Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

Kaikilla kansoilla ja kulttuureilla läpi historian on ollut käytössään erilaisia käsimerkkejä, joilla on pyritty viestimään huutomatkan ulkopuolella oleville tunteistaan ja aikomuksistaan. Osa näistä on aikojen saatossa jäänyt pois käytöstä ja osa tunnetaan vain rajallisilla alueilla. Eri käsimerkeillä on myös eri merkityksensä eri maissa. Joidenkin merkkien tausta ja merkitys tunnetaan hyvin. Toisille ovat sitten nojatuolihistorioitsijat säveltäneet syntytarinoita, jotka leviävät nykyisin varsinkin netissä.

Eräs anglosaksisessa maailmassa hyvin tunnettu käsimerkki on ns. two-finger salute, jossa oikean käden etu- ja keskisormea näyttämällä pyritään viestimään merkin kohteelle se, minne hän voi mielipiteensä työntää. Tätä ei siis pidä sotkea partiolaisten kahden sormen tervehdykseen, eikä Churchillin usein käyttämään voitonmerkkiin. Hackneylaisessa pubissa näitä kahta sormea naapuripöydän kaljupäälle vilauttamalla saa takuuvarmasti aikaiseksi melkoisen hulinan.

Ne, joiden sormia ei ollut katkaistu, heristelivät niitä taistelukentän toisesta päästä uhkaavasti ranskalaisille.

Tämän epäkunnioittavan kahden sormen tervehdyksen alkuperästä kerrotaan useita eri tarinoita, mutta useimmiten törmää siihen versioon, jossa satavuotisen sodan aikana (ennen kaikkea vuoden 1415 järisyttävän Agincourtin tappion jälkeen) ranskalaisilla ritareilla oli tapana leikata kiinni jääneiltä englantilaisilta jousimiehiltä nämä kaksi sormea pois, tehden heistä näin ollen kyvyttömiä virittämään jousta. Ne, joiden sormia ei ollut katkaistu, heristelivät niitä taistelukentän toisesta päästä uhkaavasti ranskalaisille.

Tarina on sopivan vertahyytävä ja pohjaa mukavasti historiaan, jotta se on helppo uskoa. Valitettavasti se on kuitenkin täysin keksitty, ja kuuluu siihen samaan urbaanimyyttien sarjaan kuin mattoon kääritty kuollut isoäiti, joka varastetaan auton mukana parkkipaikalta. Kyseinen selitys two-finger saluten synnystä alkoi levitä netin keskustelupalstoilla 90-luvun puolivälissä. Sitä ennen siitä ei ollut kuullut kukaan, eikä yhdessäkään vakavasti otettavassa historiantutkimuksessa mainita sitä. Itse asiassa, ensimmäiset maininnat koko käsimerkistä ovat vasta 1900-luvun alusta.
Käsimerkin syntytarinaa vastaan sotii myös muutama mielenkiintoinen tosiseikka. Ensinnäkin, vaikka ranskalaisten ritarien kärsimät suurtappiot Crécyn ja Poitiers'n taisteluissa pistetään usein englantilaisen pitkäjousin varustetun nostoväen ansioksi, suurimmat syyt häviöihin olivat Ranskan kuninkaan Kaarle VI mielenhäiriökohtauksista johtunut joukkojen sekasorto ja yhtenäisen taistelusuunnitelman puuttuminen. Kunniastaan arat ranskalaiset herttuat syyttivät häviöistä toisiaan, eivät suinkaan maarahvasta. Eihän nyt jalosyntyinen perunanviljelijältä pataansa voi ottaa. Lisäksi ranskalaisilla ritareilla oli aikakauden hienoimmat ja paksuimmat teräspanssarit, jolloin nuolisade oli heille lähinnä hidastava, ei tappava kiusa. Samaa ei voi sanoa heidän omista jalkajousi- tai keihäsmiehistään, joita kaatui mutaiselle kentälle nuolien lävistäminä tuhansittain. Koska rahvasta ei lasketa, mitään käskyä jahdata nimenomaan vastustajan jousimiehiä ei kuitenkaan koskaan annettu.

Satavuotisessa sodassa otettiin ajan tapojen mukaisesti paljon vankeja, joita sitten lunnaita vastaan päästettiin vapaaksi. Tämä koski kuitenkin vain piispoja, ritareita ja muita jalosukuisia, joista oli mahdollista saada kunnon maksu. Tällaisia arvovankeja kohdeltiin hyvin ja jopa kestittiin juhlavieraina. Vastapuolen köyhemmät ritarit ja rahvas yksinkertaisesti teloitettiin. Mitään tarvetta leikellä sormia irti ei siis ollut edes pelottelutarkoituksessa.

Keskiaikainen sotakäyttöön soveltuva pitkäjousi oli miehenmittainen marjakuusinen ase, jonka vetolujuus vaihteli 80-160 paunan välillä. Jousi viritettiin kolmella sormella. Jos sormia olisi todella leikelty, olisi ollut luonnollista viedä kaikki kolme kerralla. Sekaannus sormien määrässä johtuu siitä, että nykyiset kilpajouset ovat paljon heppoisempia kaluja kuin keskiaikaiset sotaisat esi-isänsä, ja niillä ammuttaessa käytetään aseen virittämiseen vain kahta sormea.

Olen 90-luvun lopun jälkeen kuullut tämän pseudohistoriallisen tarinan two-finger saluten synnystä lukuisia kertoja, usein muutaman tuopin jälkeen baaripöydässä, aina totena kerrottuna. Post-hoc -legenda englantilaisista jousimiehistä riekkumassa taistelukentän laidalla heristelemässä kahta sormea snobeille ranskalaisille ritareille elää edelleen lähes yhtä vahvana kuin (jopa suomen kieleen tarttunut) termi ”veriura”, jota toisinaan käytetään silloin kuin puhutaan puukon tai miekan terässä kulkevasta urasta (jos se tehtiin oikein leveäksi, puhuttiin nälkäterästä), jonka oikeina tarkoituksina oli sekä keventää terää, että mahdollistaa terään tehtävät koristelut ja kaiverrukset, jotka eivät hioutuisi teroitettaessa pois. Mutta hei, kyllä leveä veriura kuulostaa aika paljon paremmalta termiltä hienosta puukosta puhuttaessa kuin nälkäterä, vai mitä?