Blogi

..koska edessä on elokuussa pidettävät häät, pitelin eilen kädessäni hääparin toiveita, häälahjalistaa. Se oli yllättävän tunteita herättävä lista kaikin puolin. Vaikka tunnenkin hääparin, yllätyin listan tavanomaisuudesta ja konservatiivisuudesta....siis Marimekon tekstiilejä, erilaisia kodinkonevempaimia, joista ilmeisimmin pitäisi seurata laatuarkea kuten jäätelökone, viininharrastusvälineitä. Jotkut tavarat olivat yksinkertaisesti ylihinnoiteltuja, tuli sellainen fiilis, että lista on kirjoitettu myyjän myyntipuheiden jälkeen. Ja kun itselläni ei ole menossa mikään pesänrakennusvietti, ajatus noista sävy-sävyyn -tekstiileistä jotenkin hirvittää. Todennäköisesti siksi, että olen sen jo yhdessä muodossa läpielänyt, astiakaapissani on itse valitsemani astiat eikä nopeasti hankittuja mauttomia tarjoustaloastioita. Toivoisin, että minulla olisi enemmän tavaroita, joihin liittyy muistoja ennemmin kuin noita toisiinsa eheästi sointuvia täydellisen kodin symboleja. Ja joskus on hauska käydä astiakaapeilla, joiden mukit on hankittu eri vuosikymmeninä ja juoda kahvia mukista joita saa joka prismasta, jossa on teksti "the Boss".

...Antonionin "Blow-up":ista jos olisin nähnyt sen vaikkapa 18-vuotiaana tai 25-vuotiaana. Ei se olisi mennyt jakeluun ollenkaan.
Nautin nyt kolmikymppisyydestäni ja siitä, miten jotkut leffat tuntuvat avautuvan vasta nyt. "Blow-up":in päähenkilö on liian ärsyttävä: sikamainen ja sovinisti. Ehkä se on myös ajankuvaa, 60-luvulla ei ehkä kritisoitu päähenkilön asennetta naisiin. Mene tiedä - leffa meni aivan nappiin muutoin, ohjaaja osasi sanoa sen mikä oli sanottava. Päähenkilössä oli kaksijakoisuutta, hän oli sika mutta hänessä oli pienuutta ja avuttomuutta, jotakin eksistentialistista yksinäisyyttä.
Laitan sen varmaankin Facebookin lempileffalistalleni.

...jotta tais tulla leffablogi tästä.

Flunssaisena on ollut aikaa katsella pari talteen otettua leffaa, joiden katsominen olisi muutoin jäänyt hamaan tulevaisuuteen.

Ilahduin kovasti "Paljasjalkakreivittärestä" (Mankiewicz, 1954). Tuntui, että sen teemat olivat vieläkin ajankohtaisia, kuten: päähenkilö nousee luokassa ylöspäin mutta samastuu edelleen siihen luokkaan mistä on lähtenyt ja joutuu arvomyllerrykseen. Mahtavinta oli kuitenkin tapahtumien keskiössä oleva päähenkilöiden ystävyys, se valoi taas uskoani ihmissuhteisiin. Oli ihanaa, että se oli leffassa niin tärkeää.

Sivukoukkuna oli Ava Gardnerin esteettinen olemus ja kuinka se tuotiin esiin mahtavalla puvustuksella.

Parilla sanalla siis: aikaa hyvin kestävä 50-luvun melodraama.