Mukava koira, vittumainen emäntä

Tänään olikin niin mahtava keli ulkona, että lähdin kauppakierrokselle kävellen, suuntana Seinäjoen keskusta. Tuli oikein kierrelty kaupoissa, kun ei mitään kiirettä ollut. Kuitenkin, ostokset tuli tehty, reppu täynnä tavaraa, muun muassa pakasteseitifile. Pari korttelia ennen kotia sitten tulikin vastaan täysin vapaana oleva koira, ilman mitään kaulapantoja. Taisi olla kultainen noutaja, vaikka ei ehkä täysin puhdasrotuinen. Hieman vanhemmanpuoleinen, hyvinkin kiltti, osasi antaa tassua ja piti rapsutuksista. Tällainen siis tuli pyörätiellä vastaan, oli juuri astumassa vilkasliikenteiselle tielle. No eipä siinä mitään, annoin haistella ja sitten aloin silittelemään, katselin ympärilleni josko joku olisi koiraa kaivannut. Autiota oli kuitenkin ympärillä, omakotitaloja pienemmän tien varrella, sieltä jostain oli varmaan tullut.

Vaihe 1: poliisille soitto. Poliisi lupasi kirjata tapahtuman ylös, mutta niitä ei kiinnostanut koiran talteenottaminen. Kehottivat soittamaan koiratarhaan. Autoja meni ohitse koko ajan. Siinä sitten pohdin mitä tehdä, seurasin koiraa, se kun ei kauaa jaksanut olla samassa paikkaa, ellei sitä jatkuvasti rahnutellut. Parilta muultakin vastaantulijalta kysyin, onko koira tuttu, ei ollut. Yksi sentään sanoi nähneensä koiran ennenkin, samalla viikolla, oli Pajakadulla juossut silloinkin vapaana. Oliko koira siis ollut vapaana ja hylättynä jo useamman päivän ajan?

Vaihe 2: Koiratarhaan soittaminen: Numeroahan ei tietenkään ollut, mutta pakko se lopulta oli numerotiedustelusta soittaa. Ensin antoivat väärän koiratarhan numeron, bye bye pari euroa. Toisella kertaa onnisti jo. Bye bye pari euroa. Koiratarha kertoi, että he voivat sen ottaa talteen, mutta matkaan menisi vähintään tunti kun he tänne saapuisivat. Damn! Pakastesei sulaa koko ajan laukussa, vaikka miten pakkasta onkin. Sormet ovat kylmästä turtia ja kankeita, hyvä että kännykän nappeja onnistuvat painelemaan. Ei siinä mitään auta, lupaudun viemään koiran kotiini, kunnes saapuvat. Tällä noutajallakin oli juuri synttärit alkamassa, ei ollut ollenkaan iloinen siitä että joutuisi lähtemään parin tunnin reissuun. Ei voi mitään.

Vaihe 3: Koiran kuljetus kotiin. Täysin mahdotonta! Se meni minne tykkäsi, ja se ei tykännyt tulla kotiini päin. Talutushihna ja panta kun puuttuu, ei oikein vaihtoehtoja ollut. Jos sitä koetti väkisin kääntää oikeaan suuntaan, se vain pysähtyi ja painui maahan makaamaan.

Vaihe 4: Mietintä. Alkoivat hyvät neuvot loppua kesken. Koira selvästi oli kuljeksimassa täysin vastakkaiseen suuntaan kuin minä, läpi omakotitalojen pihojen. Juuri olin kaupasta tullut, mutta ei tietenkään ollut mitään koiralle kelpaavaa.. Eikun odotas. olihan siellä! Reppu auki, ja kananmunat esille! Pari raakaa kananmunaa sille sitten syötin, hyvin kelpasivat, nuoli maata hyvinkin ahkeraan. Vaikutti että sillä oli kunnon nälkä. Sillä tuntui olevan lisäksi kunnon jano, lunta silloin tällöin nuolaisi, mutta maitoa en sille lähtenyt kaatamaan. Jos kotiin sen saan kuskattua, sille vettä löytyisi. No nyt siis koiralle oli hieman ruokaa annettu, ja nyt se lähti kävelemään perässäni. Suunta siis kohti kotia!

Vaihe 5: Paljastuksia. Koira käveli kiltisti ison tien risteykseen, mutta siihen sen kilttiys loppui. Ei tahtonut siitä enää lähteä vasemmalle, vaan olisi tahtonut mennä suoraan tai oikealle. Siinä sitten silittelin sitä ja mietin mitä tehdä, kun vierelle ajoi auto! Auton kuski sitten keroi, että tuntee koiran, se on naapurin koira, ja ennenkin täällä vapaana kuljeskellut. Antoi osoitteen!

Vaihe 6: Koira omistajalleen! Nyt oli suunta selvä, ja koirakin suostui siihen suuntaan lähtemään. Jokusen kerran se silti koetti hypätä isolle tielle, hyvä ettei autoja juuri silloin saapunut. Siinä se sitten keskellä kaistaa makaili, kun estin sitä ettei koko tietä ylittänyt. Lopulta palasi takaisin pyörätielle ja matka jatkui.

Vaihe 7: Omistajan löytyminen. Oikea asunto löytyi lopulta! Isohko omakotitalo, ihan ok näköinen. etupihalla auto ja pakettiauto. Takapihan portti appoisen auki. Eipä siinä sitten mitään, ovikelloa vain soittamaan. Juuri kun kuistille saavuin, niin pihaan ajoi toinen auto! Omistaja saapui. Keski-ikäinen nainen, ja pari muksua pukeutuneena pääsiäisnoidaksi ja karkkeja ja virpoja mukanaan. Omistaja nousi autosta selvästi hölmistyneen näköisenä, mutta myönsi kyllä, että koira on hänen. Ihmetteli selvästi, miksi olin vaivautunut koiran eteen näkemään mitään vaivaa, suora lainaus: "Yleensä kaikki naapurit tietää että se täältä on". Ei reagoinut mitenkään siihen, että olin poliiseille ja koiratarhaan jo soittanut, ja vain silkka sattuma oli estänyt sen, että koiraa ei oltu tultu noutamaan. Ei edes suoraa kiitosta tarjonnut, palkkiosta puhumattakaan. Kommenttiini siitä miten nälkäisesti koira oli pari kananmunaani syönyt, vastasi vain, että "Joo, sillä on aina nälkä". Koira ja lapset olivat nyt kadonneet takapihalle, ja omistaja yksinkertaisesti katosi heidän peräänsä, ei mitään hyvästellyt eikä mitään.

Jotenkin tuli hassu olo kyllä.. Noh, tulipa taas tuhlattua tunnin verran omaa aikaani, pari euroa puhelinlaskuun (opiskelijan mahtavalla budjetilla) ja osa ostoksistani. Mutta olihan sitä koiraa ihan mukava silitellä.

Jos joku siis sattuu näkemään kultaisen noutajan juoksevan vapaana Joupissa, niin luutavimmin sen koti on Pajakatu 6. Sinne sen voi palauttaa, mutta kiitosta on turha odottaa.

Kirjoitettaessa soi Manowar - I Believe