Blogi

Olipa kerran kauan kauan sitten Avokadon valtakunnassa Peikkotyttö, joka seisoi talvisessa Orneero metsässä alasti ja kylmissään. Sen edessä oli luola, mikä sisällä kiilui kaksi vihreää silmää. Peikko asteli sisään pimeyden keskelle ja lämpö alkoi hivellä sen hipiää. Pikku hiljaa sen silmät tottuivat pimeyteen ja se huomasi luolan perällä kasan tavaroita. Se asteli niiden luokse hiljaa hiipien ja huomasi vaatteita, jousen, nuolia ja harjan. Se puki päälleen ja otti harjan käteensä ja tunnusteli toisella takkuisia punasia hiuksiaan. Se huokasi. Hiuksien selvittämiseen menisi tunteja, mutta sen oli määrä totella ja niin se tekikin kuuliaasti. Palmikoituaan hiuksensa, laitettuaan nuolet selkään ja jousi kädessään se naurahti, kun se mietti yhteläisyyttää sen ja Robin Hoodin välillä!
Vihreät silmät tulivat lähemmäksi ja Peikko polvistui. Peikko ihmetteli, sillä olento oli pieni ja herttaisen näköinen ja niin nuori. Miten tuo olento oli voinut saada hänet avukseen? Mikä oli niin suuri kipu, että tuo pieni olento sai kostajan avukseen?
Peikko upotti sormensa olennon pehmeään ja tuuheaan turkkiin ja sulki silmänsä. Se alkoi nähdä pienen olennon silmin pätkiä tapahtumista ja kyynel vierähti sen poskea pitkin koston täyttäen sen ruumiin. Peikkotyttö nousi ylös ja katosi pimeyteen.
Saalistus oli alkanut ja kun niiden tiet kohtasivat, Peikko tiesi, ettei se epäröinyt ampua.
"mene lapseni, mene. Täytä käskyni ja tapa!"

Olipa kerran kauan kauan sitten pienessä Orneero metsässä kaksi pientä astelijaa. Oli talvinen yö ja kylmyys läheni metsän asukkeja. Pantteri ja Galago tassuttelivat vierekkäin kunnes ne äkkiä erosivat. Täys käännöksellä molemmat jalkoivat matkaa eri suuntiin.
Puun oksalla istui Peikkotyttö jousensa kanssa. Se tutkaili ja tarkkaili kahta olentoa alapuolellaan. Näki heidän eronsa ja totesi tilaisuutensa tulleen. Galago käveli yksin ohi puiden ja pensaiden ja Peikkotyttö hiipi sen perässä äänettömästi. Galago pysähtyi ja Peikko jännitti jousensa. Oli pimeää, eikä se nähnyt kunnolla,mutta se siristi silmiään ja ampui. Nuoli osui, mutta Peikko ei nähnyt haavoittiko se Galagoa vai osuiko kuolettavasti. Se palaisi jos se ei palvellut tarkoitustaan.

Ilta saapui, varjot lankesi
Ei edes tähtiä näkynyt
Satoi vettä, satoi lunta
Jäähileitä suoraan sydämeen

Olipa kerran kauan kauan sitten kaukaisessa maassa kesän yksi kuumimminsta päivistä. Aurinko loisti taivaalla korkealla, linnut lauloivat läheisissä puissa ja perhoset leikkivät hippaa niityn yllä. Taivas oli taysin sees. Niityn laidalla, kiven päällä, oli siistissä pinossa kasa vaatteita ja vaatteiden omistaja hyppi ja pomppi ilkosillaan niityllä.
Peikkotyttö punaisissa takkuisissa hiuksissaan. Sen iho oli vaalea, koska siinä maassa aurinko ei polttanut ketään. Sen huulet olivat ruusunpunaiset, sillä siinä maassa väreillä leikittiin. Ja sen hiukset olivat täynnä pieniä kukkia, jotka sudenkorennot olivat sen päälle tiputtaneet. Nauru raikui ilmassa.
Se heittäytyi selälleen maahan kukkien sekaan, hyräili sävelmää ja katsoi hymyillen vaaleansinistä taivasta. Mutta yht´äkkiä se ei enää pystynyt liikkumaan, se haukkoi henkeään ja tunsi jonkun kuristavan sitä. Käärme oli luikerrellut aivan sen lähelle ja iskenyt kiinni täysin huomaamatta. Peikkotyttö kuuli omituiset sanat
- Sinulle on tehtävä toisessa maailmassa. Kun sen olet täyttänyt, pääset takaisin kotiisi menettämättä päivääkään riemustasi. Mene lapseni, mene! Täytä käskyni ja tapa!
Peikon silmät sulkeutuivat hiljaa ja pimeys valtasi sen. Se tunsi puraisun sen oikeassa ranteessa ja sen silmät rävättivät auki! Sen silmät kiiluivat, kuin kissan, mikä oli lähdössä nälkäisenä saalistamaan.
Peikkotyttö nousi ylös ja alkoi tuntea kylmää. Se seisoi alasti keskellä valkoista metsää ja kesti hetken ennen kuin tunteet alkoivat sitä johdattaa. Eteenpäin se asteli, monta tunnetta kohtasi, kunnes se pysähtyi. Sen edessä oli luola ja sen sisälle sen oli mentävä. Se asteli varovasti, sillä siellä oli pimeää, kunnes se näki kaksi valonhohdokasta silmää. Niiden silmien takia se oli tullut taistelemaan. Soturi, jonka itse Äiti Maa oli kasvattanut varjellen kestäväksi ja avuksi pienelle lapselleen.
Ilma oli tyyni ja limen kirpeä.

Olipa kerran kauan kauan sitten Eräässä Avokadon valtakunnassa Oneero-metsä, Isotrapin länsipuolella luola, missä asui identtiset kaksoset Kissa ja Pantteri, sekä Pantterin pentu Kitty. Ne tulivat kaikki hyvin toimeen keskenään ja Kittystäkin välillä tuntui kuin sillä olisi ollut kaksi emoa. Kittyllä ei ollut isää ja vaikka moni sulhasehdokas olikin tullut sen kanssa hyvin toimeen, unohti se hiljaa yksitellen jokaisen mielestään. Isäänsäkkään se ei tunnistanut enään, mutta eipä se ollut Kissan ja Pantterin luona aikoihin käynytkään. Mutta kummisetänsä Liito-oravan se muisti, vaikkei Liitis käynytkään niin usein!
Kissa ja Pantteri rakastivat toisiaan, eikä mikään tai kukaan pystynyt niitä erottamaan. He elivät usein sovussa, mutta aina välillä kun kylmyys saapui, alkoi heidän tappelu. Joskus ne olivat monia päiviä sovussa ja joinakin päivinä ne saattoivat tapella useaan otteseen päiviä putkeen. Kuten Leijonan hyökkäyksen jälkeen, Galagon lähdettyä tai Olingon leikin loputtua.
Yleensä paha iski silmänsä Kissaan, koska se murentui helpommin kuin Pantteri. Mutta myös siksi Pantteri oli aina valmiina puolustamaan siskoaan tavalla tai toisella.
Mutta eräänä yönä, kauan kauan sitten, Pantterin astellessa kotiin, pimeys pääsi sen sisään. Se jätti kauniit askel jäljet lumeen ja meinasi tuupertua. Se oli menettänyt voimiansa taistellessa ja kaipuu, viha, välinpitämättömyys iskivät kyntensä siihen ja Pantteri murtui. Se asteli luolaan ja Kitty tuli sitä vastaan ja perääntyi. Se tunsi Pantterin vihan. Se tuli emonsa luokse vasta sitten kun viha oli poissa. Puski päätänsä emoaan vasten ja tuli sen viereen nukkumaan. Ja niin nukahti pien pentu Pantterin laulaessa sille tuttua sävelmää, minkä se oli kuullut jo ensinmäisestä heidän hetkestä lähtien.
Hiljaa maatessaan se vavahti. Ulkoa kuului omituisia askeleita. Leijona oli taas siellä. Epävarmuus alkoi kalvaa Pantterin sisintä. Kaipuu kiellettyyn heräsi. Galago. Miten se ikävöikään sitä. Galago lähti, koska ei enää kestänyt suhdetta sekä Kissan että Pantterin kanssa. Pantteria hävetti. Se oli vienyt sisareltaan miehen.
Mutta Kissa tiesi syvällä sisinmässään, se oli tiennyt sen jo pitkään. Se ei ollut vihainen, eikä katkera, vain hyvin surullinen.
Sinä yönä oli tyyntä ennen myrskyä.

Eräänä päivänä kauan kauan sitten Pantteri ja Olingo lähtivät Suulaan katsomaan ystäväänsä Mustaaleskeä. Se oli muuttanut luolapaikkaa ja olihan se ihan kohteliasta mennä sitä katsomaan. Hyvä että menimmekin, sillä se lähensi Pantteria ja Mustaaleskeä monelta osin.
Paikalla oli myös pieni taapero, komea ketun poika, joka sytytti jotain Olingon ja Pantterin sydämissä. Pieni pentu juoksi ympäri luolaa leikien ja raastaen kaikkien hermoja. Mutta kun se rauhoittui ja sitä piti sylissä, tunsi omituisen kaipuun sisällään. Mutta luultavasti se oli vain Pantterin ja OLingon biologinenkello, joka alkoi pirisemään.
Illan aikana paikalle ei saapunut muita, kuin yksi kaverus. Eikö kavereitten pitäisi olla tärkeimpiä? Kunnioittaa toista ja sitä vaivannäköä, jonka se on tehnyt sen eteen? Kuinka pahalta se tuntuisi, jos haluaisit kaverisi tulevan moikkaamaan sinua, mutta kukaan ei tulisi paikalle? Jopa Peikkotyttö tiesi, kuinka pahalta Mustastaleskestä tuntui...
Leskellä ja Kissalla oli jotain hyvinkin yhteistä, suhde Olingoon, aikana, jolloin kuu oli vielä taivaalla. Mutta se ei koskaan loppunut siihen. Lesken rakkaus ei ikinä sammunut, eikä Olingonkaan, joten kuin hiillos se kyti sydämissä odottaen uutta roihua. Kumpikaan ei osannut päästää irti. Olingo oli saanut Pantterin kimppuunasa monesti, kun se yritti suojella sisartaan pahalta ja ehkä siksi Olingoa jännitti meno Lesken luokse. Se tiesi sisimmässään, että tänään se jäisi kiinni. Olingon piirileikki paljastuikin, mutta ihme ja kumma, nyt se ei saanut Pantteria suuttumaan, sitä suorastaan nauratti. Luulempa, että Pantteri näki kuinka samanlaisia he olivat Olingon kanssa. Ainoa ero oli vaan että Pantteri osasi pelata peliänsä ja jos se jäi kiinni, sitä ei haitannut. Totuus voitti aina. Mutta Lesken silmät, kun Pantteri kertoi Kissan ja Olingon tarinaa, muuttuivat surullisiksi. Petos johon liittyi rakkaus, satutti aina eniten. Kuinka Olingo saattoi valehdella suoraan kysymykseen? Kuinka se saattoi leikkiä rakkauden voimalla, tietäen, että se voima piti Avokado-maan koossa ja taijan omaisena? Ryhtyä liian suureen leikkiin jossa oli Olingolle liian suuret panokset. Hän jäisi taas ilman rakkautta ja lämpöä. Mutta Olingo tiesi, ettei Pantteri sitä ikinä hylkäisi. Niiden ystävyys oli luja, muttei murtumaton.
Mutta matka jatkui kohti kotia lopulta, eikä lepakot tänään lentäneet, sillä luolassa jos toisessa hiljaa kyynel tipahti.
Seuraavana aamuna pakkanen puri ja jäädytti rakkauden kyyneleet ja tuuli lennätti niitä myrkyisin askelin.

Eräänä päivänä, kauan kauan sitten, kaukaisessa Orneero-metsässä Liito-orava, Pantteri ja Olingo tapasivat. He olivat päättäneet lähteä sivistämään itseänsä Isotrapin etelä-puolella sijaitsevaan Isoon Tammeen. Siellä oli näyttely entisaikojen pyhimysten elämästä isolla kukkulalla. Kultaa, hopeaa, mosaiikkeja, ikoneja ja paljon muita aarteita Tammi täynnä! Siellä on todella kaunista, mutta myös niin tylsää kolmelle nuorelle ystävykselle. Näyttelyn kiertämiseen kuluikin vaivaiset puolituntia.
Sitten kahvipensaan tykö, jossa aika kuluikin kuin siivillä ystävien pelatessa korttia ja nauraen makeasti!
Tuli aika jolloin ystävykset erosivat. Jokainen lähti omaan luolaansa, eikä sinä iltana kenenkään heidän luolissa lepakot lentäneet.
Mutta sinä yönä kaikki oli rauhatonta. Leijona kiersi metsää ympäri ja tuotti suunnatonta levottomuutta alueelle. Oliko siinä kenties syy, mikä sai aikaan sisarusten tappelun?
Kissa oli ujo ja hiljainen, yksinäinen ja pieni, jonka elämä kaipasi piristystä. Pantteri taas oli vahva ja voimakas persoona, jota oli vaikea olla huomaamatta. Räväkkyyttä häneltä ei puuttunut. Lisäksi hänellä oli pentu, kaunis pieni poika Kitty.
Kuin salama olisi lyönyt taivaan kahdeksi kun Kissan rähinä ja Pantterin karjunta herätti puoli metsää! Kissa oli taas murehtimassa entistä miestään Paksuhäntä Galagoa, eikä Pantteri voinut sietää sitä. Galago oli vaan lähtenyt sanaakaan sanomatta ja kuin yö ja päivä, Kissa kaipasi ja Pantteri oli täysin tyytyväinen. Erosta oli puhuttu jo satoja kertoja, eikä Pantteri voinut ymmärtää, miten se oli niin vaikeaa.
Viimein riita laantui ja hiljaisuus valtasi metsän. Huomisesta tulisi kaunis päivä kaiken puretun eripuran jälkeen ja kuinka ollakaan aamulla paistoi aurinko!

Kauan kauan sitten Avokado-maassa, pienessä Orneero-metsässä oli alkanut sataa lunta ja pakkanen hiipi jäädyttämään maan. Pienessä Avokadon valtiossa kun sää ilmiöt perustuivat sen asukkaiden mielialoihin.
Silloin kun aurinko paistoi, kun oli tyyntä, ei kenelläkään ollut murheita, mutta nyt, Sää oli kylmä.
Sinä pienenä päivänä kauan kauan sitten maa routaantui, kuin Kissan sydän kaivatessaan ja vihatessaan entistä rakastaan. Sinä pienenä päivänä lumi hiutaleet tanssivat ja lauloivat, kuin Liito-oravan ja Olingon sydämet heidän ajatellessaan lämpoöä ja rakkautta elämässään. Ja sinä pienenä päivänä tuuli, kuin viha Leijonan sydämessä tämän miettiessä elämän tarkoitusta.
Olisiko maa valkoinen ja lohdullinen huomenna? Sitä ei kukaan tiennyt. Mutta se mikä oli varmaa, oli seuraavan päivän tulo. Toivo, minkä huominen on meille lahjoittanut.
Tänään eivät lepakot lennä luolassa.

Olipa kerran kauan sitten kaukaisessa paikassa pieni Orneerometsä. Siellä asuivat monen moiset eläinystävykset keskenään, mutta omissa luolissaan.
Orneerometsä olikin sen verran suuri paikka, että se oli pakko jakaa kolmeen osaan; Isotrappiin, Suulaan ja Narduun. Suurin osa porukasta asui Isotrapissa ja siellä meren rannalla he yleensä tapasivatkin, kahvipuun vierellä.
Elämä oli rakkiriemukasta, kunnes Orneerometsään saapui pimeys. Metsään oli hiipinyt joukko eläimiä, ilkeitä ja viekkaita. Pahin niistä oli Leijona. Se soluttautui joukkoomme ja leikki ja nauroi kanssamme, kunnes pimeyden herra antoi sille käskyn toimia. Se hyökkäsi Pantterin ja Kissan, identtisten kaksosten, kimppuun. Sen jälkeen Kisu on pelännyt elämänsä puolesta, sillä sitä seurasi kaksi kiiluvaa silmää lehtien takaa.
Siiliäkin koeteltiin. Sen elämään lensi kaunis Pikkukultasiipi perhonen, joka lumosi Siilin kauniilla olemuksellaan. Se ei ollut helppoa aikaa. Peloissaan ja rakastuneena ei ollut hyvä olla, varsinkin kun perhosella oli jo puoliso valmiina..
Entäs sitten Liito-orava, hyvä ettei nukkunut taivasalla. Mutta hänellä sentään oli puoliso, joka tuki häntä monessa suhteessa. Heidän luolassaan aina lepakot lensivät.
Asioissa piti nähdä hyvät puolet tai nähdä valo pimeyden päässä ja niin he tekivätkin. Ei tullut päivää, milloin kukaan heistä ei olisi nauranut päivään. Ei tullut päivää, milloin he eivät olisi kiittäneet siitä mitä olivat kokeneet, niin hyvässä kuin pahassa.
Ehkä siksipä jos kuuntelet tarkkaan, voit kuulla miten Oneerometsä elää vieläkin, pienessä hiljaisuudessa. Jos katsot tarkaan, voit ehkä huomata, kuinka Liito-orava juoksee pihallasi Pantteri perässään leikkien ja nauraen.