Lepakkoluolan lokikirja - Soturi

Olipa kerran kauan kauan sitten kaukaisessa maassa kesän yksi kuumimminsta päivistä. Aurinko loisti taivaalla korkealla, linnut lauloivat läheisissä puissa ja perhoset leikkivät hippaa niityn yllä. Taivas oli taysin sees. Niityn laidalla, kiven päällä, oli siistissä pinossa kasa vaatteita ja vaatteiden omistaja hyppi ja pomppi ilkosillaan niityllä.
Peikkotyttö punaisissa takkuisissa hiuksissaan. Sen iho oli vaalea, koska siinä maassa aurinko ei polttanut ketään. Sen huulet olivat ruusunpunaiset, sillä siinä maassa väreillä leikittiin. Ja sen hiukset olivat täynnä pieniä kukkia, jotka sudenkorennot olivat sen päälle tiputtaneet. Nauru raikui ilmassa.
Se heittäytyi selälleen maahan kukkien sekaan, hyräili sävelmää ja katsoi hymyillen vaaleansinistä taivasta. Mutta yht´äkkiä se ei enää pystynyt liikkumaan, se haukkoi henkeään ja tunsi jonkun kuristavan sitä. Käärme oli luikerrellut aivan sen lähelle ja iskenyt kiinni täysin huomaamatta. Peikkotyttö kuuli omituiset sanat
- Sinulle on tehtävä toisessa maailmassa. Kun sen olet täyttänyt, pääset takaisin kotiisi menettämättä päivääkään riemustasi. Mene lapseni, mene! Täytä käskyni ja tapa!
Peikon silmät sulkeutuivat hiljaa ja pimeys valtasi sen. Se tunsi puraisun sen oikeassa ranteessa ja sen silmät rävättivät auki! Sen silmät kiiluivat, kuin kissan, mikä oli lähdössä nälkäisenä saalistamaan.
Peikkotyttö nousi ylös ja alkoi tuntea kylmää. Se seisoi alasti keskellä valkoista metsää ja kesti hetken ennen kuin tunteet alkoivat sitä johdattaa. Eteenpäin se asteli, monta tunnetta kohtasi, kunnes se pysähtyi. Sen edessä oli luola ja sen sisälle sen oli mentävä. Se asteli varovasti, sillä siellä oli pimeää, kunnes se näki kaksi valonhohdokasta silmää. Niiden silmien takia se oli tullut taistelemaan. Soturi, jonka itse Äiti Maa oli kasvattanut varjellen kestäväksi ja avuksi pienelle lapselleen.
Ilma oli tyyni ja limen kirpeä.