Pelastakaa ranskalainen ylimielisyys!

Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

Minulla on pitkä – eikä aina kovin helppo – suhde Ranskaan. Sen jälkeen kun vanhempani päättivät, että pojasta kasvatetaan sliipattu kosmopoliitti, ja lykkäsivät minut viisivuotiaana Helsingin ranskalaiseen kouluun, olen käynyt Ranskassa parisenkymmentä kertaa. Vaikka retkeni ovat suuntautuneet laajasti ympäri viidettä tasavaltaa, ei mikään Ranskan paikkakunnista jaksa viehättää minua kerta kerran jälkeen kuin Pariisi.

Honoré de Balzac kirjoitti aikoinaan, että henkilö, joka ei vieraile Pariisissa säännöllisesti, ei voi koskaan olla todellisen hienostunut. Suuria sanoja kaverilta, joka lisäsi itse de-lisukkeen nimeensä vaikuttaakseen aateliselta, voisi joku tuomita, mutta tässä lauseessa kyllä lymyää ranskalaisen kopeuden syvin olemus. Ranskalaiset ovat nimittäin perinteisesti ajatelleet – ei, he ovat tienneet! – että Ranska, ja ennen kaikkea sen pääkaupunki Pariisi on maailman napa. Periranskalaisen maailmankäsityksen mukaan maailmasta löytyy kyllä hienoja paikkoja vierailla, mutta sivistynyttä ja herrasmiehen arvoista elämää on mahdollista viettää vain Ranskassa, ja ennen kaikkea toisten ranskalaisten seurassa.

Vaikka stereotypioihin ei pitäisi sortua, tämä ranskalaisten toisinaan perusteltu, usein katteeton, mutta aina yhtä virkistävä ylimielisyys on yleisesti tunnettu tosiseikka. Ranskalaisista puhuttaessa monille tuleekin ensimmäisenä mieleen Monty Pythonin hullu maailma -elokuvan muurien suojista hävyttömyyksiä huutelevat ritarit. Ja varmasti moni Pariisissa vieraillut on törmännyt tylyyn kohteluun yrittäessään asioida englanniksi. Usein kuulee väitettävän, että ranskalaisten töykeys on myytti, jota ylläpitävät ihmiset, jotka matkustavat Pariisiin ja vierailevat ensimmäistä kertaa miljoonakaupungissa, ja että vastaavaan törmää New Yorkissa, Lontoossa tai Shanghaissa. Tämä on tietenkin puppua, sillä ranskalaisten ylemmyydentuntoa ei pidä sotkea suurkaupungin asukkaiden paksunahkaisuuteen. Kyse on jostain aivan muusta.

Ranskalaisen arroganssin syvällinen ymmärtäminen vaatii kuitenkin Ranskan historian ja ennen kaikkea ranskalaisen luonteen tuntemista. Ranskalaisten käsitys omasta tärkeydestään pohjautuu nimittäin ennen kaikkea loistavaan historiaan, ei niinkään nykypäivän saavutuksiin. Kun ranskalainen vertaa itseään ja kansaansa muihin, hän ajattelee Jeanne d’Arcia, Descartesia, Voltairea, Gauguinia tai Coco Chanelia. Moderneja merkkihenkilöitä kysyttäessä hän mainitsee korkeintaan parin kilpapyöräilijän nimet, joista et ole ikinä kuullutkaan. Siinä missä Yhdysvalloissa menestynyt ihminen saattaa olla ylpeä omista aikaansaannoksistaan, listaa periranskalainen henkilökohtaiseen ansioluetteloonsa kaikki Ranskan saavutukset viimeisimmän parin tuhannen vuoden ajalta.

Toinen ranskalaisille hyvin omaleimainen ylpeydenaihe on ranskan kieli, jonka tyypillinen saalilaisfrankkien jälkeläinen automaattisesti määrittelee maailman kauneimmaksi, vivahteikkaimmaksi ja hienostuneimmaksi. Oikea ranskalainen tunteekin lähinnä sääliä niitä kohtaan, joiden osaksi on sattunut puhua äidinkielenään mitään muuta kuin ranskaa. Vaikka on totta, että ranskan kieli oli satojen vuosien ajan sivistyneistön kielenä monissa ei-frankofonisissakin maissa, rajoittuu sen todellinen kansainvälinen hyöty näinä päivinä lähinnä sommelierien kyykyttämiseen paremmissa ravintoloissa tai kykyyn sijoittaa aksentit oikein crème brûléen päälle jälkiruokalistaa laadittaessa. Se ei tietenkään estä pariisilaista tarjoilijaa halveksimasta ulkomaista asiakasta tämän kielitaidottomuuden vuoksi, vaikka ei itse maailman suurimmassa turistirysässä työskennellessä osaisi sanaakaan englantia.

Mikä ranskalaisten ylimielisyydessä sitten oikein viehättää? Ensinnäkin se, että vaikka Suomi on monessakin suhteessa mitä miellyttävin maa asua, on täällä vallitseva vaatimattomuutta korostava kulttuuri pidemmän päälle melko masentavaa. Vähintäänkin kerran vuodessa on piristävää piipahtaa paikassa, jossa hyvä itsetunto on voimissaan, eikä ulkomaalaisten edessä nöyristellä. Tällä en tarkoita samanlaista ksenofobiaa ja avointa rasismia mitä Sveitsissä kohtaa, vaan enemmänkin huvittavalla tavalla ylikorostunutta kansallista itsetuntoa, jota voi kohdata vaikkapa ranskalaisessa katukahvilassa lausuessaan ”Un café, s'il vous plaît” aavistuksen verran väärällä tavalla.

Viime vuosina olen pieneksi harmikseni huomannut, että tämä ranskalaisiin niin vahvasti liitettävä luonteenpiirre osoittaa häivenemisen merkkejä. Aluksi signaalit muutoksesta olivat kovin vaisuja; ystävällinen hymy tarjoilijalta, perään huikattu kiitos juomarahasta tai vilpitön kiinnostuksenosoitus sitä kohtaan, mitä kieltä seurueemme keskenään puhui. Pari vuotta sitten, ajellessamme vaimoni kanssa jossain päin Provencea, tapahtui jotakin järisyttävää. Suorittaessani lounastilausta pikkuravintolassa, ymmärsi tarjoilija, ettei vaimoni puhunut juurikaan ranskaa. Tekemättä asiasta sen suurempaa numeroa vaihtoi hän sujuvasti lennosta keskustelukieleksi englannin. Tyrmistyin tästä epäranskalaisesta käytöksestä niin, että vaimoni joutui hoitamaan lopun asioinnin edeskäyvän kanssa minun vilkuillessani vainoharhaisena ympärilleni ja yrittäessäni yhyttää piilokameraa nurkassa seisovan fiikuksen seasta.

En minä kaipaa Eurooppaa, jossa ranskalaiset ovat kohteliaita, italialaiset osaavat ajaa autoa, suomalaiset heteromiehet pukeutuvat tyylikkäästi tai kreikkalaiset maksavat veroja.

Valitettavasti kyse ei ollut TV:n hupailuohjelmasta tai edes Berlitzin englanninkielen verkkokurssin käyneestä yksittäistapauksesta, vaan olen joutunut todistamaan tämän tavan yleistymistä palveluammateissa toimivien keskuudessa siitä lähtien vuosi vuodelta enenevissä määrin. Pariisissa on näinä päivinä jopa mahdollista saada ystävällistä palvelua (!) englanniksi tilaamalla (!!!). Asenne on levinnyt niin laajalti, että Pariisin kauppakamari lanseerasi viime vuonna kampanjan ”Do you speak touriste?”, jossa pariisilaisia taksikuskeja, tarjoilijoita ja hotellin respoja valistetaan ystävällisen palvelun saloista.

Henkilökohtaisesti tietenkin toivon, että kyseessä on vain hetkellinen muoti-ilmiö, joka katoaa yhtä vähin äänin kuin on alkanutkin. On tietenkin mahdollista, että ranskalaiset ovat joutuneet pienen itsetutkiskelun eteen, ja kansakuntana todenneet, ettei entisen kaltainen itsensä korottaminen nykyisen maailmantilanteen valossa oikein enää ole perusteltua. Ajatus tällaisesta tekee minut surulliseksi (hieman samalla tavalla kuin se, että olut on nykyisin luokiteltu Venäjällä alkoholijuomaksi eikä virvokkeeksi), sillä eri kansakuntien leimalliset ominaispiirteet ovat juuri se, mikä tekee Euroopasta niin mielenkiintoisen paikan asua. En minä kaipaa Eurooppaa, jossa ranskalaiset ovat kohteliaita, italialaiset osaavat ajaa autoa, suomalaiset heteromiehet pukeutuvat tyylikkäästi tai kreikkalaiset maksavat veroja.