hiljaisuus...7 vuoden...

tyhjyys...

kun taas kerran tajusi miten paljon antoi itsestään ja toivoi toiselta samanlaista vastavuoroisuutta, olla osana arkea ja juhlaa...alussa kaikki on niin, vai oliko? oliko sittenkään...jos toivoin niin kovasti, että luulin olevan niin?

Elin päivät vain odottaen iltaa, kuljin kuin unessa...suljin melkein kaiken muun ulkopuolelle-turhaan!

Mitä me oikeasti olemme? Mikä oikeasti on tärkeää? Voiko keneenkään enää luottaa? Paljonko sä voit antaa itsestäsi muille, jottet kuluta itseäsi loppuun?

...olen jumalauta aikuinen ihminen, enkä vieläkään tiedä sitä-miksi kaiken täytyy aina mennä toisin kuin toivoo ja miksi kaikissa asioissa on tehtävä päätöksiä, kun ei voi tietää mikä päätös on väärä ja mikä oikea-niin että tietäisit tulevasi vieläkin onnellisemmaksi?! Kummalla tavalla on edullisempaa olla itsekäs...antamalla periksi vai pitämällä kiinni toisesta, odottaen...?

...syksy on aina luopumisen aikaa...lämpö vaihtuu kylmyydeksi...silloin kuin sitä toisen ihmisen lämpöä kaipaisi eniten, huokuukin meistä vain viimaa ja sadetta sanoina, eleinä..

...pisarat...poskella...pettyneenä...