Mä olen uskovainen. Uskon Jumalaan ja Jeesukseen. Uskon siihen, että Jumala uhrasi ainoan poikansa meidän, ihmiskunnan, tähden, jotta yksikään joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. Meitä kristittyjä on noin 25% maailman koko väkiluvusta. Se ei tarkoita, et me olisimme oikeassa eikä sitä, että toimisimme jotenkin oikeudenmukaisemmin kuin muut.
Eiköhän tuossa olisi jo tarpeeksi pureskelemista. Kun joku tekee jonkun puolesta jotain, niin eikö olisi hyvä antaa jotain takaisin. Japanissa on tapana antaa vastalahja, jos on saanut lahjan joltakin. Mitä me teemme?
On totta, että suurista maailmansodista olemme saaneet olla rauhassa, mutta Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus ilmoittaa sotien määräksi maailmassa tällä hetkellä katsontatavasta riippuen 20-40 - siis kuitenkin vähintään 20! Selkkauksia, jossa kuolee useita ihmisiä, on vuodessa toistasataa.
Lähes kaikki konfliktit lähtevät hyvin pienestä liikkeelle - niin isot kuin myös pienet. Kun mietitään vaikkapa parisuhdetta ja siinä tapahtuvaa eroa, on taustalla joku hyvin pieni alkusiemen, joka lopulta en eskaloitunut kriisiksi. Suuremmassa mittakaavassa sotienj taustalla voi myös olla joku mitättömän pieni asia, teko, sanominen, väärinymmärrys.
Kun katselee omasta navasta ympärilleen voi huomata kummallisia asioita, mutta kehen voi lopulta luottaa. Kun lopulta on päässyt jo niin pitkälle, että tuntee itsensä edes kohtalaisesti, voi etsiä muita. "Ihminen on ihmiselle susi"-sanonta ei anna oikeutta eläimelle. Eläin toimii vaistojen varassa. Eläin ei petä, ei valehtele, ei kieroile. Sanoisinkin mielummin "ihminen on ihmiselle ihminen". Mitä se sitten tarkoittaakin on taas toinen tarina.
Uskovaisena ihmisenä haluan lopettaa tämän apokalyptisen blogini siteeraten kahta upeaa lyyrikkoa Hynystä ja Wirtasta käyttäen taiteilijan oikeutta: "Missä taivas on, missä Jumala on, kun laumat polkee paikallaan, missä kuningas, joka meidät vapauttaa - ei se lapsekseen, kuvakseen minua tunnista."
