Metallipastori

Mä olen uskovainen. Uskon Jumalaan ja Jeesukseen. Uskon siihen, että Jumala uhrasi ainoan poikansa meidän, ihmiskunnan, tähden, jotta yksikään joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. Meitä kristittyjä on noin 25% maailman koko väkiluvusta. Se ei tarkoita, et me olisimme oikeassa eikä sitä, että toimisimme jotenkin oikeudenmukaisemmin kuin muut.
Eiköhän tuossa olisi jo tarpeeksi pureskelemista. Kun joku tekee jonkun puolesta jotain, niin eikö olisi hyvä antaa jotain takaisin. Japanissa on tapana antaa vastalahja, jos on saanut lahjan joltakin. Mitä me teemme?
On totta, että suurista maailmansodista olemme saaneet olla rauhassa, mutta Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus ilmoittaa sotien määräksi maailmassa tällä hetkellä katsontatavasta riippuen 20-40 - siis kuitenkin vähintään 20! Selkkauksia, jossa kuolee useita ihmisiä, on vuodessa toistasataa.
Lähes kaikki konfliktit lähtevät hyvin pienestä liikkeelle - niin isot kuin myös pienet. Kun mietitään vaikkapa parisuhdetta ja siinä tapahtuvaa eroa, on taustalla joku hyvin pieni alkusiemen, joka lopulta en eskaloitunut kriisiksi. Suuremmassa mittakaavassa sotienj taustalla voi myös olla joku mitättömän pieni asia, teko, sanominen, väärinymmärrys.
Kun katselee omasta navasta ympärilleen voi huomata kummallisia asioita, mutta kehen voi lopulta luottaa. Kun lopulta on päässyt jo niin pitkälle, että tuntee itsensä edes kohtalaisesti, voi etsiä muita. "Ihminen on ihmiselle susi"-sanonta ei anna oikeutta eläimelle. Eläin toimii vaistojen varassa. Eläin ei petä, ei valehtele, ei kieroile. Sanoisinkin mielummin "ihminen on ihmiselle ihminen". Mitä se sitten tarkoittaakin on taas toinen tarina.
Uskovaisena ihmisenä haluan lopettaa tämän apokalyptisen blogini siteeraten kahta upeaa lyyrikkoa Hynystä ja Wirtasta käyttäen taiteilijan oikeutta: "Missä taivas on, missä Jumala on, kun laumat polkee paikallaan, missä kuningas, joka meidät vapauttaa - ei se lapsekseen, kuvakseen minua tunnista."

"Pahaa ei voiteta pahalla" on sanonta johon uskon. En usko myöskään toisen posken kääntämiseen. Kun ihminen tekee pahaa, niin taustalla on ihan jotain muuta kuin itse teko. Mikä on vähemmän pahaa tai enemmän pahaa? Voiko pahan tekemistä edes jaotella?
Pahan tekeminen lähtee ajatuksesta, jonka taustalla on kokemus epäoikeudenmukaisuudesta. Mitä enemmän on kokenut tulluksi väärinkohdelluksi, sitä suuremmaksi nousee viha. Meillä kaikilla on negatiivisia ajatuksia joskus. Seuraava porras on sanat.
Moni meistä lähtee sanomaan takaisin jotakin negatiivista tyyliin 'hyökkäys on paras puolustus'. Mitä kovempaa sanoo, sitä vahvemmaksi itsensä tuntee. Jollakin tavalla sitä on puolustauduttava, mutta sanomisellakin on rajansa. Omien oikeuksien puolustaminen ei tarkoita toisen loukkaamista. Seuraava porras on teot.
Kun tälle pahan tekemisen portaalle lähtee, on jo monesti myöhäistä. Pahan tekoja on tietysti monenlaisia. Yksi puhkoo autonrenkaan, toinen lähettää vihapostia, kolmas räjäyttää pommin, tappaa ihmisiä. Kaikki väärin, mutta meistä jokainen ymmärtää, että tappaminen on se kauhein teko. Silti lähtökohta näihin kaikkiin pahan tekoihin voi olla sama: kokemus epäoikeudenmukaisuudesta.
Aikoinaan kuulin Niuvanniemessä toimineen kriminaalipsykologi Kyösti Väisäsen viisaassa opissa sanoneen: "Ihmninen voi ajatella ihan mitä vaan. Terve ihminen ei tee niitä, kun taas sairas saattaa toteuttaa ne."

Sanooko toi otsikko mitään? Kuka tunnistaa kappaleen? Entä se alkuperäinen 'Der Bauer und sein Weibchen'? Marion Rung lauloi nämä niin saksalaisten kuin myös suomalaisten sydämiin. Entäpä kun alkaa laulaa ko. kappaletta oikeasta kohdasta..."pormestarille tietä antakaa, nyt kuullaan juhlapuhujaa, hän puhuu aina asiaa, ei siitä kyllä selvää saa, mut silti kaikki taputtaa, ei tuoli kestä kauempaa, kun pyörii maa..."
Nyt tuntuu jo varmasti tutummalta, vaikka biisi on yli 40 vuoden takaa. Se on kuitenkin varsin ajankohtainen...ainakin Helsingissä, jossa (täällä) on kuntavaaleista tehty pormestarivaalit. Tässä on kunnostautunut erityisesti Kokoomus ja Vihreät, jotka himoavat kalifiksi kal...öö...hetkinen meillähän ei ole pormestaria toisin kuten Ankkalinnalla ja Tikkurilassa.
Ymmärrän sen, että pormestarin paikka on haluttu. Siinä ei ole mitään pahaa, mutta äänestäjien harhauttaminen sen sijaan on. Se, että uskotellaan Helsingin suurimman puolueen saavan myös pormestarin viran, ei pidä paikkaansa. Pormestarin valitsee uusi Helsingin kaupunginvaltuusto. Miksi tätä ei ole sanottu rehellisesti ja suoraan?
Siksi, että sekä Vihreät että Kokoomus taistelevat Helsingin suurimman puolueen asemasta. Todennäköisesti jompi kimpi se onkin, mutta ei näin. Mediakin on lähtenyt tähän mukaan ilmoittamalla, että se on joko Anni Sinnemäki tai Jan Vapaavuori. Kun valtuusto valitsee se voi mahdollisesti olla (aakkosjärjestyksessä) myös Paavo Arhinmäki, Mika Ebeling, Tuula Haatainen, Musta Hevonen, Laura Kolbe tai Mika Raatikainen. Tällaista on demokratia.

"Politiikka ei mua kiinnosta" on kommentti monen suusta kuultua. Kuitenkin niin kunta- kuin myös valtiopolitiikassa sekä jatkossa maakuntapolitiikassa päätetään meidän, sinun ja minun, tärkeistä asioista - elämästä.
Itse muistan valveutuneeni politiikasta isän ja äidin myöstä jo varsin nuorena. Muistan kun he hohkasivat vaalien alla, kehuivat ja haukkkuivat. Myöhemmin teininä sain tietää ja kuulla miksi porvarit eivät ole hyviä kun taas demarit ovat ainoa oikea vaihtoehto. Tarkemmin politiikkaan mukaan menneenä huomasin ettei asia ole niin mustavalkoinen.
Sain äänestää ensimmäisen kerran vuoden 1982 presidentinvaaleissa ja sen jälkeen olen äänestänyt joka kerta - se on oikeus ja velvollisuus. Samalla lähdin mukaan taustahenkilönä vaaleihin aina auttaen jotakuta ehdokasta. Se ehdokas oli tärkeämpi kuin puolue. Varsinaisen kipinän lähteä itse ehdokkaaksi sain muutaessamme takaisin pääkaupunkiseudulle.
Tajusin kuitenkin kun ympärillä pyöri yksi varhaisnuori ja kaksi hänen pientä sisarusta, ettei se ole mahdollista ilman uhrauksia. Perhe oli niin tärkeä etten lähtenyt mukaan, vaikka mieli oli kova. Toisen kerran innostuin vajaa kymmenen vuotta myöhemmin, mutta kohtalo päätti toisin. Rakas vaimoni, lasteni äiti, kuoli ja jäin näin yksinhuoltajaksi nyt neljälle lapselle, jotka tarvitsivat isää enemmän kuin yhteiskunta. Politiikassa vaikuttaminen sai siis jäädä.
Vuonna 2017 tilanne on toinen. Kotonani asuvat kaksi nuorinta lastani, jotka ovat jo 17- ja 19-vuotiaita. Kaksi vanhempaa olevat jo maailmalla. Mahdollisuus lähteä politiikan kiemuroihin ehdokkaaksi, ja kenties tulla valituksi, on ihan toinen. Lapsilla tuntuu elämä kulkevan turvallisesti heidän omalla toivomalla tavallaan. Nyt voin hyvin mielin lähteä mukaan politiikkaan, siihen mikä minua on kiinnostanut lapsesta asti. Vaikuttamaan niihin asioihin, joita pidän tärkeänä. Varmaan arvaatte, että kaikki mikä liittyy monimuotoiseen perhe-elämään on yksi pääpointtini.
Näin jälkikäteen olen enemmän kuin tyytyväinen omiin valintoihini. Olen aina mennyt perhe edellä. Kun vaimoni oli elossa teimme kahdestaan ja koko perheen kanssa paljon erilaisia, ihania asioita. Vaimoni kuoleman jälkeen jatkoimme samalla linjalla - yhdessä! Suhteeni lapsiini on aivan ihana. Se johtuu paljolti siitä, että he ovat olleet aina se ykkösasia. Olen ollut kiinnostunut heidän iloistaan, huolistaan, harrastuksistaan, kouluistaan, seurusteluistaan, kaikesta, ihan kaikesta. Olen kuitenkin uskoakseni pystynyt toimimaan niin, että he ovat saaneet kasvaa omina itseinään vahvistaen heidän itsetuntoa ja identiteettiä. He tietysti osaavat parhaiten vastata tähän kysymykseen.
En koe olevani uhrautuja, päinvastoin, vaan olen saanut lapsiltani niin paljon. Ennen lapsia ajattelin paljon sitä, mitä tekisin ja miten huolehtisin lapsistani kun niitä alkaa "tulla". Sillä huolehtimisen tiellä olen edelleen, mutta kuten sanoin, nyt on se aika, jolloin on hyvä lähteä mukaan tähän minulle lapsesta asti tärkeään harrastukseen, kenties työhön.

Aluksi hieman historiaa. Kela aloitti toimintansa 16. joulukuuta 1937, ja se oli aluksi nimensä mukaisesti Eläkelaitos. Alkuaikojen jälkeen toiminta on uudistunut, laajentunut ja monipuolistunut.
Todellakin on uudistunut, laajentunut ja monipuolistunut. Sitä ei käy kiistäminen etteikö Kelan merkitys yheiskunnassamme ja kansalaisillemme, meille, olisi ollut merkittävä sen 80-vuotisen historiansa aikana. Kuka meistä ei olisi saanut jonkinlaista tukea jossakin elämämme vaiheessa.
Nyt kuitenkin puhaltavat uudet tuulet. Kun viime vuonna Kelan pääjähtajaksi valittiin äänin 6-6 Elli Aaltonen, niin kaikki on mennyt päin Brinkkalaa. Ne säästötoimenpiteet, mitkä Aaltonen on...hetkinen...miten joku voidaan valita äänin 6-6? Ai niin, poliittisella arvalla. 62 vuotta keskustalainen on pitänyt hallussaan pääjohtajan paikkaa ja nyt melkein he menettivät sen sitoutumattomalle. Eihän se käy. Poliittiset virkanimitykset ovat historiaa kuten pääministeri Juha Sipilä sanoi. Nyt kävi vaan tuuri. Tarkistikohan kukaan kenen nimi oli toisessa arpalipussa?
Aaltosen kommentit, "toimeentulotuen ruuhkat oli yllätys" ja "miksi ylläpidämme järjestelmää, joka maksaa ihmiselle olemisesta", eivät ole tästä maailmasta tai ainakaan sellaisia, jotka päästää suustaan valveutunut, pätevä, työhönsä vihkiytynyt johtaja, joka välittää mitä pienuloisille Suomen kansalaisille kuuluu. Hän ei edes tiennyt omaa palkkaansa, kun sitä häneltä kysyttiin ja oli kovasti yllättynyt, kun hän kuuli peruspalkkansa olevan 15000€/kk.
Vuonna 2009 Kela oli TNS Gallupin tekemässä yhdeksää organisaatiota koskeneessa imagotutkimuksessa Suomen kolmanneksi luotetuin palveluorganisaatio. 74 prosenttia piti sitä joko erittäin tai melko luotettavana. Kela sijoittui tutkimuksessa kolmanneksi Poliisin ja Puolustusvoimien jälkeen. Taakse jäivät muun muassa tuomioistuimet, sosiaaliturvajärjestelmä, julkinen terveydenhuolto ja kirkot. Mikäköhän tilanne olisi nyt?

Suomi täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Monia asioita on ehtinyt tuohon aikaan mahtua. Niin sanottuja kulminaatiopisteitä ovat varmasti olleet kolme sotaa, mutta myös muita monia tärkeitä asioita. Meillä kaikilla on niitä isoja, tärkeitä (tai huonoja) hetkiä, jotka ovat muuttaneet elämämme suuntaa. Joskus jonkun toisen elämäntilanne on vaikuttanut meihin.
Naisen asema on muuttunut näiden 100 vuoden aikana hurjasti...siis Suomessa. Tänä päivänä voi puhua aika hyvällä mielellä tasa-arvosta. Varsinkin naisten oikeudet ja velvollisuudet on taattu lakiteitse. Se on hyvä, mutta onko meillä todellinen tasa-arvo naisen ja miehen välillä.
Mittareita voi olla monia. Fyysisesti, voimallisesti ajateltuna nainen ei koskaan voi yltää miehen tasolle...siis ilman treenaamista. Toisaalta me miehet eivät voi synnyttää luonnollisesti. Armeija on pakollinen miehille, mutta ei naisille. Jos oikein etsii, niin varmasti löytyy muitakin.
Syrjintä on veteen piirretty viiva. Sitä on vaikea todistaa. Joihinkin työtehtäviin on varmasti naisen vaikeampi päästä. Onko meillä miehillä sellaisia työpaikkoja, johon katsotaan karsaasti? En tiedä, koska monille naisvaltaisille aloille halutaan nimenomaan miehiä.
Naistenpäivän juhliminen/muistaminen on hyvä asia. Silloin voidaan oikeutetusti nostaa sellaisia asioita esille, jotka eivät tunnu tasa-arvoiselta. Sitten kun olemme täysin tasa-arvoisia, niin teoissa kuin myös ajatuksissa, voimme juhlia yhdessä naisten- ja miestenpäivää.

Mä olen ollut politiikasta kiinnostunut ihan pienestä pitäen, veren perintönä. Vanhempani ovat maaseudulta, savonmualta, kotoisin, mutta ovat muuttaneet nuorina Helsinkiin töitä tekemään. Molemmat ovat työläisiä, sairaanhoitaja ja levyseppä/hitsaaja, ja demareita. He eivät ole koskaan olleet puolueen jäseniä, mutta heidän sydämensä on aina sykkinut vasemmalle. Muistan ajan kun Kalevi Sorsaa ja varsinkaan Paavo Lipposta ei saanut arvostella saatikka haukkua.
Oma ensimmäinen kosketukseni puoluepolititikkaan on ollut yläasteella kouluneuvostovaaleissa. Silloin piirsin todnäk joko Aku Ankan tai kirkkoveneen vaalilippuun. Olen äänestänyt kaikissa vaaleissa vuodesta 1980 asti, jolloin minusta tuli äänioikeutettu 18-vuotiaana. Ensimmäiset vaalini olivat vuonna 1982 toteutettu pressan vaali. Äänestäminen on ollut minulle aina oikeus, velvollisuus ja itsestäänselvyys.
Taustavaikuttamiseni jonkun ehdokkaan puolesta alkoi vuonna 1995. Asuin silloin Siilinjärven Pöljällä ja tein töitä aktiivisesti Kuopion seudulla Jorma Kukkosen (demari) puolesta. Vasta tuolloin sain tuta mitä ovat vaalit ja politiikka. Sen jälkeen mulla on ollut aina, joku jota olen tukenut puhumalla, jakamalla flaijereita, pinssejä, keittoa, kahvia...
Mulle on aina ollut ihminen se tärkein. En niin ole katsonut puoluetta, jos olen tuntenut ihmisen hyvin ja tiennyt hänen olleen "ihan hyvä tyyppi". Puolueen jäsen en kuitenkaan ole koskaan ollut...ennen kuin nyt.
Syy sitoutumattomuuteeni on ollut arvot ja puolueohjelmat. En ole pystynyt sitoutumaan yhteenkään niistä kokonaan. Mulle on aina ollut tärkeitä arvoja tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja suvaitsevaisuus. YK:n maailmanlaajuinen ihmisoikeuksien julistuksen toisen artiklan kohta on ollut elämäni ohjenuora pienestä pitäen. Se kuuluu: "Jokainen on oikeutettu kaikkiin tässä julistuksessa esitettyihin oikeuksiin ja vapauksiin ilman minkäänlaista rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvaa erotusta.' Nyt tuntuu, että olen löytänyt kodin politiikasta ja se on Feministinen puolue F!