Blogi

Päinvastaisista puheista huolimatta ei opiskelijoiden valmistumista ja nuorten pääsyä asiallisille työmarkkinoille haluta kiirehtiä. Vai mitä muuta voisi päätellä siitä, että opintorahajärjestelmää rapautetaan, opettajia vähennetään ja eläkeikäisiä painostetaan pysymään työpaikoissaan?

Niin kauan kuin maahanmuuttajia ei riitä kaikkiin raskaisiin ja kehnosti palkattuihin töihin, elinkeinoelämä tarvitsee reippaita, epävarmassa työmarkkina-asemassa olevia opiskelijanuoria. He suostuvat keikkatöihin, vuorotöihin, vuokratöihin ja osa-aikatöihin. Heidän on pakko, sillä sosiaaliturva on täynnä erityisesti nuorille suunnattuja ”kannustimia”, karensseja ja leikkauksia.

Palvelualojen ammattiliiton mukaan nuoret ovat (maahanmuuttajien ohella) useimmin työehtorikkomusten kohteeksi joutuva ryhmä. Sinällään tämä on outoa, erilaisten harjoittelujen ja työllistämistoimien nimissä kun nuoria voi riistää ihan laillisestikin.

Yhteiskuntamme perustuu siihen, että jotkut suostuvat luuttuamaan, jakelemaan, myymään ja hoivaamaan tosi joustavasti ja halvalla. Jos kukaan ei vapaaehtoisesti suostu, on pelisääntöjä muutettava siten, että joidenkin on pakko. Poliitikot vaativat yhteen ääneen nuorille töitä. Vaan eihän meidän nuoriltamme töitä puutu, ainoastaan palkka ja kunnolliset työehdot.

Siksi ekonomisteja kiinnostaa pidentää työuria mieluummin loppu- kuin alkupäästä. Nuorethan ovat todellisuudessa jo nytkin tuottavia, ja sitä paitsi oikeutensa tuntevat pirteät eläkeläiset tulevat yhteiskunnalle paljon kalliimmaksi kuin tulonsiirtojen, opiskelun ja keikkatöiden aallokossa räpiköivä nuorköyhälistö.

Tottahan se maksaa motivoida yli kuusikymppisiä jatkamaan työelämässä, muttei lainkaan niin paljon kuin luopuminen nuorten halpatyövoimareservistä.

Tuttavaperhe osti talon. Muuttopäivän lähestyessä kävi ilmi, ettei vanhoilla asukkailla ollut aikomustakaan pakata tavaroitaan. Kun neuvottelu ei johtanut mihinkään, meni tuttavani poliisin puheille. Eihän se toki niin voi mennä, että vauvaperhe jää taivasalle, koska heidän ostamassaan kodissa asuu muita ihmisiä?

Poliisi ei ottanut asiaa käsiteltäväkseen. Heillä on kuulemma parempaakin tekemistä. Perheen tilanne on edelleen avoin.

Kyseinen perhe koki saaneensa osakseen perin huonoa kohtelua, mutta heidän käsitystään suomalaisen poliisin erinomaisuudesta ei tapaus silti romuttanut. Hostelleja netistä selaillessaan he vain tuumivat, että eihän se heidän asiansa varmaan pahimmasta päästä ollut. Hyvä, että poliisi osaa keskittyä olennaiseen.

Suomalainen poliisi nauttii kansangallupeissa lähes luonnottoman vankkaa luottamusta. Jäin miettimään, mihin tämä horjumaton kannatus oikein perustuu.

Ei ainakaan fyysisen koskemattomuuden takaamiseen. Poliisin kykenemättömyys suojata fyysistä koskemattomuutta tiedetään niin hyvin, että vain jokunen prosentti seksuaalista väkivaltaa kokeneista edes harkitsee rikosilmoitusta. Sama pätee lähisuhdeväkivaltaan. Myös kaikki tuttavapiirissäni tapahtuneet varkaudet ovat jääneet ratkaisematta. (Paitsi kummitätini tapaus, jossa hän itse törmäsi puistossa varkaisiin, piti näille kunnon saarnan ja talutti pyöränsä kotiin.)

Mutta ehkä ne tärkeämmät työt ovatkin muualla, esimerkiksi laajenevan kansainvälisen talousrikollisuuden torjunnassa?

Epäilen vahvasti. Tutkimilleni ulkomaalaisen työvoiman hyväksikäyttötapauksille on nimittäin yhteistä, että tutkinta oli jätetty sikseen nimenomaan rikoksen kansainvälisyyden vuoksi. Ne kun ovat niin hankalia, pitäisi poliisinkin osata kieliä, tehdä monikansallista yhteistyötä ja niin edelleen… Jos olisin Suomeen päätynyt ihmiskaupan uhri, en näillä tiedoin kyllä uskaltaisi hakea suojaa virkavallalta.

Vaikka ainakin yleisen järjestyksen luulisi olevan poliisin peruskauraa, ihan putkeen ei kai mene sekään. Ainakin vartiointiliikkeiden kasvu ja toistuvat vaatimukset vartijoiden toimivallan kasvattamisesta viittaavat siihen, ettei poliisi selviävänsä järjestyksenpidosta.

Kaikki vuosien varrella tapaamani poliisit ovat olleet kieltämättä kivan, fiksun ja rehdin oloisia. Silti en muista kuulleeni yhdestäkään tapauksesta, jossa rikoksen uhriksi joutunut henkilö olisi todella saanut apua. Olenkin alkanut epäillä, että suomalaisten luottamus poliisiin ehkä perustuu enemmän väestön yleiseen lainkuuliaisuuteen kuin dokumentoituihin saavutuksiin.

Tai sitten on poliisin onnistunut rekrytoida harvinaisen pätevä brändityöryhmä.

On tärkeää löytää Suomen työttömille töitä. Vielä tärkeämpää on, että niistä maksetaan suomalaisten työehtosopimusten mukaista palkkaa. Pelkään, että Suomeen suuntautuva siirtolaisuus voi entisestään horjuttaa kumpaakin tavoitetta. On jo viitteitä siitä, että varsinkin väliaikaisesti Suomeen tulevia siirtotyöläisiä käytetään kotimaisen työvoiman neuvotteluaseman heikentämiseen.

Tästä kehityksestä säikähtäneenä monet ammattiyhdistystoverini ovat vaatineet työperäisen maahanmuuton vaikeuttamista. Heidän mielestään EU-alueen ulkopuolelta tuleville saa antaa oleskeluluvan vain, jos työpaikka on etukäteen varma eikä työlle löydy tekijää lähempää. Rajavartioiden ja ulkomaalaisviranomaisten ykköstehtävänä on puolustaa niukkoja työpaikkoja. He syyttävät osittain aivan oikeutetusti porvarihallitusta siitä, että se yrittää työperäisen maahanmuuton vapauttamisella pudottaa työn hintaa niin alas, ettei niillä palkoilla voi enää Suomessa elääkään.

Se kun ei vaan ole niin yksinkertaista.

Ensinnäkin, ihmisten liikkumista on todella vaikea estää. Euroopan tiukan ulkorajapolitiikan seurauksena miljoonat ihmiset ovat uineet, meloneet, kävelleet tai ryömineet rajojen yli laittomasti. Jos hukkumisvaara Gibraltarilla tai Iranin vuoristoja hallinnoivat sissijoukot eivät tätä virtaa pysäytä, miten sen aikovat tehdä Imatran työvoimaviranomaiset?

Toiseksi, myös EU:n sisällä maiden väliset tuloerot ovat niin suuria, ettei palkkakilpailulta suojauduta ulkorajoja varustamalla. Jos työehtojen polkemista katsotaan Suomen alueella läpi sormien (kuten viime vuosina on tapahtunut), halpatyöntekijöitä löytyy satatuhatmäärin myös EU-alueelta.

Vaatimus kotimaisen työvoiman suojelusta rajavartijoilla on siis auttamatta myöhässä. Viimeinen junavuoro ohitti Suomen silloin, kun eduskunta päätti liittää meidät Euroopan unioniin. Sen jälkeen rajojen sulkeminen on pelannut pikemminkin työnantajapuolen pussiin, sillä niin halpaa ja nöyrää työvoimaa ei olekaan kuin paperittomat siirtolaiset: he eivät kitise ylitöistä tai vaadi työsuojelua, sillä viranomaisiin vetoaminen vain johtaisi karkotukseen.

Lisäksi pelko työpaikkakilpailusta perustuu oletukseen, että työmarkkinoilla olisi jokin standardi määrä työtä, väestön koosta riippumatta. Näinhän ei tietenkään ole, vaan siirtolaisuus väistämättä muokkaa ja laajentaa työmarkkinoita, ainakin pitemmällä aikavälillä.

Suomalaisen työn ehtoja ei turvatakaan rajakontrollilla vaan huolehtimalla olemassa olevien työsuhteiden ehdoista. Paperittomien siirtolaisten muita EU-maita vähäisempi määrä Suomessa selittyy sillä, että aivan viime vuosiin asti on suomalaisille työmarkkinoille ollut tyypillistä (verrattain) vahva lain kunnioitus ja korkea järjestäytymisaste. Nyt harmaan talouden laajentuminen johtaa kohti työelämää, jossa vain vahvimmat voittavat eikä solidaarisuudelle ole tilaa.

Suomalaista työtä puolustetaan sisämaassa, kaikilla niillä suomalaisten ja ulkomaalaisten arkisilla työpaikoilla, joilla asialliset työehdot ovat uhattuna. Jos siellä voitetaan, ei epäreilua kilpailua synny eikä suomalaistenkaan tarvitse murehtia työpaikkojaan – paitsi tietysti rajavartijoiden.

Virallinen Suomi on huolissaan nuorten syrjäytymisestä. Nuorison pelastukseksi kootaan moniammatillisia tiimejä, ylläpidetään työpajoja ja laaditaan tutkimusohjelmia. Välillä pysähdytään sitten hengästyneinä ihmettelemään, mksei mikään tunnu riittävän.

Itse en haluaisi puhua lainkaan nuorten syrjäytymisestä. Minusta kyse on pikemminkin vieraantumisesta. Siinä missä edellinen käsite arvioi nuoria virallisen yhteiskunnan kipupisteenä, jälkimmäinen korostaa nuorten omaa näkökulmaa. Se kysyy, miltä yhteiskunta näyttää nuoren silmin ja mitä sillä on nuorelle tarjota.

Teiniperspektiivistä on helppo ymmärtää, miksi syrjäytymisen vastaiset hankkeet toimivat niin huonosti. Irralliset projektit eivät riitä paikkaamaan sitä surkeaa tosiasiaa, että aikuisten järjestelmä suhtautuu nuoriin johdonmukaisen epäilevästi, usein jopa vihamielisesti..

Enkä nyt tarkoita pelkästään sitä, että lapsiperheiden köyhyyden on annettu lisääntyä jo parikymmentä vuotta tai että pidämme järkevänä vangita lapset päivittäin laitoksiin, joissa heille opetetaan aivan muita asioita kuin mitä elämässä selviäminen edellyttäisi. En viittaa myöskään siihen, miten työmarkkinoilla nuoret (maahanmuuttajien ohella) joutuvat muita useammin taipumaan kohtuuttomiin työehtoihin.

Vihamielisyydellä tarkoitan sitä, miten meillä on luvallista puhua nuorista ongelmana. Bussipysäkeillä ja kampaajalla käydessä saa kuulla, kuinka laiskoja, turmeltuneita ja huonokäytöksisiä nykyajan nuoret ovat – eikä päivittelijöitä näytä yhtään haittaavan, vaikka kuuloetäisyydellä olisi joku teini-ikäinen. Lehtiä lukiessa voisi luulla, etteivät nuoret muuta teekään kuin tappelevat, ökykuluttavat, juopottelevat ja pervoilevat internetissä.

Toinen median nuorisoteema, miten nämä miniterroristit saataisiin kuriin. Nuoriin kohdistetaan kieltoja ja rajoituksia miettimättä lainkaan, onko reilua rangaista kokonaista ikäluokkaa sen yksittäisten jäsenten toilailuista. Varsinkin kun kyse on nuorista ihmisistä, jotka vasta harjoittelevat elämää.

Niinpä meilläkin ovat kauppakeskukset kokeilleet ”teinikarkottimia”, joiden lähettämä signaali jää aikuisilta kuulematta, mutta häiritsee lapsia ja nuoria. Kunnat tehtailevat ”asiaton oleskelu kielletty” –kylttejä, joiden perusteella poliisi voi häätää puistoon, parkkipaikalle tai koulun pihaan kerääntyneet nuoret (aikuisethan siellä eivät joudu värjöttelemään, heille on kokoontumispaikkoja sisätiloissa…).

Niin kuin muutkin demonit, myös nuoret näyttävät muuttuvan erityisen vaarallisiksi pimeässä. Monet huoltoasemat hyväksyvät nuoria asiakkaita vain päiväsaikaan. Rajoitusten taustalla on varmaankin aitoja konflikteja, mutta mikä meteli syntyisikään, jos yksittäistapausten perusteella vastaava kielto kohdistettaisiin kaikkiin romaneihin, miehiin tai turkulaisiin! Vielä hurjempia ovat vaatimukset nuorten öisistä ulkonaliikkumiskielloista – yleensähän tällaisia määräyksiä käytetään vain totalitaarisissa järjestelmissä tai hyvin vakavissa kriisitilanteissa.

Sain aiheen tähän tekstiin, kun kuulin eräässä kunnassa ehdotetun puistojen penkeille piikkejä, jotka estäisivät istumisen. Niillä kuulemma saataisiin vihdoin nuorison hävytön velttoilu kuriin…

Ihan vakavasti, eikö tällä tavoin suhtautuvassa yhteiskunnassa ole vain luonnollista, että nuoret ottavat etäisyyttä? Miksi nuoret kantaisivat vastuuta ja kunnioittaisivat yhteisiä pelisääntöjä, jos heitä kohdellaan paarialuokkana?

Asiat voisivat olla toisin. Jos Suomen aikuiset hillitsisivät kännisikailuaan, voisivat nuoret tulla iltaisin ravintoloihin, niin kuin muualla Euroopassa. Jos myöhäisillan pelivuorot varattaisiin aikuisille, pääsisivät nuoret harrastamaan liikuntaa alkuillasta ja siten ajoissa nukkumaan. Jos kansakunta kohtelisi nuoriaan ongelman sijasta ylpeydellä, ehkä nämä sitä myös olisivat.

Ehkä seuraava nuorten syrjäytymishanke kannattaisikin suunnata aikuisten asennekasvatukseen?

Usein valitetaan, että puolueiden välisiä eroja on vaikea hahmottaa. Niin varmaan onkin, jos tyytyy selaamaan vaalimainoksia. Niissä kaikissa luvataan vapautta, turvallisuutta ja tasa-arvoa puolueesta riippuen joko vihreällä, sinisellä tai punaisella fontilla.

Kiiltokuvaesitteiden varjoon jäävässä päätöksenteossa ovat erot kuitenkin selviä ja ennakoitavia. Oikeisto kannattaa yksityistä ja vasemmisto julkista palvelutuotantoa, riippumatta siitä, mikä milloinkin olisi halvinta tai järkevintä. Isot puolueet (kok, kesk, sdp) vaativat kriminalisointeja ja valvonnan tiukentamista, kun taas keskikokoiset (vas, vihr) puhuvat yhteisöllisyyden ja osallisuuden ongelmia ehkäisevästä vaikutuksesta.

Edelleen, vasemmisto ajaa kaikille tarkoitettuja (universaaleja) julkisia palveluita, oikeisto varallisuuden ja yksilöllisten mieltymysten mukaan eriytettyä palvelutuotantoa. Demarit painottavat ansiosidonnaisia etuuksia, kokkarit haaveilevat yksityisistä vakuutuksista ja vassarit kannattavat yhdessä vanhan koulukunnan keskustalaisten kanssa perusturvaa. Osittain vasemmistolaisesta retoriikastaan huolimatta persut ovat toiminnassaan lähellä oikeistokonservatiiveja.

Erot eivät lopu äänestyskäyttäytymiseen. Puolueiden kannattajakunnat poikkeavat toisistaan sosiaalisesti, ekonomisesti ja kulttuurisesti. Usein näillä eroilla on pitkät historialliset juuret.

Tyypillisesti vasemmiston ja vihreiden kannattajat viihtyvät lämpimissä ja murretuissa väreissä, kun taas uusliberalismista viehtynyt porvari pukeutuu kylmiin ja selkeisiin sävyihin. Perussuomalaisten ja perinteisen keskustan tavaramerkkinä on ”kansanomaisuus”, jolla tarkoitetaan asukokonaisuutta, jonka osaset sopivat mahdollisimman huonosti toisiinsa.

Kokoomuksen huhutaan ohjastaneen eduskuntavaaliehdokkaitaan välttämään solmioita ja helminauhoja, kun he liikkuvat ”kansan parissa”, toreilla ja liikekeskuksissa. Meillä vasemmistossa ei helminauhoista ole pelkoa. Pukeutumisohjeita juuri anneta, mutta luulisin keskustoimiston hiljaa toivovan, että toverit kansanedustajaehdokkaat muistaisivat edes kammata tukkansa…

Näin hiusvärien kultakaudella voi puoluetta arvuutella myös katsomalla karvoihin: Blondit ovat kokoomuksen ehdokaslistoilla selvästi yliedustettuina, kun taas Vasemmistoliiton näkyvät naisehdokkaat ovat valtaosaltaan punapäitä.

Ainakin osittain taustalla ovat erilaiset naisihanteet. Siinä missä vaaleat hiukset viestittävät tyyneyttä, suojelun tarvetta, yksinkertaisuutta ja aistinautinnoista pidättäytymistä, punaiseen tukkaan liitetään intohimo, salatietous, anarkia ja itsenäisyys. Vaaleiden hiusten yhdistäminen sinisiin puoluetunnuksiin vie ajatukset jäähän tai järkeen, punainen tukka ja puolueväri taas yhdistyvät tuleen ja tunteisiin.

Puolueiden naiskuvista on vain lyhyt askel puoluekohtaisiin seksuaalikulttuureihin. Omakohtaisen kokemuksen puutteessa joudun tältä osin tukeutumaan vanhaan tiedeuutiseen, jonka alkuperän olen kauan sitten hukannut. Sen mukaan vasemmiston kannattajat eivät pidä aviollista uskottomuutta kovin vakavana, mutta ryhtyvät itse harvoin syrjähyppyihin. Kokoomuksen äänestäjäkunnassa uskottomuus tuomitaan jyrkemmin, mutta silti vieraissa käydään verrattain usein.

Vai ei puolueilla ole mitään eroa!

“Haluaisin tietää, miten hallituksemme voi karkottaa maasta naisen vain sillä perusteella, että hän on ulkomaalainen prostituoitu? Onko prostituutio rikos? Minun maassani on ollut tapana, että vain rikoksiin syyllistyneet voidaan poistaa maasta. Karkotetaanko ulkomaalaisia naisia siksi, että he syyllistyvät rikokseen myydessään seksiä? Silloinhan prostituution täytyy olla laitonta – miksi sitten annamme omien kansalaistemme tehdä rikoksia?”

Näin puhui Uruguayn edustaja Paulina Luisi, lääkäri ja feministi, vuonna 1924. Kansainliitossa oli tehty esitys ulkomailla prostituutioon syyllistyneiden naisten palauttamista kotimaihinsa. Ääneen lausuttuna tavoitteena olisi ehkäistä naiskauppaa, mutta sopimattomana pidettiin myös etnisten ryhmien välisiä seksisuhteita.

Elettiin maailmansotien välistä aikaa, jolloin bordellilaitos oli monessa maassa viranomaisten suojeluksessa. Esimerkiksi Japani ”pelasti” tuhansia naapurimaissa työskenteleviä japanilaisnaisia omiin bordelleihinsa. Juuri tähän ristiriitaan Luisin puhekin tarttui: oman maan kansalaisten sallittiin myydä seksiä, kun taas ulkomaalaisia rangaistiin samasta toiminnasta.

Luisikin kannatti järjestelmää, jossa halukkaita naisia autettaisiin palaamaan kotiin, mutta vastusti pakkokäännytyksiä. Hänen laillaan monet feministiset järjestöt kritisoivat esitystä myös siitä, että tuohon aikaan ihmisten kansallisuus oli usein epäselvä ja että esitys jättäisi liikaa valtaa poliiseille, vaikka jatkuvasti paljastui tapauksia poliisin korruptiosta ja rasismista. Jossain vaiheessa kokousta Luisi kiukustui syyttämään vastapuolta protektionismistakin.

Viime vuosisadan alussa monet edistykselliset ihmiset ajattelivat, että globalisaation edetessä tällaiset esitykset jäävät menneisyyteen. Eivät he olisi uskoneet, että vielä lähes sata vuotta myöhemmin Suomen kaltainen maa noudattaa tiukkaa erottelua – ulkomaalaisen ei tarvitse edes myydä seksiä, jo pelkkä epäily prostituutioaikeista riittää käännytysperusteeksi.

Kun ulkomaalaislain käännytyspykälä 1990-luvulla hyväksyttiin, olivat perustelut samoja kuin Luisin aikana: tällä ehkäistäisiin ihmiskauppaa ja kansainvälistä rikollisuutta. Ulkomaalaisen naisen myymä seksi nähtiin ihan eri asiana, se oli syntisempää, tautisempaa, rikollisempaa ja moraalittomampaa kuin suomalaisten tarjoama puhdas elovena-seksi. Suomessa pysyvästi asuvat saavat edelleen myydä seksiä, kunhan tekevät sen itsenäisesti, siis ilman parittajaa.

Valitettavasti myös lain vaikutukset ovat olleet saman suuntaisia kuin jo vuosisata sitten epäiltiin. Käännytysuhan alaiset seksityöntekijät ovat suojattomampia ja heikommassa asemassa kuin suomalaiset. He kohtaavat useammin väkivaltaa, ovat useammin paritettuja ja uskaltavat varsin harvoin turvata poliisiin. Näistä syistä johtuen he myös joutuvat myymään halvemmalla ja siten ottamaan enemmän asiakkaita kuin suomalaiset kollegansa.

Ikävintä laissa on, että kun todisteita seksin myynnistä ei tarvita, sitä voidaan käyttää kaikkien (köyhien) naisten rajakontrolliin. Siten siitä on tullut moderni väline naisten liikkuvuuden hallintaan – aivan kuten vuosisadan alun feministit pelkäsivätkin.

Viikonlopun keskustelunaiheita on piispa Eero Huovisen ehdotus, että sukupuolineutraalin avioliittolain toteutuessa luterilainen kirkko voisi luopua vihkimisoikeudestaan. Tällöin parit vihittäisiin oikeuskelpoiseen liittoon maistraatissa, jonka jälkeen kirkko voisi suorittaa seremoniallisen siunauksen.

Pidän Huovisen perusteluja huonoina: Huovinen taustoittaa kantaansa ”luonnonoikeudellisella ihmiskäsityksellä ja luterilaisella uskolla”, jotka sallivat vain miehen ja naisen välisen avioliiton siunaamisen. Epäselväksi jää, mikä luonnonoikeudellinen ihmiskäsitys on – avioliitto sinälläänhän kuuluu enemmän kulttuurin kuin biologian alueelle. Uskonnolliseen traditioon vetoaminen on sekin ongelmallista, sillä kristinusko on olemassaolonsa aikana useita kertoja tarkistanut kantojaan ja muuttanut traditioitaan. Avioliitto ei edes kuulu alkuperäisiin sakramentteihin, vaan aina 900-luvulle asti sitä pidettiin ennen kaikkea maallis-juridisena sopimuksena.

Silti, kannatan lämpimästi Huovisen ehdotusta vihkimisoikeuden maallistamisesta. Uskon, että seuraukset voisivat olla sekä kirkon että muun yhteiskunnan kannalta positiivisia.

Vihkimisoikeudesta luopuminen voisi olla askel kohti valtion ja luterilaisen kirkon erottamista toisistaan. Valitettavasti kirkon viranomaistehtävät ovat johtaneet siihen, että kirkosta on tullut enemmän virasto kuin hengellinen keskus. Itse soisin kirkolla olevan enemmän aikaa Jumalalle ja vähemmän paperitöille.

Tällainen ero myös tasapainottaisi Suomessa toimivien kirkkojen keskinäistä asemaa. Huovisen ehdottama käytäntö on toiminut meillä useissa pienissä uskonyhteisöissä jo kauan. Lisäksi valtionkirkotkin suorittavat pelkän siunauksen esimerkiksi silloin, jos jompikumpi pariskunnasta ei kuulu kirkkoon.

Ehkä kuitenkin oleellisempi kysymys on, mitä me ylipäätään ymmärrämme avioliitolla. Jos avioliitto määritellään Jumalan ja morsiusparin sopimukseksi, silloin on kirkon asia päättää, vihkiikö se samaa sukupuolta olevia. Tällöin avioliittoa ei pidä säädellä lailla, mutta sillä ei myöskään pitäisi olla juridista tai taloudellista sitovuutta.

Jos taas avioliitto mielletään aikuisten ihmisten maalliseksi sopimukseksi, silloin ei ole mitään syytä rajata sitä sukupuolten tai sopijapuolten määrän mukaan. Silloin kyseessä olisi kahden tai useamman, miehen tai naisen keskinäinen sopimus, jolle joissakin tapauksissa voitaisiin erikseen hakea kirkollinen siunaus.

Seksi on kummallista ja vähän pelottavaakin, koska siitä on vaikea löytää järkeä. Ihmiset haluavat seksiä oudoissa asennoissa, epäkäytännöllisissä paikoissa, odottamattomien kumppanien kanssa ja erityisesti silloin, kun olisi käytännöllisempää tehdä ihan muita asioita. Jotakin logiikan tapaista ihmisen viettielämään on yritetty saada sosiobiologiasta, mutta sen lainalaisuudet pätevät harvoihin ja jättävät selittämättä paljon, esimerkiksi erilaiset fetissit.

Vaiettu tosiseikka on, että myöskään seksiin liittyvä lainsäädäntö ei noudata mitään tunnettua logiikan lajia: S/M-seksiä saa harrastaa, mutta ei kuvata. Julkinen alastomuus taas on kiellettyä, paitsi kuvissa, mainoksissa ja lehtitelineissä. Eläimiin sekaantuminen on jälleen sallittua, mutta sen kuvaaminen kiellettyä. Prostituutiolainsäädäntö on sitten ihan oma sekasotkunsa.

Jos seksi liittyy jotenkin lapsiin, poliittisesta säätelystä katoaa kaikki suhteellisuudentaju. Seksiä pidetään lapsille niin vaarallisena, että siveellisempikin sänkykohtaus nostaa elokuvan ikärajaa monta vuotta. Samaan aikaan pikkulapsille suunnatut tv-ohjelmat ovat täynnä väkivaltaa. Julkisille koneille asetetut pornosuodattimet kyllä sallivat kiinankielisen pornon katselun, mutta estävät nuoria pääsemään suomenkielisiin keskusteluihin seksuaalipolitiikasta.

On selvää, että liian varhaiset seksikokemukset voivat traumatisoida eliniäksi ja siten lapset tarvitsevat suojelua. Näin vakavassa asiassa olisi kuitenkin tärkeää pitää järki päässä ja yrittää ennakoida myös päätösten vaikutuksia. Kaikki kiellot eivät suojele eikä uusia lakeja voi perustella sillä, että sen jälkeen ainakin tuntuu kuin asialle olisi tehty jotain. Pahimmillaan tällainen paniikkilainsäädäntö toimii lapsia vastaan. Yhdysvalloissa teinityttöä syytettiin vastikään lapsipornon tuotannosta, kun hän lähetti vähäpukeisia kännykkäkuvia poikaystävälleen. Kyseinen poika, alaikäinen hänkin, sai syytteen lapsipornon hallussapidosta.

Kaipaisin seksilainsäädäntöömme enemmänmalttia ja vähemmän viettejä.

Viisas oppii virheistään, Suomen hallitus näemmä ei.

Vuonna 2002 eduskunta antoi Teollisuuden Voimalle luvan rakennuttaa Olkiluodon saareen kolmas ydinreaktori. Päätös oli historiallinen, sillä ei Suomessa eikä juuri muissakaan länsimaissa oltu rakennettu uutta ydinvoimaa yli 20 vuoteen, sitten, Tšernobylin onnettomuuden jälkeen. Nyt ennakoitiin kuitenkin ydinvoiman uutta aaltoa, sillä olemassa olevat reaktorit vanhenivat ja fossiilisiin polttoaineisiin perustuvan energiatuotannon kritiikkiä lisääntyi.

Vuonna 2005 rakennustyöt käynnistyivät Olkiluodossa. Urakka oli mennyt ranskalaiselle Arevalle, jonka tarkoituksena oli voittaa Suomeen rakennettavalla prototyypillä tarjouksia ympäri maailmaa. Kyse oli ns. kolmannen polven reaktorista, joka olisi suurempi, tehokkaampia ja turvallisempi kuin yksikään aikaisempi. Lupa projektin käynnistämiseen myönnettiin tilanteessa, jossa voimalan lopullisia piirustuksiakaan ei ollut vielä olemassa.

Hanke käynnistyi yskien. Elokuussa 2008 julkisuuteen nousi puutteet hitsaustöiden ohjeistuksessa ja valvonnassa. Kohun seurauksena Säteilyturvakeskus laati tarkastusraportin, joka sisälsi 10 korjausvaatimusta kuukauden määräajalla. Keväällä 2010 korjaukset olivat kuitenkin edelleen merkittäviltä osin tekemättä.

Ratkaisematta olivat myös reaktorin automaatiojärjestelmään liittyvät ongelmat. Ydinvoimalassa pitäisi olla kaksi toisistaan riippumatonta hallintajärjestelmää, mutta toistuvista lupauksista huolimatta ei automaatiosuunnitelmaa ole toimitettu. Marraskuussa 2009 Suomen, Ranskan ja Britannian säteilyviranomaiset antoivat harvinaisen yhteislausunnon, jossa epäiltiin Arevan uusien ydinvoimaloiden turvallisuutta.

Näistä ja muista vaikeuksista johtuen vuonna 2009 valmistuvaksi kaavailtu hanke viivästyy ainakin vuoteen 2012 saakka. Samalla sen kustannusarvio on noussut 3,2 mirjasdista 4,7 miljardiin. Suomen varoittava esimerkki on saanut muut maat etsimään korvaavia vaihtoehtoja – Areva on hävinnyt Aasiassa urakkakilpailuja korealaisille ja EU-alueella panostetaan tuulivoimaan.

Siis: viisi vuotta olemme seuranneet Olkiluodon rakennusprojektia, jossa aikataulut pettävät, talousarviot eivät pidä, turvallisuusmääräyksiä ei noudateta ja työoikeuksia poljetaan. Olkiluodon piti tehdä Suomesta energiatuotannon edelläkävijä, mutta meistä onkin tullut varoittava esimerkki.

Eikö nyt ensin kannattaisi siistiä jo olemassa oleva sotku, ennen kuin annetaan lupaa uusille?

Kiitos tietoteknologian, elämä on nykyään paljon helpompaa. Minun ei esimerkiksi tarvitse muistaa niin monia asioita, kun voin kirjata ne ylös sähköiseen muistitauluun, kännykkään tai läppärille.

Ainoa muistamista vaativa juttu on salasanat, joiden avulla pääsen muistiinpanoihin. Ohjeiden mukaan salasanoista on pidettävä hyvää huolta. Niitä kannattaa vaihdella tietomurtojen välttämiseksi. Ne on myös hyvä opetella ulkoa, koska paperit voisivat joutua vääriin käsiin.

Niinpä kirjaudun aamuisin tietokoneelleni salasanalla (1). Usein avaan saman tien myös työsähköpostini (2), yksityissähköpostini (3) ja facebook-sivun (4). Työpaikan tietojärjestelmään kirjautuminen vaatii tietysti vielä erilliset tunnukset (5). Lasteni koulu kommunikoi nykyään pitkälti oman tietojärjestelmänsä kautta, jonka postilaatikon tarkistan säännöllisesti (6 & 7), kuten vastuullisen vanhemman kuuluu.

Apurahatutkijana haen vuosittain rahoitusta ainakin viidestä sellaisesta säätiöstä, jotka edellyttävät erillisiä tunnuksia (8-12). Työssäni tarvitsen myös kirjallisuutta sekä yliopiston kirjastosta (13), että kaupunginkirjastosta (14).

Olen kaupunginvaltuutettuna paperittomiin kokouksiin siirtyneellä Tampereella (15). Myös valtuustoryhmäni kotisivujen käyttö on suojattu (16).

Kun aikaa jää, on tapanani osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Minulla on kotisivujen yhteydessä oma blogini (17), minkä lisäksi kirjoittelen säännöllisesti kahteen nettilehteen (18 & 19). Joskus käyn eräällä suljetulla keskustelupalstalla rupattelemassa anonyymisti (20).

Vuosia sitten suunnittelin aviorikosta nettideitin kautta, mutta homma kaatui alkuunsa, kun hukkasin salasanani. Pankkitunnuksista sekä puhelinten ja muiden laitteiden pin-, puk- ynnämuista koodeista en nyt jaksa sanoa mitään.

Joka nörtti tietää, miten helppoa on murtautua vieraalle koneelle: pitää vain nostaa näppäimistöä ja tarkistaa salasanat sen alla olevalta muistilapulta.