Olin jo aikeissa luopua uudesta harrastuksestani, kun isovarpaiden kynnet irtosivat. Kyseessä on klassinen köyhien ihmisten superedullinen harrastusmuoto, jota voisi luonnehtia englanninkielisellä nimellä ``Power walking´´. Eli siis reipas kävely raikkaassa ulkoilmassa.
Isovarpaideni kynnet mustuivat noin 2-3 tunnin lenkeillä. Lopuksi ne IRTOSIVAT, vittu!. Siinä niitä irronneita kynsiä ihmetellessäni, huomasin puhelimeeni tulleen viestin: muistatko mitä lupasit? En tiennyt yhtään keneltä se viesti oli tullut. Numero ei ollut tuttu. Vastasin kuitenkin muistavani ja pitäväni lupauksen.
Ei mennyt aikaakaan, kun viestejä alkoi tulla lisää. Kohde, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, pyysi minut hampurilaiselle. En syö enää hampurilaisia, ellei ole pakko. En ole niistä koskaan edes pitänyt, muuta kuin kännissä. Ja viimeisillä kännireissuilla en niitä edes syönyt, kun menin leipäilemään katkaisuhoitoon Laakson sairaalaan. Tästä on nyt aikaa muutama kuukausi. No, lähdin kuitenkin sinne hampurilaiselle. Jokainen askel sattui aivan saatanasti, mutta totuin siihen nopeasti.
Paikka oli suhteellisen outo, se sijaitsi tarkemmin määrittelemättä Hesperianpuistossa. Kun löysin jonkun penkin, johon istuin, viestitin nyt olevani siellä. Kului ehkä noin 10-20 minuuttia ja paikalle ilmaantui varustelekamuija paperisen McDonalds -pussin kanssa. Sisältönä oli kaksi juustohampparia. Olin kuulema lupautunut lähtemään telttailemaan hänen kanssaan. Olimme tavanneet jossakin baarissa. Itse en muista koko tapaamista. Esitin kuitenkin muistavani kaiken kirkkaasti, kuin kymmenentuhatta aurinkoa.
Varpaankynnet paskana ja tuntemattoman veitsistä kiinnostuneen naisen kanssa metsään yöksi, joo ei kiitos vittu! Mietin tilanteesta selviytymistä. Uskoin meneväni täydestä ja aloin esittämään kunnon separia. Siinä hampurilaisesta suuhuni tullutta syöpävaahtoa suustani räkiessäni, aloin kertomaan lääkedosetistani, jossa on jäätävä pilleri- ja tablettivalikoima. Se ei tuntunut vaikuttavan millään lailla tähän muijaan. Kommentoi vain: Sä oot silti tosi kiva!
Tuosta tapauksesta voisi tehdä modernin Helsinkiin sijoittuvan kansanlaulun, mietin mielessäni, kun lopulta hän luovutti ja tuumasi etten olisi kovinkaan halukas lähtemään metsään hänen kanssaan. Tilanne kääntyi kuitenkin nopeasti, kun hän otti aiheekseen alkaa kertomaan goottivaatetuksestaan, jota hän kuulema tykkäsi käyttää kotonaan!
Itsesuojeluvaistoni on kuitenkin todella loppuun hiottu. Sovimme tapaamisen toukokuun viimeiselle päivälle 2024 sille samaiselle penkille ja silloin ilmatkin olisi jo sen verran lämpimät, että yhden telttayön voisi heittää.
Siihen ei ole aikaa kuin noin 8 kk.
