TimoHeinonen

Liikenneturvan Sinä teet suojatien -kampanja nostaa jälleen keskusteluun suojatiet ja niiden turvallisuuden. Poliisi on tehnyt oman Suojatiesäännöt kunniaan -kampanjan ja liikennekäyttäytymistämme suojateiden ja koulujen läheisyydessä on jälleen valvottu tehostetusti koulujen alettua. Kaiken tämän tavoitteena on parantaa liikenneturvallisuutta edistämällä vastuullista liikennekäyttäytymistä suojateillä.

Poliisin tehovalvonnan tulokset ovat olleet kuitenkin jälleen huolestuttavia. Kymmenen päivän aikana suojatierikkeistä annettiin rikesakko tai rangaistusvaatimusseuraamus yli 150 tapauksessa. Näistä peräti 70 koski esteettömän kulun antamatta jättämistä suojatiellä olevalle tai sille jo astuneelle. Lisäksi valvonnan aikana havaittiin peräti yli 670 tarkkaamattomuuteen liittyvää rikettä. Monissa tilanteissä suojatietä oli käyttämässä pieni koululainen osa ehkä ihan ensimmäisiä kertoja koulutiellään.

Sinä teet suojatien -kampanja haastaakin nyt meistä jokaisen tielläliikkujan pohtimaan, kuinka voisimme parantaa suojatieliikenteen turvallisuutta omalta osaltamme. Yksikin onnettomuus suojateillä on liikaa ja anteeksiantamatonta ja siksi nyt on syytä valppauteen ja uuteen asenteeseen. Julkisuudessa on myös esitetty suojateiden määrän vähentämistä. Ajatus kuullostaan alkuun hullulta, mutta ideaa kannattaa pohtia. Tällöin jalankulkijat varoisivat enemmän ylittäessään tietä kohdasta, jossa ei ole suojateitä ja toisalta autoilijat oppisivat kunnioittamaan suojateitä, jos niitä olisi vähemmän. Suojatiehen ei nimittäin tänä päivänä kannata eikä voi luottaa eikä ne useinkaan ole nimensä veroisia. Suojateiden kun tulisi olla nimensä mukaan turvallisia paikkoja tien ylittämiseen.

Itse sain yhdeltä ihmiseltä viestin ja kehoituksen toimia turvallisen tienylittämisen suhteen. Hänen ehdotuksensa oli yksinkertainen.
Suojatien nimi muutettaisiinkin tienylityspaikaksi. Nykyinen nimi kun antaa hyvin harhaanjohtavan ja epätodellista turvaa antavan mielikuvan. Monessa muussa maassa ja kielessä ei puhutakaan suojatiestä vaan juuri tienylityspaikasta. Tätäkin kannattaa pohtia ja selvittää. Mutta senkin jälkeen isoin vastuu on meillä aikuisilla - me teemme lopulta sen turvallisen tienylityspaikan.

Timo Heinonen
kansanedustaja (kok)

”Kolmelle vuosi ehdollista Tapanilan joukkoraiskauksesta”, ”Miehelle ehdollista 14-vuotiaan tytön raiskauksesta”, ”Väkivaltaisesta raiskauksesta tuomittu vuoden ehdollinen pysyi hovioikeudessa” ja ”Raiskasi ja löi naista, tuomio 6 kk”.

Tässä muutamia otsikoita maassamme langetetuista raiskaustuomioista. Aiheellisesti on kysytty, onko nämä yleisen oikeustajun mukaisia? Voi myös kysyä hyvin, että suojataanko meillä jopa tavaraa enemmän kuin ihmistä?

Näin kävi kun vertaa Ajankohtaisen Kakkosen keväällä esille nostamaa raiskaustapausta ja Hämeessä tapahtunutta olutvarkautta. Raiskaajaa rangaistiin ehdollisella rangaistuksella koska miehellä oli vakituinen työpaikka ja hän oli ensikertalainen. Vastaavan rangaistuksen sai olutta riihimäkeläisliikkeestä vienyt nainen. Voisi hyvin kysyä oikeuslaitokselta; miten meni niinku omasta mielestäsi?

Seksuaalirikosten rangaistuksia on toki viime aikoina kiristetty. Alkuvuonna säädimme lain minkä mukaan alaikäiseen kohdistunut raiskaus määritellään aina törkeäksi raiskaukseksi. Vähimmäisrangaistus nousi näin kahteen vuoteen vankeutta maksimin pysyessä kymmenessä vuodessa. Samalla rikoslakiin tuli pykälä seksuaalisesta häirinnästä ja kaikki aikuisiinkin kohdistuvat seksuaalirikokset siirrettiin virallisen syytteen alaisiksi.

Rangaistuksia tulee kuitenkin edelleen koventaa. Olen jättänyt jo eduskunnan käsiteltäväksi ensimmäisen tähän liittyvän lakialoitteeni. Sen myötä kaikista raiskauksista tulisi jatkossa tuomita ehdoton vankeusrangaistus. Ehdollinen vankeus ei minusta ole missään suhteessa uhrin kokemaan. Raiskaaja selviääkin teostaan nykyisin usein ehdollisella tuomiolla. Käytännössä jopa törkeästä raiskauksesta tuomittu nuori henkilö voi selvitä teostaan tänä päivänä ilman istumista. Siis jopa raiskauksesta missä käytetään ampuma- tai teräasetta.

Tämä lakialoitteeni tulee eduskunnan käsittelyyn lähiviikkoina ja toivon, että se johtaa lopulta myös oikeuden käytäntöjen muuttumiseen niin, että voimme todeta tuomioiden ja tekojen olevan edes jossain suhteessa.

Toisena tulen jättämään esityksen rikosten ensikertalaisuusmääritelmän muuttamisesta. Nyt elämme maassa missä voi raikasta kolmen vuoden välein ensikertaa.

Minusta rikoksen voi tehdä vain yhden kerran ensimmäistä kertaa. Lisäksi seksuaali- ja väkivaltarikoksissa ei tarvita lainkaan ensikertalaisuushuojennuksia tuomioissa. Jos joku tappaa ensimmäisen kerran, ei se minusta ole peruste päästää tekijää lyhyemmällä vankeudessa istumisella.

”Lakialoite-triologiani” kolmas aloite koskee vaarallisuusarvioita. Näitä tehdään pitkäaikaisvangeille, jotka pyrkivät ehdonalaiseen vapauteen. Kuitenkin vaarallisia jopa elinkautisvankeja on vapautettu vastoin vaarallisuusarvion tehneiden ammattilaisten näkemystä. Viimeksi oikeus päätti vapauttaa useita eri kertoja raiskanneen, hyväksikäyttäneen ja murhanneen vangin vaikka rikosseuraamuslaitos ei puoltanut miehen laskemista vapaaksi. Lähes kaksikymmentä vuotta vankilassa ollut vanki muodostaa nimittäin edelleen konkreettisen vaaran muiden hengelle ja terveydelle. Oikeus päätti kuitenkin vapauttaa. Vaarallisuusarviointien tulee siis jatkossa olla pitäviä.

Timo Heinonen
kansanedustaja

Uusi hallitus aloittaa työnsä tänään. Hallitusneuvottelut etenivät suunnitellusti ja vahvan luottamuksen ilmapiirissä. Itse osallistuin hallitusohjelmatyöhön mm. ulko- ja turvallisuuspolitiikan osalta ja isoimpana urakkana rakentamisen-, maankäytön ja asuntopolitiikan työryhmässä Smolnassa. Asuntopoliittinen ad hoc –työryhmämme sai tehtävänsä valmiiksi jo paljon ennen ison kokonaisuuden valmistumista, mutta myös meidän osuutemme julkaistiin vasta koko hallitusohjelman esittelyn yhteydessä.

Tehtävämme oli pohtia työryhmässämme keinoja mm. asuntorakentamisen korkeiden hintojen suitsimiseksi, rakentamisen ja kaavoittamisen sujuvoittamiseksi ja isompien kokonaisuuksien löytämiseksi. Valtion tukema asuntorakentaminen oli pöydällämme tärkeänä osana ja nimenomaan niin, että maahamme saataisiin asuntopulaa helpottamaan kohtuuhintaista vuokra-asuntotuotantoa.

Valtion tukemaa asuntotuotantoa vauhditetaankin nyt luomalla uusi rahoitustuen kymmenen vuoden välimalli, joka on avoin kaikille tukiehdot täyttäville ja niihin sitoutuville toteuttajille. Yleishyödyllisyyden rajoitusehdot siis muutetaan hankekohtaisiksi niin, että valtion tukemien asuntojen omistajien yleishyödyllisyysvaateesta luovutaan. Samalla ARA:n vuokra-asuntojen asukasvalinnan sosiaaliseen tarveharkintaan lisätään tulorajat ja asukkaiden tuloja myös seurataan. Näin haluamme varmistaa, että asunnot ovat niiden käytössä jotka niitä eniten tarvitsevat.

Olemassa olevan ARA:n asuntokannan käyttö- ja luovutusrajoituksista joustetaan, mikäli vapautuva pääoma käytetään asuntotuotantoon tai asuntokannan korjaamiseen. Samalla selvitetään, missä määrin ARA-vuokra-asuntotarjontaa voidaan toteuttaa hankkimalla vuokra-asuntoja vapaarahoitteisesta asuntotuotannosta.

Myös ASP-järjestelmän säästösopimuksen solmimisen ikäraja alennetaan 15 vuoteen ja työtä asunnottomuuden vähentämiseksi jatketaan AUNE-työryhmän esitykset huomioiden.

Isona kokonaisuutena kävimme läpi laajasti erilaisia konkreettisia toimia asuntojen tonttituotannon lisäämiseksi ja rakentamisen kustannusten alentamiseksi. Maankäyttö- ja rakennuslakia uudistetaankin nyt rakentamismahdollisuuksien helpottamiseksi. Päätösprosessia lyhennetään muun muassa valitusmenettelyjä muuttamalla, helpottamalla haja-asutusalueiden rakentamista, siirtämällä päätösvaltaa poikkeamistilanteissa ELY-keskuksilta kunnille ja yhdistämällä hankekaavoitus ja YVA-menettely. Samalla ELY-keskusten rooli kaavoitus- ja rakentamisasioissa muuttuu konsultoivaksi ja niiden valitusoikeutta kaavapäätöksistä rajoitetaan.

Konkreettisia, nyt jo päätettyjä, asioita on paljon muitakin. Esimerkiksi maakuntakaavojen ja kuntien yhteisten yleiskaavojen vahvistusmenettelystä ympäristöministeriössä luovutaan, rantarakentamisen poikkeamispäätökset siirretään kokonaisuudessaan kuntiin, viranomaiskäsittelylle asetetaan kaavoitusprosessissa, mukaan lukien YVA, sitovat käsittelyajat ja kaikissa rakentamis- ja ympäristöasioissa siirrytään menettelyyn, jossa valitusoikeus Korkeimpaan hallinto-oikeuteen edellyttää ensin valitusluvan saamista. Samalla maankäyttö- ja rakennuslupapäätösten valitustapausten oikeudenkäyntimaksuja korotetaan ja selvitetään siirtyminen kaavoitusasioissa kunnallisvalituksesta hallintovalitukseen.

Rakentamisen kustannuksia suitsitaan myös sillä, että asuntotuotannossa täysin esteettömiksi asunnoiksi edellytetään tulevaisuudessa rakentamaan vain tietty osuus uudiskohteen asunnoista. Myöskään rakennuksen korjaaminen tai käyttötarkoituksen muuttaminen ei enää jatkossa laukaise uudisrakentamistasoisia velvoitteita ja näiden helpottamiseksi luomme alueellisten poikkeuslupien menetelmän ja otamme käyttöön kevennetyn kaavamenettelyn. Sujuvoitamme myös asunto-osakeyhtiön päätöksentekoa peruskorjaus- yms hankkeissa. , esteettömyys- ja täydennysrakentamisessa. Lisäksi helpotetaan rakennusten käyttötarkoituksen muuttamista toimisto- ja liiketiloista asunnoiksi.

Rakentamismahdollisuuksia haja-asutusalueilla tullaan myös lisäämään ja vapaa-ajan asuntojen muuttamista pysyvään asuinkäyttöön joustavoitetaan. Rakennuslupa-asioissa toteutetaan asiakkaan kannalta yhden luukun periaate sekä viranomaistoimipisteissä että sähköisessä asioinnissa.

Ohessa muutamia nostoja meidän hallitusohjelmaosuudestamme. Tässä kertomani ja muiden jo nyt päätettyjen asioiden lisäksi käynnistämme kärkihankkeena valtion ja kuntien rakentamisen normitalkoot muiden kustannusten ja byrokratian keventämiseksi, esimerkiksi väestönsuojien ja pysäköintipaikkojen rakentamisen osalta.

Valtiovarainministeriö julkaisi toukokuun alussa niin kutsutun menokartoituksen. Siinä käydään läpi valtiomme menot, valtion osarahoittamat etuus- ja palvelujärjestelmät sekä verotuet. Menokartoitus on tehty yhteistyössä ministeriöiden kanssa ja siihen on koottu merkittävimmät valtion kuluerät. Julkaisu ei ole siis läpileikkaus budjettikirjasta vaan tapa tuoda esiin yhteiskunnan rahoittamien toimintojen kipupisteet.

Julkaisu on tehty poliittisen päätöksen tueksi ja se tulee nyt juuri oikeaan aikaan uuden hallituksen rakentamisen kivijalaksi. Seuraavan neljän vuoden aikana tehtävien päätösten on nimittäin nojauduttava faktoihin. Hallitusohjelma on koottava niin, että valtiovarainministeriön antamat talousluvut toimivat kaiken politikoinnin yläpuolella, päätösten perustana. Vaikeatkin ratkaisut hyväksytään paremmin, kun ne tehdään avoimesti.

Tämän myötä on mahdollista katsoa mihin ja miten julkiset varamme käytämme. Samalla on mahdollista päättää mistä leikataan ja karsitaan. Suomen tilanne ei kestä hallituskokoonpanossa päätettävää periaatteellista sopeutussummaa vaan osa leikkauskohteista on kyettävä osoittamaan hallituksen aloittaessa heti konkreettisesti.

Taloutemme on nimittäin alijäämäinen jo kuudetta vuotta peräkkäin eikä tulevaisuudessa ole odotettavissa merkittävää ulkopuolelta tulevaa suunnanmuuttajaa. Selviytyäksemme ainoa vaihtoehto löytyy meistä poliittisista päättäjistä. Pelkästään leikkaamalla Suomi ei nouse, mutta ei velkaelvytykseenkään ei ole enää varaa. Päämäärätietoinen ratkaisu on todennäköisesti suurempi kokonaisuus talouden sopeuttamista ja ratkaisuja kasvun aikaansaamiseksi ja tukemiseksi.

Menokartoitus on oiva tapa tutustua valtion talouden menoihin. Sen kautta on myös helppo ymmärtää, että yhteiskunta voi hyvin, kun sen tulot ja menot ovat tasapainossa. Tämän tavoitteen täyttämiseksi kuluu vielä vuosia, ensisijaisesti olisi päästävä oikealle tielle.

Tällä viikolla Euroopan Komissio julkaisi myös oman talousennusteensa ja se synkistää kuvaamme entisestään. Vain Kyproksen talouskasvu on komission mukaan tänä vuonna Suomea heikompaa ja ensi vuonna meidän kasvu on jäämässä EU:n heikoimmaksi. Komissio on siis merkittävästi heikentänyt maamme talouden ennustettaan talvesta ja samalla myös VM:n näkemystä heikommaksi. On mahdollista, että komissio katsookin jo pian Suomen rikkovan yhteisiä talouskriteerejämme ja pyrkii käynnistämään liiallisen alijäämän menettelyn joko alijäämä- ja/tai velkakriteerin rikkoutumisen perusteella.

Ratkaisua onkin haettava nyt miettimällä tilanteeseen johtaneita syitä. Seuraamusten peittely ja osittainen korjaaminen ei riitä. On myönnettävä, että Suomi ei ole varautunut millään tavoin ikärakenteen radikaalin muutokseen, työelämän hajaantumiseen sekä yksityisen sektorin ongelmien ratkomiseen. Olemme hallituskausi toisensa jälkeen puuttuneet vain ongelmista aiheutuvien tilanteiden hallintaan ja jättäneet ongelmaan johtaneet asiat hoitamatta. Tästä ei siis voi syyttää vain edellistä hallitusta, joka itse asiassa ensimmäisenä näihin vaikeisiin asioihin edes tarttui vaan nimenomaan useampia edellisiä hallituksiamme.

Samanaikaisesti kun taloutta tasapainotetaan, on huolehdittava siitä, ettei kansalaisten ostovoima pääse enää laskemaan. Palkankorotuksiin meillä ei ole varaa, mutta ostovoimaa voidaan pitää yllä myös tuloveroon tehtävillä kevennyksillä. Tuloveroasteikkoon tehtävä kevennys auttaisi niin työssäkäyviä kuin myös eläkeläisiäkin.

Selvää on, että tulevaisuudessa taloudelliset resurssimme eivät enää riitä nykyisen kaltaisiin julkisiin menoihin. Meidän päättäjien tehtävä on ohjata niukkenevat määrärahat oikein ja vastuullisesti. Hyvinvointiyhteiskunnan palvelut, kuten maksuton terveydenhuolto sekä laaja koulutus, ovat varmasti asioita jotka jokainen haluaa säilyttää. Tämän lisäksi on mietittävä, mitkä ovat ne asiat joita todella julkisesti voimme rahoittaa.

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on saavuttanut paljon, mutta sekään ei ole niin hyvin rakennettu, ettei sitä joskus tarvitsisi hieman korjata. Menokartoituksen opeista ja valtiovarainministeriön sopeuttamistarvearviosta kiinni pitämällä Suomi nousee. Ilman käänteentekeviä ratkaisuja jatkamme velkaantumista ja jätämme jälkeemme rapistuvan hyvinvointiyhteiskunnan.

Päätösten aika on viimeistään nyt. Eläkereformin, sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistuksen, työaikalainsäädännön modernisoinnin, paikallisen sopimisen, yrittäjyyden edellytysten vahvistamisen sekä työmarkkinajärjestöjen aseman tarkistamisen on oltava kaikkien seuraavan hallituskauden työlistalla. Sillä vain työllä Suomi nousee.

Se miten maataloutemme tulevaisuudessa menestyy riippuu erikoistumisasteesta sekä elintarvikeviennin laajuudesta. Tämän takia hallitusneuvotteluissa on erityisesti kiinnitettävä huomiota suomalaisen maatalouden kipupisteisiin; vientiin, jalostukseen ja kykyyn erikoistua.

Maataloustuet luovat kivijalan tuotannolle, mutta tuloa on haettava myös muualta. Globaalissa kilpailussa menestymme vain ja ainoastaan suuntaamalla katseemme tulevaisuuteen. Puhdas ruuantuotanto on valtti, jota voidaan hyödyntää monella saralla.

Maatalouden kiihtyvä rakennekehitys asettaa haasteet suomalaiselle tuotannolle. Keinovalikoima tuotantokustannusten alentamiseksi on esitetty yleensä yksinkertaisesti. Vaihtoehdoksi tarjotaan yksikkö koon kasvattamista. Todellisuudessa se ei sisällä koko totuutta. On selvää, että Suomessa perinteiseksi luokiteltu maanviljely tulee siirtymään rakennemuutoksen seurauksena isompiin tilayksiköihin, mutta tilaa ja markkinoita on myös erikoistuneille, pienemmille maatiloille.

Todennäköisesti emme kykene ikinä kasvattamaan maatilojen tuottavuuttamme siihen pisteeseen, että voisimme kilpailla suurten maataloustuottajamaiden kanssa. Me voimme kuitenkin luoda omat menestystekijämme erikoistumisen ja viennin kautta. Nyt tulevissa hallitusneuvotteluissa on nostettava reilusti esille ne asiat, joilla voimme elintarvikevientiäkin edistää.

Olen esittänyt, että maataloudelle räätälöitäisiin oma vientituki niin, että ruokaa vievät yritykset olisivat samalla viivalla muiden vientiyritysten kanssa. Nyt ongelmanamme on se, että maanviljelijöille ei ole tarjota tarpeeksi vetoapua viennin aloittamiseksi. Samalla tavalla kuin muut vientiteollisuuden yritykset, tarvitsevat myös maatilat tukea vientimarkkinoiden avaamiseen.

Valtioneuvoston johdolla tehtävät vienninedistämismatkat ovat olleet elintarvikeyrityksille menestyksekkäitä. Matkojen kautta on syntynyt niin sopimuksia kuin myös verkostojakin. Näiden matkojen lisäksi yritykset kaipaisivat konkreettista apua viennin aloittamiseksi. Tämän toiminnan avittamiseksi voitaisiin luoda pelkästään vientiin suunnattu tuki.

Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta on selvittänyt meidän suomalaisten mielipiteitä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, maanpuolustukseen ja turvallisuuteen säännöllisesti aina vuodesta 1964 lähtien. Vuodesta 1978 lähtien laaja haastattelututkimus on tehty vuosittain ja monina vuosina jopa kaksikin kertaa. Tuorein tehtiin tänä vuonna syys-lokakuulla ja sen tulokset julkaistiin 3.12.2014.

Kuluneen vuoden aikana turvallisuuspoliittinen ympäristö on muuttunut nopeasti myös Euroopassa. Krimin niemimaa on vallattu, Itä-Ukrainassa kytee suuren ja avoimen sodan näkymä, ilmatilaloukkauksista on tullut arkipäivää ja havaintoja vieraan vallan merenalaisesta sotilaallisesta toiminnasta Itämerellä tehty. Tämä kaikki ei ole voinut olla vaikuttamatta itse kunkin ajatuksiin. Oman puolustusvalmiutemme kehittämisen lisäksi tämä kaikki korostaa tarvetta tiivistää myös maamme kansainvälistä yhteistyötä turvallisuusasioissa.

Tuore raportti kertoo yksiselitteisesti sen, että vuodessa meidän suomalaisten halu korottaa puolustusmäärärahoja on kasvanut. Viime vuonna vain vajaa kolmannes suomalaisista näki tämän tarpeelliseksi ja nyt vuotta myöhemmin jo yli puolet suomalaista haluaa lisää voimavaroja puolustukseen. Puolustusmäärärahoja koskeva kysymys on esitetty vuodesta 1964 lähtien ja tämä on toinen kerta, kun yli puolet haluaa korottaa määrärahoja. Ensimmäisen kerran näin tapahtui vuonna 1970.

Tähän on selvä syy. Lähes puolet nimittäin kokee sotilaallisen tilanteen maamme lähialueilla nyt uhkaavampana kuin ennen ja pitää tilannetta tällaisena myös seuraavan kymmenen vuoden aikana. Venäjän kehitys aiheuttaa siis huolta tulevaisuudesta, mutta myös kansainvälinen terrorismi ja ääri-islamilainen ISIL-liike.

Jopas kaksi kolmesta kokee maallamme olevan nykyisin huonot mahdollisuudet puolustautua, jos maatamme kohtaan hyökättäisiin tavanomaisin asein. Tämä on varmasti syy siihen, että puolustusmäärärahoja halutaan nyt aiempaa yksituumaisemmin lisätä ja turvata oman itsenäisen uskottavan puolustuksen tulevaisuus. Samaan aikaan nopeasti muuttunut tilanne on lisännyt myös Nato-jäsenyyden kannatusta. Vasemmistoliittoa lukuun ottamatta itse asiassa kaikkien muiden puolueiden kannattajien keskuudessa Nato-kannatus on lisääntynyt merkittävästi. Vasemmistoliitonkin keskuudessa kannatus on pysynyt ennallaan. Suurin muutos myönteiseen suuntaan on tapahtunut keskustan ja perussuomalaisten keskuudessa.

Itse olen sitä mieltä, että tärkeintä on kuitenkin huolehtia juuri siitä, että maallamme on uskottavat omat puolustusvoimat jatkossakin. Yleisen asevelvollisuuden kannatus on myös tässä tilanteessa kasvanut. Nykyistä mallia kannattaa 75 % suomalaisista. Samaan aikaan myös maanpuolustustahto on noussut. 76 prosenttia suomalaista pitää tärkeänä, että maatamme puolustettaisiin myös siinä tilanteessa, kun lopputulos näyttäisikin epävarmalta. Ja 84 % olisi valmiita osallistumaan maanpuolustuksen eri tehtäviin itsekin ”kykyjen ja taitojen mukaan”. Myös suomalaisilla naisilla on tänäkin päivänä vuosien 1939-1944 tapaan erittäin vahva tahto olla tavalla tai toisella mukana puolustamassa Isänmaata.

Uskottava puolustus koostuu eri tekijöistä. Tärkeäksi me suomalaiset nostamme tässäkin tilanteessa hyvät naapuruussuhteet. Kansa antaakin Tasavallan presidentille Sauli Niinistölle ja ulkopoliittiselle johdolle vahvan luottamuksen tässä. Euroopan unionin toiminta ei sen sijaan kerää kiitosta Ukrainan kriisin hoidossa, mutta maamme ulkopoliittinen johto siinäkin. Naapuruussuhteiden rinnalle uskottavan puolustuksen tärkeimmäksi perustaksi vastaajat nostavat puolustusmateriaalin laadun ja huoltovarmuuden, maanpuolustustahdon, ajanmukaiset asejärjestelmät, puolustusmäärärahat ja koko maan puolustamisen. Arvokkaaksi koetaan myös yleinen asevelvollisuus ja naisten vapaaehtoinen asepalvelus. Näin koen itsekin.

Tuore tutkimus vahvistaa sitä, mitä ei onneksi ole koskaan edes tarvinnut epäillä. Jalkaväen kenraali Adolf Ehrnrooth sen puki sanoiksi hyvin ja se kuuluu näin: "Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa."

Ensi vuoden alusta Suomessa aloittaa Luonnonvarakeskus, joka muodostuu Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksesta, Metsäntutkimuslaitoksesta, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksesta sekä Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskuksen tilastotuotannosta. Luonnonvarakeskuksesta tulee maamme toiseksi suurin tutkimuskeskus.

Näillä kaikilla yhdistyvillä asemilla on paikkansa suomalaisessa historiassa. Ne ovat tehneet tärkeätä työtä vuosikymmeniä maaseudun, ruuan, vesistöjen ja metsien eteen. On ymmärrettävää, että iso muutos luo pelkoa työn häviämisestä. Asia on kuitenkin täysin päinvastoin. Järjestelyllä pystymme takaamaan tutkimuksen laadun tilanteessa, jossa taloudelliset resurssit ovat erittäin niukat. Näillä toimenpiteillä kykenemme säilyttämään tuon kaiken tehdyn työn sekä luomaan edellytykset uudelle. Visiona on valjastaa Luonnonvarakeskuksesta moottori vihreälle kasvulle ja kotimaiselle uudelle vientiteollisuudelle.

Luonnonvarakeskukseen suhtautuminen on ollut vaihtelevaa. On totta, että pitkällä aikavälillä tutkimusasemat tulevat keskittymään ja niitä joudutaan karsimaan. Jos vaihtoehtona kuitenkin on keskinkertainen tutkimus usealla asemalla tai maailman huippuihin kuuluva tutkimuskeskittymä maantieteellisesti keskitettynä kumman valitsisit? Kansakuntana me selviämme ainoastaan, jos olemme valmiita mukautumaan uusiin, globaaleihin haasteisiin. Tämä sääntö pätee moneen eri sektoriin, niin myös tähän. Emme voi kilpailla määrällä tai voimalla, sen takia kilpailemme laadulla. Yhdistämällä ja järkeistämällä mahdollistamme uusien innovaatioiden synnyn, joiden avulla voimme tehdä enemmän mutta vähemmällä luonnonvarojen käytöllä. Tästä onkin kyse, kun pohdimme maailmanlaajuisia haasteita. Parhaiten maiden välisessä kilpajuoksussa menestyvät ne, jotka keksivät uuden tavan hyödyntää luonnonvaroja. Fossiilipohjaisista hyödykkeistä irtaannutaan ja avaimet kisan voittamiseen löytyvät biotaloudesta. Huipputason tutkimus ja luonnonvarat ovat kombinaatio, joka on varmasti yksi tulevaisuuden kovimpia juttuja. Tässä me suomalaiset aiomme olla parhaita.

Kisan voittamiseen ei kuitenkaan riitä pelkästään kovan luokan tutkimustyö. Tutkimuksen tulokset täytyy jalkauttaa tuotteiksi kuluttajille jolloin ankkuriosuuden hoitaa elinkeinoelämä. Luonnonvarakeskuksessa yhteistyö tutkimustahojen sekä kotimaisten yritysten kanssa tiivistyy. Luonnonvarakeskus tulee rakentumaan elinkeinoelämän, tutkimushankkeiden ja yliopistojen ympärille. Leveillä hartioilla on mahdollista toteuttaa laaja-alaista tutkimusta. Näiden tahojen välinen kuilu kurotaan nyt umpeen. Keskinäinen kilpailu, vanhoissa rakenteissa roikkuminen ja kaikesta uudesta kieltäytyminen pilaa mahdollisuutemme voittoon ennen kun kisasta on puoletkaan takana. Tutkimuslaitoksen ja yrittäjien välisestä synenergiasta saatavat edut ovat huomattavia, sen takia on varmistettava, että kaikki puhaltavat yhteen hiileen. Yhteistyöhän onnistuu loppujenlopuksi ainoastaan silloin, kun määränpäänä on kaikkia edesauttava lopputulos. Luonnonvarakeskus on rakennettu tätä ajatusta silmällä pitäen. Hyvistä tuloksista hyötyvät kaikki, eniten suomalainen yhteiskunta.

Teemme päivittäin valintoja. Erilaisia, erikokoisia, lyhyt sekä pitkä kestoisia, toisilla valinnoilla on vaikutusta pitkälle tulevaisuuteen kun taas toiset vaikuttavat vain siihen vallitsevaan hetkeen. Valintojamme ohjaavat mielikuvat, normit sekä odotukset. Valinnan vapaus luo kuluttajalle valtaa, mutta myös vastuuta, sillä valinnoilla on merkitystä.

Kuluttajina teemme valintamme parhaan mahdollisen tiedon varassa. Suosituksilla, mainonnalla ja tuotteen tai pakkauksen ulkonäölläkin on väliä. Ne vaikuttavat päätökseen, joka yleensä syntyy muutamissa sekunneissa. Suomalaisten elintarvikkeiden suosijana kiinnitän paljon huomiota kaupassa tekemiini ostopäätöksiin. Ja valitettavasti vielä tänäkin päivänä törmää tapauksiin, jossa ulkomaista ruokaa ”pestään” suomalaiseksi harhaanjohtavalla mainonnalla tai pakkauksen kuvituksella sekä selosteella. Elintarviketurvallisuusviraston (Evira) sivuilta käy ilmi, että tuotteen alkuperästä on ilmoitettava tarkemmat tiedot, jos sen ilmoittamatta jättäminen voi johtaa ostajaa harhaan elintarvikkeiden todellisen alkuperän suhteen. Säädös jättää paljon tulkinnanvaraa ja mahdollisuuden tahallisesti puutteellisiin alkuperämerkintöihin.

Nykyään lihatuotteista vain naudanlihan alkuperän ilmoittaminen on pakollista. Pakko koskien siipikarjan, sian, lampaan ja vuohen alkuperän ilmoittamista astuu voimaan vasta tämän vuoden joulukuussa. Valmistajien johtaessa harhaan kuluttajia erilaisilla mainoslauseilla sekä pakkausten kuvituksilla, asettaa se myös suomalaiset tuottajat hankalaan asemaan. Tällöin markkinat ovat samat suomalaiselle maatalousyrittäjälle sekä ulkomailla toimivalle kilpailijalle jolla säännökset esimerkiksi eläinsuojelukysymyksissä ovat huomattavasti väljemmät. Nämä vaikuttavat suoraan tuotantokustannuksiin. Suomalaisten elintarvikeyritysten ja kauppojen on tunnettava vastuunsa. Selkeillä alkuperämerkinnöillä parantaisimme myös kotimaisen elintarvikeketjun läpinäkyvyyttä.

Globaali ruokaturvallisuus on noussut esiin viime vuosien aikana. Ei ole itsestäänselvyys, että ruoka on turvallista. Tämä on vaikuttanut kotimaisten kuluttajien ostokäyttäytymiseen. Suomalainen ruoka koetaan turvalliseksi valinnaksi ja raaka-aineiltaan sekä tuotannoltaan puhtaaksi. Siihen ei ole maailmalaajuiset ruokakriisit iskeneet. Yhä useampi suomalainen haluaa myös ostaa kotimaista ruokaa, osa periaatteesta, osa maun ja laadun takia. Suomalainen ruoka tarvitsee kuluttajiaan ja päätöstä kotimaisen ruuan ostamisesta kaupassa on tuettava. Tietoa on lisättävä. Pakollistamalla alkuperämerkinnät kaikkiin elintarvikkeisiin loisimme tilanteen, jossa kuluttaja voi täyden tiedon vallitessa tehdä ratkaisunsa. Valta palautuisi tällöin kuluttajalle. Selkeillä alkuperämerkinnöillä helpottaisimme kotimaisten elintarvikkeiden ja niiden tuottajien tilannetta. Kuluttajilla olisi ensimmäistä kertaa todella mahdollisuus vertailla ostamiaan tuotteita rehellisesti ilmoitettujen tietojen varassa. Kuluttaja tietäisi mitä ostaa.

Maaliskuun alussa järjestän jälleen ”Kaksi viikkoa vain suomalaista ruokaa”-kampanjan jolla haluan tuoda esiin suomalaisia ruuan tuottajia sekä tekijöitä. Alkuperämerkintöjen puuttuminen on yksi epäkohta, johon haluan kampanjalla puuttua.

Nykyään Suomeen tuodaan elintarvikkeita kolme kertaa enemmän, kuin mitä maasta viedään. Ylivoimaisesti eniten elintarvikkeitamme viedään Venäjälle, jonka osuus on yli neljännes, muita tärkeitä vientikumppaneitamme on Ruotsi sekä Baltian maat. Elintarvikkeiden kauppataseen vaje on vuositasolla jo lähes kolme miljardia euroa ja se paisuu vuosittain muutamalla sadalla miljoonalla. Yhtenä syynä tähän on se, että kotimainen tarjonta ei yksinkertaisesti pysy kauppojen monipuolistuvan tarjonnan perässä.

Suomi on linjannut, että elintarvikevienti kaksinkertaistetaan vuoteen 2030 mennessä. Pidän tätä tärkeänä tavoitteena, mutta samalla minulle herää huoli siitä, ettei kaikkia ole vielä valjastettu työhön mukaan määränpään saavuttamiseksi. Suomalaisen ruuan tulevaisuuteen vaikuttaa pitkälti kauppasuhteidemme kehitys. Vain vientimarkkinoitamme hoitamalla ja niihin panostamalla takaamme vakaat tulevaisuuden näkymät kotimaisille ruuan tuottajille ja mahdollisuudet elintarvikealan kasvuyrityksille. Poliitikkojen ja yritysten kauppavaltuuskunnat ovat saaneet paljon tulosta aikaan, Team Finland on mahdollistanut monia kauppoja, jotka muuten olisivat jääneet syntymättä. Edelleenkin useassa maassa valtion läsnäolo liiketoimintaa tehdessä auttaa kauppojen ja sopimusten solmimista. Ja juuri tätä on hyödynnettävä myös elintarvikealanyrityksillä.

Suomalainen ruoka tunnetaan maailmalla puhtaana ja turvallisena. Tämä on maallemme sellainen valtti, jota meillä ei ole varaa jättää käyttämättä. Perinteisesti raskas teollisuus on toiminut yhteiskuntamme talousmoottorina, tämä tie on loppuun käyty, se on selvä. Tarvitsemme uusia sektoreita luomaan hyvinvointia. Kotimaisissa ruuan tuottajissa on yksi mahdollisuutemme. Tämä mahdollisuus ei tule hyödynnettyä ilman toimenpiteitä. Työryhmät ja selvitykset eivät riitä, tarvitsemme konkreettista vienninedistämistä myös elintarvikepuolelle. Suomalaista ruokaa voidaan viedä monella tapaa, monessa muodossa. Pelkkä viljalaivojen lähetys ei ole enää nykypäivää. Maailmalla on tilausta myös suomalaisista raaka-aineista jalostetuille lopputuotteille. Elintarvikeviennin edistämisen tulee tarkoittaa sektorin kaikkia osia. Ruuan vienninedistämisessä tarvitaan valtion ja yritysten sekä tuottajien yhteistyötä. Perinteisen teollisuuden siirtyessä muihin maihin ja vanhojen rakenteiden sekä voimasuhteiden muuttuessa on meidänkin osattava muuttua. Vierivä kivi ei sammaloidu.

Syksyllä luin Helsingin Sanomien tekemää artikkelia maataloustuista. Toimittaja kysyi asiantuntijalta minkä takia maataloustukia maksetaan. Vastaus jäi mieleeni. ”Vallankumous on vain muutaman aterian päässä.” Jäin miettimään tätä. Lyhyt vastaus sisälsi suuren totuuden.

Elämme rauhan aikaa, tunnemme yhteiskuntia ravistavat kriisit ainoastaan lehtien sivuilta sekä historiasta. Rauhanaika ei ole kuitenkaan itsestäänselvyys ja tämän takia meidän on huolehdittava huoltovarmuudestamme. Se ei pelkästään ole pahan päivän varalle varautumista, vaan velvollisuus kansalaisiamme kohtaan. Varmuusvarastointi hätätilanteiden varalta ei myöskään aina tarkoita, että kriisit olisivat sotilaallisia. Huoltovarmuus onkin laaja käsite sisältäen paljon eri sektoreita, varmistamalla selustan erilaisia poikkeustilanteita varten. Itse yhtenä merkittävimpänä pidän ruuan varmuusvarastointia, niin raaka-aineiden, kun itse lopputuotteiden osalta. Ja tähän tarvitsemme suomalaisia ruuan tuottajia. Eikä suomalaisessa ruuassa ole ainoastaan kyse huoltovarmuudestamme vaan myös merkittävästä työllistäjästä. Maatalous yhdessä elintarviketeollisuuden kanssa työllistää suoraan tai välillisesti yli 300 000 suomalaista.

Suomalaista maataloutta ja sille maksettavia tukia kritisoidaan säännöllisin väliajoin, tulokulma vaihtelee, mutta pääsanoma on sama: ruoka on tuotettava siellä missä se on kannattavaa. Kritiikin esittäjät tietävät yleisimmän puolustuksen, huoltovarmuuden, ja esittävät puolustuksen kumoamiseksi energiantuonnin sekä logistiikan, ruoka kun ei liiku ilman näitä. Tämä on osa totuutta, mutta ei kumoa sitä faktaa, että itsenäisen maan on kriisitilanteiden varalta omattava huoltovarmuus ruuan suhteen, varsinkin silloin, kun kriisit yltyvät sotilaallisiksi konflikteiksi.

Sijaitsemme syrjässä, olemme riippuvaisia merikuljetuksista ja maassamme on pitkät kuljetusetäisyydet. Asetelma on kaikin puolin hankala, jos rauhaamme joku uhkaisi. Katsaus historiaan valaisee tilannetta hyvin. Suomea on viimeksi koetellut nälänhädän vakava uhka talvella 1943–44. Toinen maailmansota koetteli Suomea rajusti, kohtalonkysymyksiä oli monia ja yksi niistä oli elintarvikehuolto. Pahimman yli Suomi pääsi saksalaisten lähettämän mittavan vilja-avun turvin. Hätä oli tuolloin todellinen ja pääministeri Linkomies sekä presidentti Ryti puun ja kuoren välissä. Ilman saksalaista viljaa Suomen selkäranka olisi katkennut, näin arvelevat historiantutkijat. Väite on helppo uskoa.

Maataloustuotantomme tarvitsee tukia, se on ehkä valitettavaa, mutta totuus jonka ylitse emme pääse. Toimintakykyinen puolustus vaatii tuekseen toimivan ruokahuollon, sillä kotirintama ei kestä eikä yksikään sotilas sodi ilman leipää. Elämme globaalissa maailmassa niin hyvässä, kun pahassa ja puolustaaksemme maatamme on meillä oltava huoltovarmuus myös ruuan suhteen. Huoltovarmuus muodostuu vakaasta omasta maataloustuotannosta, myös tulevaisuudessa. Meillä ei ole varaa liputtaa ulos omaa leipäämme, sen tekijöitä ja viljelijöitä.