Blogi

Katsoin Truffautin "Jules et Jimin" päivää sen jälkeen, kun se tuli Teemalta. Jeanne Moreau oli mahtava ja pidin elokuvan kerronnasta ja tahdista.
Jeanne Moreaun esittämä Catherine oli yksi kolmesta päähenkilöstä ja tämän roolihahmon loppuratkaisu närkästytti. Millainen draamakuningatar, mikä itsekkyys ja lapsekkuus. (...ja pois se minusta...?:))

Noin viikkoa myöhemmin löysin itsestäni Catherinen määrättyjen dramaattisten käänteiden seurauksena. Se on hämmentävää todeta ja myöntää. Catherine vain nosti päätään minussa ja käsitin hänen loppuratkaisunsa, vaikka olenkin kovin valmis sanomaan heti perään että tuskinpa se on kenenkään naisen pysyvä tila. Toisaalta kai olen sitä mieltä, että Catherine voi henkilöityä, olla todellinen ihminen, toisaalta taas hän on aikamoinen naisen karikatyyri samoin kuin Sinkkuelämää -sarjan Samantha, jota en ole koskaan pitänyt oikeana ihmisenä vaan jonkinlaisena tietyn naisen elämänvaiheen kuvauksena (ei pysty sitoutumaan juuri nyt kun on tullut niin pahasti takkiin).

Eilen
mies tuli meille, kaverini. Olin jännittynyt hänen tulostaan, kokkailin ruokaa. Ruoka meni pieleen, ainakin osittain. Söimme. Katsoimme leffaa. Leffan aikana oli jännittettä, mutta koska olemme kavereita niin olemme kavereita. Mies oli lähdössä kotiin. Selailimme bussiaikataulua lähekkäin. En tiedä, kosketinko häntä vahingossa vai mitä. Hän kumartui suudellakseen minua. Käänsin pääni pois, se oli liian kova yllätys. Olin kuolemanvaivaantunut ja aloin puhua diibadaabaa. Mies jatkoi. Puhuimme diibadaabaa bussipysäkille asti. Kun pääsin kotiin, tärisin edelleen vaivaantuneena ja järkyttyneenä.

Olen ollut tekemisissä opiskelujen puitteissa yhden amerikkalaisen kanssa. Miten kerrotaan amerikkalaiselle
-että suomalaisia valistetaan terveellisestä ruoasta lapsesta asti
-että joko EU tai Suomen lainsäädäntö todennäköisesti valvoo sitä, mitä possuille saa sikaloissa syöttää
-mikä on aikuiskoulutuskeskus (en kyllä tosin itsekään tiedä kunnolla)
-mitä ovat taistolaislaulut
-70-luvun Finnhitsit ovat camppia eikä niitä voi kuunnella tosissaan
-että kun viimeinen ratikka ajaa halliin niin kuski suostuu menomatkalla ottamaan sinut kyytiin ja pääset lähes halliin mutta tulomatkalla hallista tulevalla vuorolla ei voi matkustaa kuin vasta siltä pysäkiltä, joka on merkitty aikatauluun

Monimutkaista.:)

En ollut koskaan ikävissäni kun työskentelin vuokratyöntekijänä eri kaupoissa, lähinnä siis kaupan kassoilla. Kaupan kassa on tosi sosiaaliporno paikka ja sen tilanteetkin ovat sitä. Ilahduin aina minulle juttelevista ihmisistä, koska kassalla ei oikeastaan ole muuta tekemistä kuin pölpöttää asiakkaille tai tuijottaa ikävissään tyhjyyteen.Yleensä ei sitäpaitsi ole itsellä mietittävänä mitään "puu kaatuu metsässä, kuuluuko ääni jos kukaan ei ole paikalla" -tyyppistä dilemmaa.(Ja lisättäköön vielä, että harvemmin sai mitään hommaa samanaikaisesti tehtäväksi, joten juttelijat eivät pääsääntöisesti häirinneet.)

Tavalliset juttelijat tosin ovat eläkeikään ehtineet sekä juopot. Oikeastaan tietyn ikäiset ihmiset ovat kasvaneet siihen kulttuuriin, että kaupassakäynnillä myös vahvistetaan yhteisöllisyyttä, sekä asiakaspalvelijat että asiakkaat muodostavat yhteisön. Kassalle puhuminen on siis normaalia toimintaa. Helsingissä on saarekkeita, joissa ihmiset ovat tottuneet vaihtamaan kuulumiset kaupassa huolimatta siitä, että helsinkiläiset ovat "kylmiä".Yllätyin kovasti kun läpikulkupaikkana pitämässäni Kampissa oli omat kantikset, jotka pitivät yllä hyvää fiilistä. Pidän siitä, odotankin yhteisöllisyyttä, ainakin edes siellä missä itse asun. Olen alkanut juttelemaan omassa lähikaupassani.

Kun kiertää eri paikkoja, näkee helsinkiläisten asuinalueiden sosioekonomisen rakenteen.Joka ikisessä paikassa ovat juopot, toisilla seuduilla heitä on vain prosentuaalisesti vähemmän kuin toisilla. En jaksa vieläkään ymmärtää, miten joidenkin ihmisten elämä alkaa aamuisella kaljanostolla ja jatkuu siitä hetkestä jolloin olutta haetaan lisää. Ei tunnu olevan enää elämää jäljellä, on vain ne olutpullot. Säväyttävämpiä oluenhakijoita ovat puoliksi invalidisoituneet, tulee sääli.Katson juoppoja joskus uteliaina, eiväthän juopot ole mikään homogeeninen porukka. Ehkä joku heistä joskus lakkaa juomastakin.

Oli käsittämätön kunnia käydä lauantaina ruotsalaisissa kutsuvierasbileissä. Bileiden aihe oli keräilijöiden lenkkitossut, mikä suomalaisittainkin on erikoista, koska Suomessa ei taida olla juurikaan ihmisiä, joita kiinnostavat uniikkidesignlenkkarit tai jotka olisivat valmiita maksamaan niistä. Tukholmassa tällaista rajoitetta kai ei ole. Ja aina löytyy ne 700 ihmistä, jotka voi kutsua tilaan, johon mahtuu 300 ihmistä. Äh, hienot bileet, sanon, kun itse käyn nykyisin harvemmin ulkona ja todennäköisyys että pääsen tämäntyyppisiin vip-bileisiin on nykyisellään sama kuin lotossa voittaminen.
Tunnelmointi bileissä koostui kolmesta asiasta: ilmainen/lähes ilmainen tarjoilu, hyvä seura ja ympäröivä skene, joka tuntui siinä mielessä homogeeniselta, että kaikki olivat 99%:sti tyylikkäitä, eli heidät olisi voitu kuvata mihin tahansa katumuotisivustolle, Helsingissä he olisivat päätyneet hel-looksiin (hel-looks.com). Kaikkein suurimman vaikutuksen tyylillisesti teki mies, jolla oli reipas musta parta lähes kuin juutalaisella rabbilla, musta pikkutakkimallinen löysä villakangastakki jonka alta valuivat Adidaksen kolmiraitaverkkarihousut. Itselleni kun Adidaksen kolmiraita on ikuisesti leimautunut kansanvaatteeksi, jonka suomalainen ostaa citymarketista ja käyttää vaaleiden farkkujen kanssa, joissa juodaan olutta kotona sohvalla maaten. Tämä ilmestys jyräsi radikaalisti käsitykseni Adidaksen kolmiraidasta.
Kaverini ui bileisssä kuin kala vedessä, jutteli vessajonossa H&M:n suunnittelijan kanssa (suomalainen) sekä bileiden graffittitaiteilijan kanssa. Arvelin, että tunnelma oli astetta rennompi kuin vastaavissa suomalaisissa bileissä.

Tukholmassa on harmaata ja syksyistä. Ruska kauneimillaan.
Suurempi asukasmäärä mahdollistaa nää kaikki mukavannäköiset kahvilat, ruokapaikat ja kaupat. Palveluammattilaiset, bussikuskit, tarjoilijat ja kioskinmyyjät on siirtolaisia. Tyylikkäällä ruotsalaisella naisella on huolitellut, pitkät hiukset, istuvat farkut ja kalliit saappaat farkkujen päällä polviin asti.(Tuntuu, että kaikki ruotsalaiset naiset näyttää tältä.) Konservatiivisen svenssonin tyyli on neule, toppaliivi ja lainehtivat hiukset jotka on kammattu taakse.(Tämä jälkimmäinen tyyli on pitänyt pintansa jo vuosikausia.)

Lapsena meillä ei kuunneltu kotona iskelmää ja siksi Finnhitseihin tutustuminen on tapahtunut vasta kypsemmällä iällä. Biiseillä ei siis ole mitään rasitteita kannettavanaan minulle eikä minullakaan ole ollut kummempia ennakkoasenteita, en ole edes maalta kotoisin joten ei tarvitse todistella itselleen olevansa korkeammalla kuin junttihumppa.

Merja Rantamäki on yksi huippusuosikeista - mielentilan mukaan joko camppina tai sitten ihan oikeasti. Merja Rantamäen on kuulemma ollut vaikeaa tehdä comebackiä ja biisinsä ovatkin armottomasti jymähtäneet seiskytluvun puoliväliin, jolloin ne on levytettykin. Koen aina ne biisit kuin tapettina seinillä, on vaan sitä kautta siirrytty siihen aikaan takaisin. Oikeastaan tuo tapettiefekti on voimakkaampi biiseissä, joiden aihe on maaltamuutto (näissä Merja ei jyrää voimakkaimmin).

On varmaan yksi aikuisuuden rajapyykeistä, kun huomaa voivansa diggailla musiikista välittämättä muiden reaktioista. (Tosin siitä on pari askelta vanhuuteen liittyvään käppyröitymiseen, siihen, kun on jämähtänyt kuvioihinsa eikä muiden mielipiteet enää niin kiinnosta.)

Koen kuitenkin, että pitäisi selittää tuntemattomille ihmisille "mutta enhän mä pidä siitä musiikista kuten jostain mun suosikkibändistä X", vähän kuin tyyliin "rakkautta on monenlaista". Kaipa Merja Rantamäen vetovoima pelkin musiikillisin ansioin on vähäisempi kuin sillä mun 'todellisella suosikkibändillä' vaikkapa. Merja on myös mun ja kaverin välinen sisäpiirijuttu. Ehkä se on Merjan suurimpia merkityksiä.

Sain hurjan oivalluksen kuunnellessani "Jossain" -biisiä. Joku on ehkä saanut kimmokkeen päättää päivänsä kuunnellessaan biisin laululyriikkaa. Olin vähän surullinen kun kuuntelin kappaletta siltä kannalta.

Olen miettinyt pitkään, mitä kirjoitan blogiin. Mulla on jo nettipäiväkirja ja sinne kirjoitetaan yksityiset asiat: muiden ja omat.

Blogikin on yksityinen mutta enemmän välillisesti.

En tiedä vielä, kenelle kirjoitan. Itselleni ehkä kuitenkin.

Ei haluaisi kirjoittaa mitään niin tylsää, että teksti on kuin kädestä lipeävä saippua. Jos kirjoittaa pinnallista, niin siinä pitäisi ainakin olla joku halkeama syvällisyyteen. Pelkkä syvällisyys ei ole minusta tavoiteltavaa vaan lähinnä raskasta. Ei tarvitse aina syleillä suuria teemoja.

En voinut hyökätä suoraan mihinkään aiheeseen vaan oli välttämätöntä kirjoittaa tämä.