Blogi

Eilen Oulun yliopiston väki järjesti mielenilmauksen, jolla se vastustaa käynnistyneitä yt-neuvotteluita. Potkut uhkaavat paria sataa työntekijää. Meillä Tampereella kokoontui ehkä parin sadan porukka tukimielenosoitukseen. Oli helppo kompata, sillä rahasta on pula täälläkin.

Ministerit vakuuttelevat, ettei opetus kärsi. Mutta kyllä kai se vähän kärsii, jos ei ole opettajia. Omalla laitoksellani sosiologian yliassari hoitaa yksinään opetuksen, jotka vielä syksyllä jaettiin kahdelle. Hänen työnkuvaansa kuuluisi myös tutkimus, mutta epäilen, että siihen ei aikaa jää.

Hallitus on sitä mieltä, ettei talousvaikeuksilla ole mitään tekemistä vuoden alusta voimaan astuneen yliopistouudistuksen kanssa. Ihan näin se ei ole, vaikka taustalla on tietysti myös aikaisempia muutoksia sekä valtion säästökuuri. Ainakin voi sanoa, ettei uusi yliopistolaki ole tilannetta parantanut.

Yliopistouudistuksen myötä talouselämä kiristi entisestään otettaan yliopistoilla. Se tarkoittaa, että suoraan rahaksi muutettava tutkimus valtaa tilaa muulta tieteeltä. Jatkossa painotetaan taloudellis-teknologisia aloja ja niilläkin entistä enemmän soveltavaa tutkimusta.

Eivät yliopistot ole tähänkään saakka mitään ihannetyöpaikkoja olleet. En myöskään pidä pahana sitä, että yliopistot etsivät yhteistyömahdollisuuksia yritysmaailman kanssa. Mutta tutkimuksen suuntaaminen ensisijaisesti talouselämälle on yliopistojen loppu. Käy niin kuin Thatcherin ajan Briteissä, kun sosiologit vaativat sosiaaliturvaa ja kritisoivat markkinavetoisia uudistuksia, hallitus lakkautti koko tieteenalan. Mikä yritys muka haluaisi tukea markkinoita kritisoivaa tutkimusta?

Vielä isompi ongelma tässä talouden ja tieteen pakkoavioliitossa on, että puolisot toimivat eri logiikoilla: akateemisessa yhteisössä kannattaa julkaista tutkimustulokset mahdollisimman nopeasti ja laajalti, sillä mitä enemmän muut hyödyntävät työtäsi, sitä enemmän se tietää mainetta ja rahoitusta. Yritysmaailmassa taas pelataan salausten ja patenttien kanssa, koska se on menestymisen ehto.

Perinteisesti tieteessä ajatellaan, että tieto on edistyvää ja yhteisöllistä, siis kaikki minun tutkimukseni rakentavat aikaisempien tutkijoiden työlle, keskustelevat aikalaistutkijoiden kanssa ja valmistavat tietä tulevalle tutkimukselle. Yritysmaailmassa tutkimus taas on itsekästä: muiden keräämää tietoa voidaan kyllä hyödyntää, mutta omaa panosta ei haluta antaa muiden käytettäväksi.

Suomalaisen tieteen tulevaisuudesta päättivät poliitikot, joista valtaosa ei näytä erottavan yliopistoa elokuvastudiosta. Muutoksen seurauksena yliopistojen taloudellinen autonomia kasvoi, mutta tieteellinen kapeni. Sivistyksen ja jakamisen ihanteiden sijaan suositaan harakkatutkimusta, jossa kaikki kelpaa, kunhan se kiiltää ja kuuluu yksin minulle.

Minua pyydettiin Cityn verkkosivuille bloggaamaan. Toivottiin, että kirjoittaisin yhteiskunnallisista asioista sillä lailla nuorekkaasti ja trendikkäästi. Ja minä menin suostumaan, kun on niin epäkohteliasta sanoa ei.

Tehdäänpä alkuun yksi asia selväksi: minä en ole nuorekas. Olen keski-ikäinen tosikko, olen ollut lapsesta saakka, ja ylpeä siitä. Kuuntelen keski-ikäisten musiikkia, pukeudun kuin keski-ikäinen ja arvostan tasaisen keski-ikäistä elämää, jossa suurimmat mielenkuohut liittyvät uuden salaattikastikkeen hinta-laatu –suhteeseen. Jos joskus vahingossa olen kirjoittanut jotakin trendikästä, se johtuu vain siitä, että riittävästi jälkeen jäänyt tuntuu aina tuoreelta. Nuoret ja trendikkäät ihmiset vähän pelottavat minua, saavat tuntemaan itseni pölyiseksi ja epävarmaksi.

Ja silti uskon, että minulla voisi olla jotakin yhteistä tämän blogin lukijakunnan (170 000 kävijää viikossa, valtaosaltaan nuoria kaupunkilaisia) kanssa:

Ensinnäkin minua yhdistää teihin ikäni. Viime vuosien eläkelinjausten ansiosta me kolmikymppiset emme tule koskaan saamaan niin hyvää eläkettä kuin vanhempamme, emme edes pitkästä yhtäjaksoisesta palkkatyöurasta. Useimmillehan sellaista työuraa ei tulekaan, sillä koulutus nappaa alkupäästä monta vuotta (vaikka ei enää takaakaan hyvää palkkaa) ja sen jälkeenkin työ on sellaista ansiomuodosta toiseen taapertamista, jossa eläkekertymät jäävät vähäisemmiksi. Kaukana on se aika, kun 15-vuotiaana mentiin tehtaaseen ja jäätiin aikanaan samasta paikasta eläkkeelle.

Toiseksi, meitä yhdistää ikä. Jos meidän vanhempiemme sukupolvikokemuksena oli hyvinvointivaltion rakentaminen, meitä taas yhdistää sen vähittäinen raunioituminen. Ensin meni koulusta jälkiruuat, sitten jo oppikirjatkin. Vähän myöhemmin leikattiin lapsilisät ja kun lähdimme opiskelemaan, oli opintotuen reaaliarvo pudonnut hurjasti 80-luvun lopun kultavuosista. Me tiedämme, että viime kädessä ei järjestelmän varaan voi laskea.

Kolmanneksi kirjoituksiani määrittelee ikäni, sillä jos on 32-vuotias, on pakko ottaa ilmastonmuutos vakavasti. Emme me voi haaveilla siitä, että kaikki maailman ihmiset saisivat auton ja kesämökin. On valittava, pienennetäänkö resurssisyöppöjen suomalaisten ekologista jalanjälkeä, jotta kaikille saataisiin edes ruoka, vaatteet ja asunto. Vai jatketaanko vain viidakkomeinigillä, se ottaa joka ehtii.

Eiköhän näistä jotakin saa, vaikka sitten sattuisikin olemaan sisimmältään perin keski-ikäinen henkilö.