Taru Mäkelä: Varasto (2011)

Voi itku. Olisipa tämän elokuvan käsikirjoitusta kirjoitettu vähän pitempään. Nyt tuli vaikutelma, että se on syntynyt yhdessä päivässä tai korkeintaan parissa.
Ihan hyvää viihdettä Varasto on. Jos nautti siitä viihteenä eikä mikään ärsyttänyt, ei ehkä kannata jatkaa tämän lukemista.
Varasto on keskiluokan silmälasit siihen joukkoon, jota keskiluokka pitää työväenluokkana. Duunarithan ovat keskiluokan turvallisesta näkökulmasta vähän yksinkertaisia ja nehän syövät lihapullatkin suoraan paketista. Työt niillä on yksinkertaista maleksimista ja on aikaa heitellä töissä tikkaa. Duunarinaisilla taas on liikaa rihkamakoruja, ne pureskelee purkkaa ja joillakin niillä on ärsyttävä nauru. Näin yksinkertainen on Varasto-elokuvan näkemys duunarimiehistä ja -naisista ja kaikki on saatu kiteytettyä päähenkilöhahmoihin, Rouskuun (Kari-Pekka Toivonen) ja Karitaan (Minttu Mustakallio). Katsojaa on käsikirjoitusta tehdessä ajateltu joko vähän liikaa tai liian vähän, katsojaa suoraan sanottuna pidetään aika yksinkertaisena. Käsikirjoitus on tarkoituksella joko tehty yksinkertaiseksi, koska oletuksena on, että taitavammin tehty käsikirjoitus olisi liian hyvä tavallisen keskivertokatsojan ymmärtää. Tai sitten käsikirjoitusta tehdessä aidosti katsojaa ei ole ajateltu ollenkaan.
Varaston maailma on ehdottomasti mennyt maailma ja se perustuukin Arto Salmisen romaaniin. Tuollaista työtä varasto oli 80-luvulla, leppoisaa, kaikki työntekijät suomenkielisiä, ei aikapaineita eikä mitään muitakaan paineita, korkeintaan joskus pää punaisena huutava pomo. Klisettä riittää: herra Isoherra (yrityksen omistaja) on fyysisestikin vanha iso herra. Varaston systeemit ovat niin aataminaikaiset, että kannattavuuden selvittelyyn tarvittavat luvut ovat joissain vaivalloisesti paperilla tai tietoja ei yksinkertaisesti ole, epäuskottava yksityiskohta, jos pitäisi ajatella, että kyseessä on 2000-luvun varasto. Taukohuoneessa sisällä voi tupakoida (muistaakseni 90-luvulla tämä ilo poistui monista paikoista).
Oma fiilis jäi täysin plussalle Hannele Laurin esittämästä lähiöpubiruususta ja tämän miehestä, jota esitti Vesa-Matti Loiri. Olen tavannut molempia hahmoja elävässä elämässä ja mielestäni Lauri ja Loiri tekivät aivan riemulliset roolit, kliseisyydestäkin huolimatta kiinnostavaa katsottavaa. Toinen itseä naurattanut vitsi oli synnysvalmennuksessa oleva ekolesbopariskunta, hyvin klisemäinen mutta Elina Knihtilä ja Vera Kiiskinen esittivät hauskasti.
Käsikirjoitus on toisaalta tuota alleviivaavaa ilmeistenkin asioiden kuvailua tapaan "katso nyt, tällaisia nämä ihmiset ovat". Varsinkin dialogiin on kirjoitettu monet sellaiset asiat, jotka ovat jo melkein sanomattakin selvää tai joista hyvät käsikirjoittajat jatkaisivat draamaksi asti: Minttu Mustakallion esittämä Karita esimerkiksi replikoi näin: "Mä en oo koskaan lukenu yhtään kirjaa. Kirjan lukeminen on ku kattois elokuvan ilman kuvaa." Karitan hahmon typeryyttä alleviivaillaan moneen kertaan, mutta siihen se jääkin, draamaksi asti ei päästä. Toisaalta aloin elokuvan katsomisen aikana pohtia elävien henkilöiden kirjallisiksi hahmoiksi siirtämisen vaikeutta. Elokuvassa on pieni tarina, jonka olisi saanut vähän lahjattomampikin tarinankertoja aikaan. Onneksi tarina on lämminhenkinen. Suosittelen Varasto-elokuvaa lämpimästi henkilöille, joiden muistoissa siintää lämpimänä 80-luvun duunarikesätyöpaikka ja joita erittäin moneen kertaan nähdyt perinteiset kotimaisen huumorin pläjäykset eivät häiritse.