Katsoin Truffautin "Jules et Jimin" päivää sen jälkeen, kun se tuli Teemalta. Jeanne Moreau oli mahtava ja pidin elokuvan kerronnasta ja tahdista.
Jeanne Moreaun esittämä Catherine oli yksi kolmesta päähenkilöstä ja tämän roolihahmon loppuratkaisu närkästytti. Millainen draamakuningatar, mikä itsekkyys ja lapsekkuus. (...ja pois se minusta...?:))
Noin viikkoa myöhemmin löysin itsestäni Catherinen määrättyjen dramaattisten käänteiden seurauksena. Se on hämmentävää todeta ja myöntää. Catherine vain nosti päätään minussa ja käsitin hänen loppuratkaisunsa, vaikka olenkin kovin valmis sanomaan heti perään että tuskinpa se on kenenkään naisen pysyvä tila. Toisaalta kai olen sitä mieltä, että Catherine voi henkilöityä, olla todellinen ihminen, toisaalta taas hän on aikamoinen naisen karikatyyri samoin kuin Sinkkuelämää -sarjan Samantha, jota en ole koskaan pitänyt oikeana ihmisenä vaan jonkinlaisena tietyn naisen elämänvaiheen kuvauksena (ei pysty sitoutumaan juuri nyt kun on tullut niin pahasti takkiin).