Naiset, ette ehkä tiedä, mutta tälläkin hetkellä internetissä on kaksi ryhmää miehiä jotka miettivät strategioitaan päänne menoksi. Jos ette tienneet, niin se todennäköisesti johtuu että molemmat ryhmät pääasiallisesti hengaavat internetissä keskustelemassa keskenään ja ovat jättäneet teidät suuremmaksi osaksi rauhaan.
Huomattavasti harmittomampi tästä ryhmästä ovat ns. markkina-arvoteoreetikot, joita vastaan kirjoittelin useammankin näytöllisen edellisessä blogissani. Lyhyesti sanottuna markkina-arvoteorian voi kiteyttää lauseeseen
Toiset ovat "markkinoilla" suositumpia kuin toisetPariutumisongelmaa on hakattu sosiaalisissa tieteissä jo 1950-luvulta tai jopa aikaisemmin. "Markkina-arvoteoreetikot" yrittävät legitimoida omaa teoriaansa viittaamalla näihin yhteiskuntatieteiden tutkimuksiin. On kuitenkin huomattava, että melkein kaikissa tutkimuksissa käytetään hyvin pelkistettyjä malleja joiden laajentaminen oikeaan maailmaan on monessa mielessä hulvatonta. Päätöksentekotieteen ikiaikainen klassikko on The Secretary Problem, joka ratkaisi optimaalisen tavan löytää paras seurustelukumppani/puoliso/poika-/tyttöystävä. Ihan tarkkaa tietoa ei ole kuka sen alunperin ratkaisi tai millon, ja linkattu wikipediasivu antaa vain todella kapean katsauksen ongelmaan.
Suosittelisinkin lukijoitani uppoutumaan mielummin tähän: Kissing the frog: A mathematician’s guide to mating. Artikkelista selviää mikä tämä paras tapa on ja, mikä huomattavasti tärkeämpää, mitkä sen seuraukset ovat ja miksi kukaan ei tee parivalintaansa tällä tavalla. Pahoittelen etukäteen artikkelin aiheuttamaa mielipahaa parantumatomille romantikoille, jotka oppivat sen niin kovin alhaisen todennäköisyyden löytää Se Oikea.
...mutta jotenkin silti tuolla ulkona tänäkin viikonloppuna kauniissa ja raikkaassa keväisessä säässä kävelee lukematon määrä iloisia pariskuntia. Niitä haikeasti katsellessani mieleni lepää, sillä se jos mikä todistaa ihmiskäyttäytymisen pragmaattisuuden ja sen mallintamisen mahdottomuuden (ainakin yksilötasolla).
Mutta, palatakseni markkina-arvoteoriaan (eli MATtiin) - eli teoriaan miksi sen edustaja ei saa, en ole aivan täysin ymmärätänyt miksi tämä saamattomuus on pitänyt kääriä kasaan matematiikkaa ja kansantalouden menetelmiä. Se, mitä olen asiasta lukenut, ei ole kyennyt selvittämään minulle tarkkaa määritelyä “toisille” tai edes “markkinoille” (mistä oikeastaan käydään kauppaa?) tai mistä “arvo” tulee. Minusta koko teoria haisee tekosyille nyyhkyttää kulmassa ja syyttää asiasta muuta kuin itseään samalla kuin viiltää kirjaimet ATM ranteeseensa.
Jos joku vielä muistaa City.fi:ssä olleen Peilikuvan tai sen amerikkalaisen esikuvan Hot Or Notin, niin jälkimmäisestä on tehty huomattava läjä mielenkiintoisia tutkimuksia. Ensimmäisellä ei tietääkseni ole ollut juuri mitään yhteiskunnalista arvoa. Internetistä jo poistuneessa portfolio.com:in jutussa "You’re not attractive and neither is your girlfriend" linkattiin tutkimukseen, jonka johdannosta löytää viitteitä aikaisempiin tutkimuksiin jo 1970-luvulta. Esimerkiksi jo vuonna 1984 Deaux ja Wrightsman kirjoittivat
Similarity in attractiveness between two partners is important. Research has supported the matching hypothesis that people tend to relate to people who approximately equal them in evaluated beauty…. In the abstract we may prefer the most attractive person, but in more reality-based settings we choose someone who is close to our own level of attractiveness. (Deaux & Wrightsman, 1984, pp. 148–149)Tulokset eivät sinällään eroa Simonin bounded rationality-ajattelusta (1955!), että niille pitäisi keksiä mitään omannimistä teoriaa. Mikäli aspiraatiotaso on liian korkealla, se laskeutuu siitä tasolle, jolla valinta-avaruudessa on tarpeeksi hyviä vaihtoehtoja. Yllättävää, eikö totta? Tästä seuraa se empiirisesti todettu havainto että “rumatkin saa”. (Sekä jokin sanonta kylvömiehestä ja vaoista...)
Arvon markkina-arvoteoreetikot, se ei ole teoria, ellei sitä voi testata. Kyllä, viittatte jutuissanne kovin moneen tieteellisen artikkeliin, mutta en ole vielä nähnyt yhtäkään joka käsittelisi "markkina-arvoa" itseään. Onko markkina-arvo "attractiveness", "erotic ranking", "sexual market value", haluttavuus vai mikä? Nähtävästi se riippuu vähän siitä miten omaa väitettä halutaan pönkittää. Se, että toiset ovat toisia halutumpia parikumppaneita ei ole kovin yllättävä tieto. On myös epätodennäköistä että amerikkalaistutkimusten tulokset pätevät huomattavasti tasa-arvoisemmassa (niin sukupuolisesti, taloudellisesti kuin muutenkin yhteiskunnallisesti) Suomessa.
Toinen, huomattavasti pelottavamapi, ryhmä ovat ns. "pelimiehet" seduction communityissään (vai oliko päivän termi social dynamics?) ja Neil Straussin "The Game" pikkutakkinsa taskussa. Nämä pelimiehet (joita markkina-arvoteoreetikot kutsuisivat YTM:ksi) ovat muokanneet treffailusta sosiopaattisen pelin, jonka strategioita ja vinkkejä he jakavat keskusteluryhmissään. Kohtaamisistaan kohteidensa kanssa he kirjoittelevat mittavia raportteja, jotta toiset peliemiehet voivat ottaa oppia ja kerto parannusehdotuksia. Toisin sanoen, turhautuneisuudessaan nämä tyypit ovat tehneet deittailusta pelin ja luoneet itsensä uudelleen "pelaajana", jolla on todennäköisesti viehättävä nimimerkki. Psykologisesti he ovat siis luoneet oman minänsä ympärille suojan ja esittävät teatteria. Tämä on myös huikea itsepetos mahdollisia rukkasia vastaan, koska eihän hän yrittänyt "tosissaan" joten häviäminen ei tarkoita mitään. He ovat siis poistaneet tunteen kokonaan pelistä, sekä myös personaallisuuden ja rehellisyyden.
Seduction community ei ole muuta kuin halpoja temppuja yrittää saada seksiä; NLP:tä ja muuta pop-tiedettä. Onneksi näiden pelimiesten suurin ongelma on se, että suurimman osan ajasta he tuntuvat hengaavan kotonaan hinkkaamassa prosessejaan (hih) ja ovat täysin fiksaantuneita niihin sen sijaan että menisivät ulos juttelemaan luonnollisesti.
Sillä välin kun kasvatin koirastani kunnon koirakansalaista, Lord Henry, kuten hänet tunsin aikoinaan, on siirtynyt jokaisen trendioikeistoilaisen tyyssijaan Uuden Suomen blogeihin. Hänestä nähtävästi on myös tullut kind of a big deal. Ymmärtänette miksi minun oli palattava Fidžiltä takaisin näppäimistöni ääreen.
Vaikka aikojen takaisen blogini otsikko olikin "Nettideittailu kusee", en ollut liikkeellä vain moittiakseni vaan yritin muuttaa maailmaa parempaan suuntaan esittelemällä monia tapoja joilla interneti deittipalstat voisivat toimia voi niin kauhean paljon paremmin. Olen kovin pettynyt ettei sivustoilla ole tapahtunut juuri mitään uutta, vaan näin Spotifyn ja YouTuben aikakaudella kysellään lempiradioasemien perään.
En varmaan ikinä saa Henryä kiinni palstametreissä, eikä minua haastatella valtakunnan päämedioissa, mutta tulen silti tekemään kaikkeni jotta saan puskettua positiivista viestiä pariutumismarkkinoista ulos. Ongelma on vain siinä, että minulla ei ole myydä helppoja kikkoja tai tekosyitä sille miksei saa.
Tämä kirjoitus perustuu osin aikaisemman Nettideittailu kusee -blogini kirjoituksiin "Rumatkin saa" (22.11.2007) ja "Viikonlopun lukemistoa" (13.9.2008)