Tänään pitää tarinoida

En ollut koskaan ikävissäni kun työskentelin vuokratyöntekijänä eri kaupoissa, lähinnä siis kaupan kassoilla. Kaupan kassa on tosi sosiaaliporno paikka ja sen tilanteetkin ovat sitä. Ilahduin aina minulle juttelevista ihmisistä, koska kassalla ei oikeastaan ole muuta tekemistä kuin pölpöttää asiakkaille tai tuijottaa ikävissään tyhjyyteen.Yleensä ei sitäpaitsi ole itsellä mietittävänä mitään "puu kaatuu metsässä, kuuluuko ääni jos kukaan ei ole paikalla" -tyyppistä dilemmaa.(Ja lisättäköön vielä, että harvemmin sai mitään hommaa samanaikaisesti tehtäväksi, joten juttelijat eivät pääsääntöisesti häirinneet.)

Tavalliset juttelijat tosin ovat eläkeikään ehtineet sekä juopot. Oikeastaan tietyn ikäiset ihmiset ovat kasvaneet siihen kulttuuriin, että kaupassakäynnillä myös vahvistetaan yhteisöllisyyttä, sekä asiakaspalvelijat että asiakkaat muodostavat yhteisön. Kassalle puhuminen on siis normaalia toimintaa. Helsingissä on saarekkeita, joissa ihmiset ovat tottuneet vaihtamaan kuulumiset kaupassa huolimatta siitä, että helsinkiläiset ovat "kylmiä".Yllätyin kovasti kun läpikulkupaikkana pitämässäni Kampissa oli omat kantikset, jotka pitivät yllä hyvää fiilistä. Pidän siitä, odotankin yhteisöllisyyttä, ainakin edes siellä missä itse asun. Olen alkanut juttelemaan omassa lähikaupassani.

Kun kiertää eri paikkoja, näkee helsinkiläisten asuinalueiden sosioekonomisen rakenteen.Joka ikisessä paikassa ovat juopot, toisilla seuduilla heitä on vain prosentuaalisesti vähemmän kuin toisilla. En jaksa vieläkään ymmärtää, miten joidenkin ihmisten elämä alkaa aamuisella kaljanostolla ja jatkuu siitä hetkestä jolloin olutta haetaan lisää. Ei tunnu olevan enää elämää jäljellä, on vain ne olutpullot. Säväyttävämpiä oluenhakijoita ovat puoliksi invalidisoituneet, tulee sääli.Katson juoppoja joskus uteliaina, eiväthän juopot ole mikään homogeeninen porukka. Ehkä joku heistä joskus lakkaa juomastakin.