Kaikki meni jonkin aikaa ihan hyvin. "Perus" perhe-elämää - ainakin mun poppoolle.
Mulla on kolme ihanaa lasta. Esikoinen on 8vuotias tyttö ja sitten on kaksi ihanaa poikaa, keskimmäinen on kohta 3vuotta ja kuopus täytti juuri 1vuoden. Meillä on myös kaksi kissaa ja tietysti pitää olla yksi mahtava saksanpaimenkoira :) joka suojelee liiakseenkiin. Mieheni kanssa olen ollut yhdessä suurinpiirtein 5½vuotta. Ollaan otettu matkan varrella etäisyyttä, oltu muiden kanssa (tai lähinnä minä itse olin) palattu takas yhteen yms. Aina ollaan kummiskin "löydetty" toisemme uudestaan välimatkan jälkeen ystävyyden kautta. Siinä oli pieni osa mun elämäni läheisimmistä ihmisistä.
Muutama viikko taaksepäin mun elämässä.. Kaikki oli paremmin kun hyvin! Olin iloinen. Ja se tunne, mikä sen jälkeen tuli oli kun salama kirkkaalta taivaalta! Puhdasta vihaa ja raivoa! Se ei kohdistunut kehenkään tiettyyn vaan kaikkiin jotka mun tielleni osu, valitettavasti suurinosa perheeseeni. En tiennyt kuinka tuota tunnetta olisi pitänyt käsitellä, koska aikaisemmin se ei ollut kestänyt kahta viikkooa!! Aloin jo pelätä pahinta... Sillä napsahdin ihan yhtäkkiä. Mieheni oli poissa sillä hetkellä ja tyttäreni oli isällään. Olin yksin kahden pienen pojan kanssa ja pelkkä raivo oli täyttänyt mieleni. Pojat eivät edes tehneet mitään, mikä olisi voinut moisen napsahduksen aiheuttaa. Huusin, raivosin.. Menin toiseen huoneeseen ja kaikki mikä tielleni osui lensi sinne sun tänne (minulla ei ole ikinä ollut tapana heitellä tavaroita) Kuopukseni konttasi itkien minua kohti. Minua pelotti aivan suunnattomasti. Huusin toiselle pojalleni että vie tuo poika pois ja tee se nopeasti. Hän teki niinkuin pyysin. Laitoin keittiön oven kiinni ja pidin itseni siellä niin kauan kunnes rauhoituin. Onnekseni mieheni tuli juurikin takaisin kotiin. Hän ihmetteli, että mitä on tapahtunut ja sanoin vain, että se olin minä. Sen jälkeen kaikki oli hiljaa.
En muista edes tarkasti tapahtumia tuosta hetkestä. Ainoa muisto, mikä on jäänyt pääni sisälle oli/on se, että älä satuta omaa lastasi.
En ole ikinä satuttanut lasta/lapsia enkä ikinä tule satuttamaan!
Tuo raivon ja vihan tunne kesti todellakin pitkään, mutta kun se poistui niin oli jotenkin tyyni olo. En ollut onnellinen, en ole aikoihin ollut onnellinen, en ollut surullinen.. Olin vain. Tuota tyyntä olotilaa kesti kolme päivää! Ja sitten se raivo ja viha palasi. Sen laukaisi niinkin typerä asia kuin vittumaiset naapurit! Miten sen kestää? Kuinka jaksan enää? Olen ihan loppuun palanu.. Mutta pakkohan se on jaksaa, koska minulla on kolme lasta hoidettavana.. Tuntuu, että Aina! pitää jaksaa.