat toisiin. Kuvat eivät liittyneet mitenkään kokoelmaani. Koska kokoelmani oli saanut inspiraatiota toisen maailmansodan homoista ja lesboista, halusin tällä tavalla tuoda myös Venäjän nykytilanteen esille. Asuissani oli vaaleanpunaisia ja mustia kolmioita. Samanlaisia kolmioita käytettiin homoilla ja lesboilla keskitys- ja työleireissä. Tätä symboliikkaa he eivät kenties aluksi ymmärtäneet. Moodboardin hakaristi oltiin poistettu ja korvattu esimerkiksi vaaleanpunaisella jäätelöllä ja muilla söpöillä kuvilla. Vaaleanpunainen väri mielletään täällä ”blingblingiin”. Luomani kokoelma oli kaukana siitä! Kokoelmani mainittiin muutamassa blogissa ja nettisivustoilla, mutta kukaan ei uskaltanut kertoa ääneen, mistä oikeasti oli kyse tai mistä olin ammentanut inspiraatiota. Ystäväni kommentit netissä poistettiin ja käyttäjät, jotka kommentoivat kokoelmaani, blokattiin”.
”Ei tämä ole varsinaista propagandaa omalta osaltani, halusin vain kertoa miltä minusta tuntuu. Kokoelmani heijastavat aina tunteitani."
"Seuraava kokoelmani on täysin erilainen, mutta myös se kertoo tunteistani ja ajatuksistani jotain. Vaikka tuleva kokoelma saattaa näyttää vitsiltä, piilee siinä kuitenkin vakavuutta. Mutta toisaalta, koko muotimaalimahan on hullu!”
Valokuvaaja Anna Radchenko, on saapunut Lontoosta Moskovaan, kuvaamaan omaa taideprojektiaan, jossa hän käyttää Anton Galetskyn suunnittelemaa kokoelmaa. Porukkaa pyörii studiolla suurin joukoin, stailisti Artem Bondarenko, tuottaja Tina Anderson, meikkaaja, kampaaja, assistentit, lavastat ja useat mallit. Samalla kolme nuorta miestä tekevät dokumenttia kuvauksesta. Itse suunnittelija pysyttelee taustalla, joskus omissa ajatuksissaan ja jopa hieman surumielisen näköisenä. Kun kysyn, miksi hän vetäytyy omiin oloihinsa, hän vastaa.
”He ovat ammattilaisia. Tietävät mitä tekevät. Tietenkin on kuvauksia, missä olen hyvinkin aktiivinen, mutta nyt minun ei tarvitse puuttua mihinkään.”
Uppoudun nahkaiselle sohvalle hänen vierelleen. Stailisti Artem, joka toimi myös tulkkina häärii kuvausten ympärillä, joten yksin on pärjättävä. Koska pieni kielimuuri on olemassa, on keskustelu melkoista käsien heiluttelua ja naurua, mutta yksi asia on kuitenkin aivan selvä. Vierelläni istuu rohkea mies. Sen ymmärtämiseen ei tarvita yhteistä kieltä.
Valokuvaaja Anna kertoo oman näkemyksensä tilanteesta.
”Tilanne Venäjällä on aika paha. Täällä pitää olla vähän hyshys näiden asioiden kanssa, muuten voi joutua pulaan. Eräs ystäväni, joka pääsee pian vankilasta, vietettyään siellä vuoden, sai tuomion muiden tekemistä mokista. Syy piti kuitenkin saada jonkun niskaan. Tuntuu, että täällä voi saada vankilatuomion aika mitättömästä asiasta.”
Kuvaukset sujuvat nuorelta, intohimoiselta ja ammattitaitoiselta tiimiltä loistavasti. Tahti pysyy ripeänä läpi illan ja pian saapuu yö, silti porukka puskee iloisena vielä loppuun saakka. Kukaan ei valita väsymystään, vaikka silmien alle ovat tulleet tummat varjot muistuttamaan pitkästä päivästä.
Anton halaa pitkään hyvästit ja yhteinen aikamme on ohi. Jo tutuksi tullut tutkaileva katse pysähtyy hetkeksi ja lopulta Anton sanoo, ”I am happy!” ja halaa vielä kerran.
Sama porukka jatkaa seuraavana aamuna, mutta eri vaatteissa ja lavasteissa. Päätän perua ainoan vapaan päiväni ja lähteä studiolle, jotta saan ottaa osaa tätä ihanaa, hullua maailmaa, jossa, venäläiset, suomalaiset, ruotsalaiset, jättikanit, yksisarviset, albiinot, heterot ja homot elävät onnellisena rinnakkain.
Edes hetken. Ilman sensuuria.
thesublime.fi
