Huoltovarmuus on puolustuksemme selkäranka

Syksyllä luin Helsingin Sanomien tekemää artikkelia maataloustuista. Toimittaja kysyi asiantuntijalta minkä takia maataloustukia maksetaan. Vastaus jäi mieleeni. ”Vallankumous on vain muutaman aterian päässä.” Jäin miettimään tätä. Lyhyt vastaus sisälsi suuren totuuden.

Elämme rauhan aikaa, tunnemme yhteiskuntia ravistavat kriisit ainoastaan lehtien sivuilta sekä historiasta. Rauhanaika ei ole kuitenkaan itsestäänselvyys ja tämän takia meidän on huolehdittava huoltovarmuudestamme. Se ei pelkästään ole pahan päivän varalle varautumista, vaan velvollisuus kansalaisiamme kohtaan. Varmuusvarastointi hätätilanteiden varalta ei myöskään aina tarkoita, että kriisit olisivat sotilaallisia. Huoltovarmuus onkin laaja käsite sisältäen paljon eri sektoreita, varmistamalla selustan erilaisia poikkeustilanteita varten. Itse yhtenä merkittävimpänä pidän ruuan varmuusvarastointia, niin raaka-aineiden, kun itse lopputuotteiden osalta. Ja tähän tarvitsemme suomalaisia ruuan tuottajia. Eikä suomalaisessa ruuassa ole ainoastaan kyse huoltovarmuudestamme vaan myös merkittävästä työllistäjästä. Maatalous yhdessä elintarviketeollisuuden kanssa työllistää suoraan tai välillisesti yli 300 000 suomalaista.

Suomalaista maataloutta ja sille maksettavia tukia kritisoidaan säännöllisin väliajoin, tulokulma vaihtelee, mutta pääsanoma on sama: ruoka on tuotettava siellä missä se on kannattavaa. Kritiikin esittäjät tietävät yleisimmän puolustuksen, huoltovarmuuden, ja esittävät puolustuksen kumoamiseksi energiantuonnin sekä logistiikan, ruoka kun ei liiku ilman näitä. Tämä on osa totuutta, mutta ei kumoa sitä faktaa, että itsenäisen maan on kriisitilanteiden varalta omattava huoltovarmuus ruuan suhteen, varsinkin silloin, kun kriisit yltyvät sotilaallisiksi konflikteiksi.

Sijaitsemme syrjässä, olemme riippuvaisia merikuljetuksista ja maassamme on pitkät kuljetusetäisyydet. Asetelma on kaikin puolin hankala, jos rauhaamme joku uhkaisi. Katsaus historiaan valaisee tilannetta hyvin. Suomea on viimeksi koetellut nälänhädän vakava uhka talvella 1943–44. Toinen maailmansota koetteli Suomea rajusti, kohtalonkysymyksiä oli monia ja yksi niistä oli elintarvikehuolto. Pahimman yli Suomi pääsi saksalaisten lähettämän mittavan vilja-avun turvin. Hätä oli tuolloin todellinen ja pääministeri Linkomies sekä presidentti Ryti puun ja kuoren välissä. Ilman saksalaista viljaa Suomen selkäranka olisi katkennut, näin arvelevat historiantutkijat. Väite on helppo uskoa.

Maataloustuotantomme tarvitsee tukia, se on ehkä valitettavaa, mutta totuus jonka ylitse emme pääse. Toimintakykyinen puolustus vaatii tuekseen toimivan ruokahuollon, sillä kotirintama ei kestä eikä yksikään sotilas sodi ilman leipää. Elämme globaalissa maailmassa niin hyvässä, kun pahassa ja puolustaaksemme maatamme on meillä oltava huoltovarmuus myös ruuan suhteen. Huoltovarmuus muodostuu vakaasta omasta maataloustuotannosta, myös tulevaisuudessa. Meillä ei ole varaa liputtaa ulos omaa leipäämme, sen tekijöitä ja viljelijöitä.