Blogi

Voi itku. Olisipa tämän elokuvan käsikirjoitusta kirjoitettu vähän pitempään. Nyt tuli vaikutelma, että se on syntynyt yhdessä päivässä tai korkeintaan parissa.
Ihan hyvää viihdettä Varasto on. Jos nautti siitä viihteenä eikä mikään ärsyttänyt, ei ehkä kannata jatkaa tämän lukemista.
Varasto on keskiluokan silmälasit siihen joukkoon, jota keskiluokka pitää työväenluokkana. Duunarithan ovat keskiluokan turvallisesta näkökulmasta vähän yksinkertaisia ja nehän syövät lihapullatkin suoraan paketista. Työt niillä on yksinkertaista maleksimista ja on aikaa heitellä töissä tikkaa. Duunarinaisilla taas on liikaa rihkamakoruja, ne pureskelee purkkaa ja joillakin niillä on ärsyttävä nauru. Näin yksinkertainen on Varasto-elokuvan näkemys duunarimiehistä ja -naisista ja kaikki on saatu kiteytettyä päähenkilöhahmoihin, Rouskuun (Kari-Pekka Toivonen) ja Karitaan (Minttu Mustakallio). Katsojaa on käsikirjoitusta tehdessä ajateltu joko vähän liikaa tai liian vähän, katsojaa suoraan sanottuna pidetään aika yksinkertaisena. Käsikirjoitus on tarkoituksella joko tehty yksinkertaiseksi, koska oletuksena on, että taitavammin tehty käsikirjoitus olisi liian hyvä tavallisen keskivertokatsojan ymmärtää. Tai sitten käsikirjoitusta tehdessä aidosti katsojaa ei ole ajateltu ollenkaan.
Varaston maailma on ehdottomasti mennyt maailma ja se perustuukin Arto Salmisen romaaniin. Tuollaista työtä varasto oli 80-luvulla, leppoisaa, kaikki työntekijät suomenkielisiä, ei aikapaineita eikä mitään muitakaan paineita, korkeintaan joskus pää punaisena huutava pomo. Klisettä riittää: herra Isoherra (yrityksen omistaja) on fyysisestikin vanha iso herra. Varaston systeemit ovat niin aataminaikaiset, että kannattavuuden selvittelyyn tarvittavat luvut ovat joissain vaivalloisesti paperilla tai tietoja ei yksinkertaisesti ole, epäuskottava yksityiskohta, jos pitäisi ajatella, että kyseessä on 2000-luvun varasto. Taukohuoneessa sisällä voi tupakoida (muistaakseni 90-luvulla tämä ilo poistui monista paikoista).
Oma fiilis jäi täysin plussalle Hannele Laurin esittämästä lähiöpubiruususta ja tämän miehestä, jota esitti Vesa-Matti Loiri. Olen tavannut molempia hahmoja elävässä elämässä ja mielestäni Lauri ja Loiri tekivät aivan riemulliset roolit, kliseisyydestäkin huolimatta kiinnostavaa katsottavaa. Toinen itseä naurattanut vitsi oli synnysvalmennuksessa oleva ekolesbopariskunta, hyvin klisemäinen mutta Elina Knihtilä ja Vera Kiiskinen esittivät hauskasti.
Käsikirjoitus on toisaalta tuota alleviivaavaa ilmeistenkin asioiden kuvailua tapaan "katso nyt, tällaisia nämä ihmiset ovat". Varsinkin dialogiin on kirjoitettu monet sellaiset asiat, jotka ovat jo melkein sanomattakin selvää tai joista hyvät käsikirjoittajat jatkaisivat draamaksi asti: Minttu Mustakallion esittämä Karita esimerkiksi replikoi näin: "Mä en oo koskaan lukenu yhtään kirjaa. Kirjan lukeminen on ku kattois elokuvan ilman kuvaa." Karitan hahmon typeryyttä alleviivaillaan moneen kertaan, mutta siihen se jääkin, draamaksi asti ei päästä. Toisaalta aloin elokuvan katsomisen aikana pohtia elävien henkilöiden kirjallisiksi hahmoiksi siirtämisen vaikeutta. Elokuvassa on pieni tarina, jonka olisi saanut vähän lahjattomampikin tarinankertoja aikaan. Onneksi tarina on lämminhenkinen. Suosittelen Varasto-elokuvaa lämpimästi henkilöille, joiden muistoissa siintää lämpimänä 80-luvun duunarikesätyöpaikka ja joita erittäin moneen kertaan nähdyt perinteiset kotimaisen huumorin pläjäykset eivät häiritse.

Tämä oli erittäin hyvä draama, miksikö, käsikirjoitusta oli hiottu pitkään ja tässä se oli todella etu. Elokuvassa oli tarina, jossa oli sisäkkäinen tarina. Elokuva kertoo kuvausryhmästä, joka menee tekemään elokuvaa Boliviaan. Samaan aikaan Boliviassa alkavat levottomuudet, jotka ovat seurausta siitä, että vedensaanti on yksityistetty jollekin suurelle (mahdollisesti monikansalliselle) vesiyhtiölle. Kaksi dollaria päivässä tienaavien köyhien vesimaksut nousevat 300% eikä heillä ole varaa peruselämiseen (tämä on siis tapahtunut Boliviassa oikeasti 2000-luvun alussa). Seuraa mellakoita, jotka vaikuttavat kuvausryhmän elokuvantekoon. Elokuvan sisällä kuvattavasta elokuvasta tulee itse elokuvalle sisäkkäinen tarina, paralleeri. Alussa elokuva voi tuntua pitkäveteisemmältä, kun tapahtumia ja henkilöhahmoja vasta pohjustetaan.

Kiinnostavinta elokuvassa oli kuvausryhmän jäsenten vaikeus suhtautua meneillään oleviin yhteiskunnallisiin tapahtumiin. Toisesta maasta tullut elokuvatiimi oli samalla tapahtumien sisällä, samalla ulkopuolisia. Toki hankalassa tilanteessa kun kadulla riehuvat mellakat, yksi saneleva tekijä on yksinkertaisesti raha. Koska tiimissä oli useampi jäsen, monet ratkaisevat omalla tavallaan sen, kuinka asennoituivat meneilläänoleviin tapahtumiin. Ehkä samoin kuin oikeassa elämässä kävisi.

Pohdin elokuvan kantaaottavuutta ja sitä, voiko elokuvan katsoa, jos kantaaottavuus ei kiinnosta. Se, että aihe oli valittu elokuvan aiheeksi, oli mielestäni kaikkein kantaaottavinta elokuvassa, itse elokuva ei alleviivannut eikä hurskastellut. Elokuvassa ei ollut hyviksiä tai pahiksia vaan jotain siltä väliltä. Se jätti ajatukset auki tulkinnalle. Tällaisesta kaltaiseni kyynikkokin pitää. Elokuvan voi katsoa hyvänä draamana, on sääli, jos elokuva joutuu marginaaliin, koska aihe on "liian marginaalinen".

Koska elokuva oli Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin Suomen ensi-ilta, elokuvan jälkeen paikalla olivat elokuvan ohjaaja Icíar Bollaín ja käsikirjoittaja Paul Laverty (jotka ovat muuten aviopari). Tämä oli suomalaisittain aikamoista herkkua, hyvin harvoin Suomessa pääsee keskustelemaan teoksesta itse tekijöiden kanssa. Yleisö sai kommentoida ja kysyä Joku kysyi, arvelivatko he, että filmi pääse jossakin maassa kiellettyjen listalle. Icíar Bollaín vastasi, että hän odotti alunperin vastaanoton olevan vaikeinta Espanjassa, koska elokuva käsitteli Kolumbusta, joka on Espanjassa lähes pyhä hahmo. Näin ei kuitenkaan käynyt.
Bollaín kertoi myös bolivialaisesta pääosanesittäjästä, Juan Carlos Aduviristä, joka esitti Danielin hahmoa. Mies on oikealta ammatiltaan puuseppä ja samanlainen taistelijahahmo elämässään kuin elokuvassa. Tämä oli myös tyytyväinen, että häntä ei tuotu elokuvassa esiin etnisyytensä kautta, normaalisti bolivialaiset puetaan elokuvissa ponchoon ja paikalliseen hattuun. Juan Carlos Aduvirin hahmo oli siis elokuvassa ihminen siinä missä muutkin. Elokuvan ohjaaja myös kertoi olevansa tietoinen siitä, että elokuvalle olisi ollut enemmän katselijoita, jos se olisi tehty englanniksi mutta olen itsekin sitä mieltä, että elokuva ei olisi toiminut englanniksi. Eikä silloin olisi voitu käyttää bolivialaista näyttelijää, kuten Juan Carlos Aduviri.

Perjantai ja sunnuntai (joilla siis olin, lauantaina kun en) olivat fiilikseltään tosi erilaiset.

Perjantai oli fiilikseltään ylevä ja inspiroitunut, sunnuntai kostea, krapulainen ja lähenteli perinteistä festarifiilistä. Olisin melkein voinut jättää sunnuntain väliinkin, koska perjantaina tuli jo aika hyvä paketti. Voi olla tietysti vaan, että vanhuus näkyy tässä kohtaa, yksi päivä riittää..

Varsinainen festarilöytö oli saksalainen Hauschka, säveltäjä Volker Bertelmann, joka esiintyi Flow'ssa yhdessä Samuli Kosmisen kanssa. Musiikki on instrumentaalista pimputusta, jonka voisin kuvitella esimerkiksi elokuvan taustalle. Pimputus on kuitenkin hyvää, jos sen osaa ja Hauschkalla oli se taito. Keikalle Hauschka oli valinnut vähän sisäänpäinkääntyneempiä biisejä, netistä taas löytyi vähän kevyempiä ja helpompia biisejä.

Perjantain keikasta pidin eniten Asa Masa -keikasta. En tuntenut Asan biisejä etukäteen, olin vähän selaillut netistä edellisenä päivänä. Keikalta oli jätetty pois angstisempia biisejä ja enemmän oli jorausbiisejä ja viihdyttäviä biisejä tähän tapaan . Asaa tuntemattomammalle erottui hauskoja sanoituksia ja muutenkin alkoi tanssituttaa (todennäköisesti pääsyy miksi pidin Asa Masasta niin paljon).

Röyksopp, jota olin kovasti odottanut, oli fiilikseltään viileä. (Noh, sitä elektro nyt on lähtökohtaisesti.) Olin vähän uumoillut, että Röyksopp ei ehkä tarjoilisi mielettömimpiä jortsufiiliksiä ja näinhän se vähän oli..siitäkin huolimatta, että Girl and the Robot tuli esitettyä. Hercules & Love Affair ehkä oli vastuussa perjantain jortsufiiliksistä. Aloittivat 70-luvun diskolla, jatkoivat ysäridiskolla.
Sunnuntain hienoin tanssituttaja oli The Do-Over hosted by Aloe Blacc. Flow'n sivujen oma maistiaislinkki oli tällainen, ehkä jotain vinkkiä siitä saa. En ole kuitenkaan vielä Suomessa nähnyt vastaavaa, omat klubikokemukset on jääneet aiemmin paljon laimeammiksi dj-jortsuissa. Mukavaa, että tuli todistettua tämä asia toisin.

Kanye Westin keikan aloitus siirtyi kovan tuulen takia, Kanyeta odoteltiin ainakin yli puoli tuntia. Kävi ilmi, että odottelu ei johtunut (ainakaan täysin) Kanyen diivamaisuudesta vaan miehellä todella oli sellainen show, jonka onnistuminen piti taata. Sisääntulokaan ei ollut mitä vaatimattomin, vaan tanssijoiden aloituksen jälkeen Kanye ilmestyi tällaisessa pömpelissä , joka kohosi yleisön ylle. Näyttävää show:ta oli, ei voi muuta sanoa..(tanssijat, lavasteet, valot, tehosteet..). Olen kyllä valitettavasti niin lyhyt etten kyennyt nauttimaan aivan kympillä, vain sen verran mitä näin. Ihmisiä oli omaan makuuni ihan järjettömästi, tuhansia.

Sunnuntaina päivällä paikalle saatiin kärrätä myös pikkuihmisiä. Pikkuihmisethän olivat saaneet kiellon Flow'hun lukuunottamatta sunnuntain alkuiltapäivää. Ehkä itse olisin suonut tapahtuman olevan pitempään tuollainen lastenkin mukanaolon salliva, känninen huojunta on kuitenkin aika nähty juttu. (Siis ajatus tietysti se, että aikuiset eivät dokaisi niin paljon ja muksutkin voisivat osallistua sen sijaan, että muksut olisivat seuraamassa kännäystä.)

Sunnuntain iltapäivässä aurinko paistoi ja yhden Flow'n täyttymyksistä toi Jukka Eskola Quintet, joka esitti myös tuon linkin John Coltrane -biisin.<3

...uuden kämpän löytäminen tuntuu olevan kiven takana, ainakin meikäläisellä, joka on opiskelija ja joka ei kykene makselemaan suuria vuokria. Mietittää, kuka niihin 20 neliön yksiöihin, jotka kustantavat 600-800 oikein muuttaa? Jos on varaa maksaa tuo summa kuukausittain asumisesta niin ehkä ei silloin halua enää asua missään pikku kopperossa, vai? Minä onneton haluan asua tietysti paikassa, josta pääsee helposti opiskelupaikkaan, joka valitettavasti on keskustassa.
Eilen kävin näytössä, jossa 25 neliön yksiötä oli tarkastelemassa noin 20 ihmistä. Yksiö oli rapistunut, neljännessä kerroksessa ilman hissiä. Portaat niin kapeat että sohvaa tai pesukonetta on varmasti mielenkiintoista kantaa kyseiseen paikkaan. Asunnon omistaja oli esittelijän kertoman mukaan holhouksenalainen. Nainen kertoi, että päätöksen asukkaasta tekee henkilön edunvalvoja. Tyttö esittelyssä kysyi, onko omistajalla asuntoon avaimet aivan kuin holhouksen alainen olisi ehkä mielenvikainen, joka jossakin mielenhäiriössään tulisi joskus ovesta. Esittelijänainen lohdutti kertomalla että holhouksenalainen asuu eri puolella Suomea. Asuntoa etsivät olivat suurimmaksi osaksi 20-30 -vuotiaita. Yksi nainen sanoi asuvansa tällä hetkellä hotellissa.
Enpä ymmärrä, kuka noiden julkisten näyttöjen kautta saa asunnon.

Onneksi menin katsomaan kyseisen leffan, olin vähän aavistellut mitä mieltä olisin kyseisestä leffasta ja odotukseni täyttyivät. Henkilöhahmot olivat luontevia ja eläväntuntuisia eivätkä liian kauniita hollywood-tyyliin. Kiinnostava aihe, terrorismi Saksassa 60-70 -luvulla. Herätti paljon ajatuksia, kuten: kenen näkökulmasta terroristia tekoja uutisoidaan nykypäivänä (leffassahan oli enemmän terroristien ääni pääosassa vaikka leffa ei varsinaisesti ollut niiden puolella), kuka alkaa terroristiksi ja mistä syistä? Tuntui, että Ulrike Meinhofilla oli aidosti paljon hävittävää lähtiessään mukaan hommaan (mies, lapset, ura..). Huomasin aukkoja yleissivistyksessäni, en tiedä tarpeeksi ilmiöiden taustoja ja leffassa oli paljon asiaa, siihen oli rajattu sisälle aika paljon tapahtumia. Elokuva, joka ei sovi ihmisille, jotka haluavat varmoja totuuksia, pitäisi olla jonkinlainen suhde maailman epävarmuuksiin ja epäoikeudenmukaisuuksiin ennen kun saa tästä mitään irti.

Juttelin sätissä miehen kanssa, joka halusi ehdottomasti painottaa, ettei ole 'pinnallinen'. Hmm..eivätköhän kaikki ole. Ainakin kaikki annetut tiedot ohjailevat ajatuksia ja odotuksia, kaipa mieskin muodosti minusta sen käsityksen niiden tietojen varassa, jotka annoin ja pinnallistahan se on sekin.
Toisekseen mies piti tärkeänä luetella ominaisuuksiaan, siis millainen ihminen hän on. En koskaan tule ymmärtämään tuota strategiaa..."olen näin ja näin hyvä tyyppi koska sanon niin itse, joten meidän pitää tutustua?" Eiköhän hyviä tyyppejä ole maailmassa montakin, miksi on niin vaikea käsittää, että olen kiinnostuneempi siitä, voisiko meillä synkata kuin jostakin absoluuttisten "hyvien ominaisuuksien" listasta. Jaksan keskustella noista kuka olet ja mitä teet -aiheista vain tiettyyn pisteeseen asti.
Kerran baarissa jutellessa mies kysyi, mitä teen. Vastasin siihen työn, mitä teen opiskelujen ohella enkä viitsinyt tarkentaa, että olen päätoiminen opiskelija. En vaan aina jaksa alkaa puhua siitä mitä opiskelen. Mies lähti heti pois kuultuaan "työpaikkani", mikä ensin vähän ihmetytti mutta hyvä niin jos asia oli niin kriittinen juttu hänelle. Baarissahan ei kannata haaskata aikaansa ja keskustella henkilön kanssa, jonka työ ei ole korkeasti arvostettua.:)

..koska edessä on elokuussa pidettävät häät, pitelin eilen kädessäni hääparin toiveita, häälahjalistaa. Se oli yllättävän tunteita herättävä lista kaikin puolin. Vaikka tunnenkin hääparin, yllätyin listan tavanomaisuudesta ja konservatiivisuudesta....siis Marimekon tekstiilejä, erilaisia kodinkonevempaimia, joista ilmeisimmin pitäisi seurata laatuarkea kuten jäätelökone, viininharrastusvälineitä. Jotkut tavarat olivat yksinkertaisesti ylihinnoiteltuja, tuli sellainen fiilis, että lista on kirjoitettu myyjän myyntipuheiden jälkeen. Ja kun itselläni ei ole menossa mikään pesänrakennusvietti, ajatus noista sävy-sävyyn -tekstiileistä jotenkin hirvittää. Todennäköisesti siksi, että olen sen jo yhdessä muodossa läpielänyt, astiakaapissani on itse valitsemani astiat eikä nopeasti hankittuja mauttomia tarjoustaloastioita. Toivoisin, että minulla olisi enemmän tavaroita, joihin liittyy muistoja ennemmin kuin noita toisiinsa eheästi sointuvia täydellisen kodin symboleja. Ja joskus on hauska käydä astiakaapeilla, joiden mukit on hankittu eri vuosikymmeninä ja juoda kahvia mukista joita saa joka prismasta, jossa on teksti "the Boss".

...Antonionin "Blow-up":ista jos olisin nähnyt sen vaikkapa 18-vuotiaana tai 25-vuotiaana. Ei se olisi mennyt jakeluun ollenkaan.
Nautin nyt kolmikymppisyydestäni ja siitä, miten jotkut leffat tuntuvat avautuvan vasta nyt. "Blow-up":in päähenkilö on liian ärsyttävä: sikamainen ja sovinisti. Ehkä se on myös ajankuvaa, 60-luvulla ei ehkä kritisoitu päähenkilön asennetta naisiin. Mene tiedä - leffa meni aivan nappiin muutoin, ohjaaja osasi sanoa sen mikä oli sanottava. Päähenkilössä oli kaksijakoisuutta, hän oli sika mutta hänessä oli pienuutta ja avuttomuutta, jotakin eksistentialistista yksinäisyyttä.
Laitan sen varmaankin Facebookin lempileffalistalleni.

...jotta tais tulla leffablogi tästä.

Flunssaisena on ollut aikaa katsella pari talteen otettua leffaa, joiden katsominen olisi muutoin jäänyt hamaan tulevaisuuteen.

Ilahduin kovasti "Paljasjalkakreivittärestä" (Mankiewicz, 1954). Tuntui, että sen teemat olivat vieläkin ajankohtaisia, kuten: päähenkilö nousee luokassa ylöspäin mutta samastuu edelleen siihen luokkaan mistä on lähtenyt ja joutuu arvomyllerrykseen. Mahtavinta oli kuitenkin tapahtumien keskiössä oleva päähenkilöiden ystävyys, se valoi taas uskoani ihmissuhteisiin. Oli ihanaa, että se oli leffassa niin tärkeää.

Sivukoukkuna oli Ava Gardnerin esteettinen olemus ja kuinka se tuotiin esiin mahtavalla puvustuksella.

Parilla sanalla siis: aikaa hyvin kestävä 50-luvun melodraama.

...että olen tottunut siihen, minkälaista yliopistossa on. Saldo: olen saanut mielikuvitukseni takaisin. Olin jotenkin kadottanut sen kiireeseen. Yliopistossa olen saanut katseen takaisin sisäänpäin. En tiedä, onko se hyvä, se on vain tapa olla.
Hyvinä hetkinäni koen kätteleväni hiljaisuutta. Pidän äärettömästi tästä pysähtyneisyydestä.
Minulla on nyt filosofian kurssi. Se on kuin se kallis tumma suklaa, jota söin tänään. Siis ihanaa. Ihanaa, koska pysähtynyttä ja myös ärsyttävää. Ihanaa kahdesta syystä.
Ja toisaalta en pidä tästä - uskon myös, että minut on tarkoitettu sosiaalisempiin ympyröihin kuin tämä nykyinen. Ei tämä oleilu ongi minusta esiin mitään parempaa ihmistä.