Tahtoo huippumalliksi

Viisitoista minuuttia ennen tapaamistamme hän kertoo aikataulussaan olevan näädän kokoinen viive.

20 yli kolme, 20 minuuttia myöhässä, Huippumalli haussa -kisan voittaja Ani Alitalo, 19, saapuu Cafe Strindbergiin. Ei ole vaikeaa arvata, kuka on kahvilan malli.

Kuluvan vuoden tammikuussa hän lähetti ystävänsä yllytyksestä hakemuksen kuvineen mallikisaan.

“Koetin kepillä jäätä. Nyt harkitsisin osallistumistani kaksi kertaa.”

Eikä hän erityisemmin haaveile mallin työstä.

“Se on vain työtä. Tosi kivaa työtä, mutta vain työtä. Haaveilen muista asioista kuin työnteosta, esimerkiksi siitä, että perheellä ja ystävillä on kaikki hyvin.”

Mallin työn vuoksi hän on joutunut luopumaan nenälävistyksestään ja kiroilusta.

Miksi ihmeessä Paulo Coelhon ja Khaled Hosseinin kirjoista nauttiva, pitkää matematiikkaa koulussa lempiaineenaan pitävä...

“Matematiikassa kiehtoo se, että se että siinä voi saada vain yhden vastauksen.”

...ja psykologian opinnoista haaveileva tyttö haluaa malliksi? Hakeakseen hyvitystä pituudelleen?

“Ei”, sanoo Ani.

“Mallin työ on kiinnostavaa ja parhaimmassa tapauksessa työssä pääsee myös matkustamaan. Ja psykologiankin kannalta on mielenkiintoista tavata uusia ihmisiä.”

Hän on aina ollut pitkä: ala-asteella luokan pisimpiä, kunnes kuudennella kasvoi luokan pisimmäksi ,ja oli kahdeksannella luokalla 179-senttinen. Pitkään hän käveli huonoryhtisenä ja pisti normaalimittaisten kavereiden seurassa ollessaan aina matalakantaiset kengät, jottei erottuisi päätä pidempänä. Pituus teki jopa kömpelöksi.

“Jalat on täynnä arpia.”

Enää pituus ei ole hänelle ongelma. Nytkin jalassa on korkokengät. Eikä hän pelkää kuin neljää asiaa:

“Läheisten menetystä, lintuja, kaloja ja rahaongelmia. En luota olioihin, joilla on peukalon kokoiset aivot. Yläasteella varis hyökkäsi kimppuuni.”