Taivas+helvetti-blogi on samaa nimeä kantavan, Mika Mäkeläisen ja Terho Puustisen kirjoittaman, kirjan pohjalta luotu kirjoitusalusta yrittäjyydestä sekä omien unelmien sekä vahvuuksien etsimisestä ja toteuttamisesta. Blogissa esittelemme otteita kirjan 21 yrittäjän tarinoista, minkä toivomme herättävän keskustelua yrittämisestä ja työnteosta myös täällä Cityn blogimaailmassa. Tarinat voit lukea kokonaisuudessaan Taivas+helvetti-kirjasta.
Tämä kolmas osa on kertomus Satu Kontisen, graafisen suunnittelijan ja yrittäjän, unelmista ja työfilosofiasta.
+ + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + +
”Teimme viikonloppuna pienen road tripin uskomattomiin maisemiin. Rapsuttelimme fossiileja mutaisilta kallioilta, etsimme paua-simpukoita rannoilta, kävelimme 252 rappusta majakalle ja söimme eväitä tuijottaen merta, joka näytti niin äärettömältä.
Päähän puski taas kerran ajatus, miten onnekkaita me olemme.
Mutta sitten kirkastui, että eihän me ollakaan onnekkaita. Me olemme tehneet ihan helvetisti töitä ja hoitaneet järjen avulla talouttamme, jotta voimme olla täällä. Onnella ei ole asian kanssa juuri mitään tekemistä.
Kello on kahdeksan illalla, mutta täällä on yhä lämmintä. Mulla on bikinien päällä vain hihaton paita. Istun hotellimme aulassa Wellingtonissa, joka on Uuden-Seelannin pääkaupunki.
Olen graafinen suunnittelija ja yrittäjä. Teen kaikkea mahdollista, mihin liittyy graafista suunnittelua ja toteutusta. Suunnittelen kirjoja, kuvitan, uudistan yritysten ilmeitä ja rakennan brändejä. Olen suunnitellut Turun linnaan ison näyttelyn, ja viime kesänä valokuvasin mieheni kanssa yhdet häät Suomenlinnassa. Hääpari tykkäsi meidän työstä ja kysyi, että kuinka monta hääkeikkaa me olemme tehneet. Se oli ensimmäinen.
Mä menen rohkeasti mukaan sellaiseen, mitä en ole ennen tehnyt. En kuitenkaan sano sitä asiakkaille. Tykkään työstäni niin paljon, että tekisin tätä, vaikka saisin lottovoiton. Eniten nautin siitä, että pystyn tekemään jotain, mistä jää jälki. Ettei se ole katoavaista. Mutta ei, en ole mikään taiteilija. En tee taidetta, vaan hienoja asioita, ja tämä on ollut minulle aina ensisijaisesti bisnestä.
Minun ei ole tarvinnut tehdä pitkään aikaan uusasiakashankintaa. Nykyään homma menee niin, että asiakkaat suosittelevat minua eteenpäin, ja tarjouspyyntöjä tulee tuntemattomilta tahoilta. Lähes kaikki mun asiakkaat on Suomessa, vaikka mä olen suuren osan ajasta milloin missäkin.
Tänä talvena olemme perheen kanssa neljä kuukautta pois Suomesta. Kaikki asiakkaat eivät välttämättä edes huomaa sitä. Suurin osa asioista voidaan hoitaa sähköpostilla tai Skypellä. Silloinkin kun olen Suomessa, pyrin välttelemään turhaa palaverointia. Minun mielestäni kymmenen palaverin joukossa on yhdeksän turhaa istuntoa. Ihmiset kutsuvat toisiaan kokouksiin liian pienten asioiden takia.”
+
”Olemme nyt olleet vähän joka puolella. Suomesta lennettiin ensin Floridaan, jossa näytettiin pojalle kaikki teemapuistot. Sieltä jatkoimme Karibianmerelle, Aruballe ja Curacaolle. Sitten Havaijille, jossa oltiin Mauilla ja Oahulla. Hyppy San Franciscoon ja lento Perun pääkaupungin Liman kautta Pääsiäissaarille.
Se oli ihan käsittämättömän hieno paikka. Oli upeaa nähdä kivipatsaat, joiden ympärillä pienen polynesialaisen kansan elämä pyöri vuosisatojen ajan. Siellä ne vaan nököttävät. Sitten jatkoimme Tahitin Bora-Boralle. Snorklattiin, melottiin, uitiin ja asuttiin bungalowissa turkoosinsinisen laguunin päällä. Tahiti on hurjan eksoottinen paikka, mutta ei siellä ole mitään sen ihmeellisempää tekemistä. Paitsi töitä. Niitä mä teen joka ikisellä saarella.
Tyypillinen työpäivä on aika samantapainen. Valoisan ajan vietämme aktiviteeteissa. Poikamme on 4,5-vuotias, joten ei häntä voi laatikkoonkaan laittaa. Illansuussa käydään syömässä ja minä ryhdyn hommiin, joita jatkan tarvittaessa yöhön saakka.
Olemme viettäneet tällaista elämää nyt viiden vuoden ajan. Lähdimme kiertämään maailmaa sen jälkeen, kun pikkuveljeni kuoli.
Pikkuveli oli isokokoinen, rento tyyppi ja hyvin läheinen minulle. Me reissasimme paljon yhdessä, ja reissut olivat tosi kivoja. Sitten hän lähti yksin kiertämään Aasiaa, joutui Kambodzassa liikenneonnettomuuteen ja tuli takaisin arkussa. Se oli musertava kokemus minulle. Jäin ajattelemaan, että ehkä pikkuveli ei olisi kuollut, jos minä olisin ollut hänen kanssaan siellä. Tai sitten me olisimme kuolleet molemmat.
Elin sen jälkeen pitkään ihan sumussa. Lopulta mieheni kysyi, eikö millään muulla ole mitään merkitystä, eikö edes hänellä. Silloin tajusin, että meillähän on elämä edessä vielä. Puhuttiin miehen kanssa, että mekin voimme kuolla vaikka huomenna. Meidän kannattaisi tehdä heti ne asiat, joita haluamme. Se keskustelu muutti kaiken. Aloin suhtautua onnellisuuteen toisella tavalla.
Mieheni oli siihen aikaan töissä Nokian tutkimuskeskuksessa. Olimme ostaneet juuri rivitalokämpän Helsingin Tapanilasta. Elämässä ei ollut mitään vikaa, mutta emme olleet koskaan miettineet tarkasti näitä asioita. Meillä oli tapana tehdä asiat niin kuin ne on ennenkin tehty. Varmaan monet muutkin tekevät niin.
No, me myytiin asunto ja tavarat. Mieheni sanoi itsensä irti ja sitten lähdettiin. Hän tekee nyt minun yrityksessäni töitä, ja hänellä on muutama omakin asiakas.
En kauheasti tykkää Suomesta. Suurin syy ovat ehkä vuodenajat. Syksy on pimeä ja pohjalla on negatiivinen vire, joka ah-distaa minua. Kulttuuri on hyvin vanhanaikainen, ja uusia lähestymistapoja on vaikea saada läpi. Asiat ovat lähtökohtaisesti ongelmia. Asiakkaat sanovat ensimmäiseksi, että meillä on ongelma. Miksi? Ei se ole ongelma, jos asiat eivät ole menneet sillä tavalla kuin on suunniteltu.
En osaa sanoa, mistä tämä kaikki johtuu. Tuntuu että siellä on aina joku talvisota menossa.”
”Minusta ihmisen kannattaa yrittää turvata oma elämänsä tästä hetkestä eteenpäin. En luota eläkesysteemiin. En usko, että siinä vaiheessa kun me jäämme eläkkeelle, mitään eläkerahoja on enää olemassa. Suomelta alkavat loppua rahat jo nyt. Minä maksan yrittäjäeläkettä lakisääteisen minimin mukaan, mutta en yhtään enempää. En saa niitä rahoja takaisin, joten tulevaisuus pitää turvata toisin.
Olemme ansainneet itse ihan kaiken, mitä olemme saaneet aikaan. Jos minä olen onnistunut rakentamaan tällaisen elämän, sen voi tehdä kuka tahansa.
Yritykseni liikevaihto oli viime vuonna 172 000 euroa. Sillä pitää koko perheen pärjätä. Säästöjä ei jää valtavasti, koska me haluamme sijoittaa elämään. Se on tietoinen päätös.
Hyvä elämä maksaa jonkun verran, mutta me teemme paljon töitä ja olemme suunnitelleet taloutemme tarkkaan. Puskurina meillä on jonkin verran sijoituksia, yksi asunto Helsingissä ja seitsemän vuokrakämppää Hyvinkäällä. Siellä on järkevä hintojen ja laadun suhde. Yritämme vähintäänkin tuplata asuntojen määrän. Siitä tulee meidän eläketurvamme.
Yrittämisen kaava on selvä, ja sen mukaan me mennään: Kun jaksaa nyt tehdä paljon töitä, siitä saa rahaa. Kun saa rahaa, sillä voi aika ajoin tehdä sijoituksen. Asuntosijoitus kannattaa aina, koska ihmisten on pakko asua. Joku toinen alkaa maksaa meille rahaa. Kun tämän kuvion toistaa tarpeeksi monta kertaa, päästään pian tilanteeseen, jossa aika moni maksaa meille rahaa.
Raha tulee rahan luo. Kun sitä on tarpeeksi, pystyy irtautumaan täydellisesti: tekemään oikeasti ihan mitä haluaa.”
+ + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + +
Miten tarina jatkuu? Satu Kontisen ja 20 muun suomalaisen yrittäjän tarinat löydät Taivas+helvetti-kirjasta.