Too bad, but not sad.

Ou, poro. No perjantai. Mutta ei 13, joka oli surkuhupaisa episodi, kuten tänään. Siis perjantai 13 päivä, hukkasin lompakkoni ja mp3 soittimen kuulokkeet hajosivat. Lompakon palautti kiva nuori keski-ikäinen hippi nainen ja sain uudet kuulokkeet ja ne ovat paremmat kuin vanhat.

Mutta tänään oli hautajaiset, eikä minulla pysynyt niissä pokka. Ei sitten millään. Osittain noloa repeillä hautajaisissa, mutta minkäs teet. Tuskimpa vainaja itse siitä pahoittaa mieltänsä. :) Jotenkin se oli täysin irrationaalinen kokemus ja sinänsä vainaja oli lähi omainen. Mutta sureminen ei jostain syystä minulta onnistu. En ole enää masennukseen taipuvainen voisi olla hieman alimitoitettu analyysi tuosta.

Tuota ajattelen elän jatkumisesta. Tai siis olemassa olo on jotain, mitä ei voi kyseen alaistaa. Mikä on Descartesin kuuluisa teesi.

Sen lisäksi pojat hävisivät säbä matsin heti sen jälkeen. Mutta tenttasin siskoni vanhimmalta pojalta kertotaulua ja täytyy myöntää, että kertotaulu oli hallussa. Kai sillä on merkitystä enemmän kuin yhdellä pelissä. Että on ymmärrystä ja taitoa tehdä päätelmiä. Aivot ovat kuitenkin tärkein sisäelin mikä meillä on. Se ompi niin, että olemme orgaanisia olioita. Jotka kykenevät analyyttiseen ja eettiseen pohdiskeluun ja toimimaan niiden pohjalta. Elämä on siis syytä käyttää yhteishyödyllisesti. Eikä tuhlata turhan päiväiseen.