TimoHeinonen

02.14 09:49 |

Hämmentyneenä selailin Opetus- ja Kulttuuriministeriön listaan eduskunnalle kevään 2014 aikana annettavista hallituksen esityksistä. Opetusministeri Krista Kiurun (sd.) esittelemältä listalle ei löytynyt yhtä odotetuinta ja tärkeintä lakiuudistusta. Työlistaltamme puuttui nimittäin uusi varhaiskasvatuslaki.

Viime keväänä 40 vuotta täyttäneen päivähoitolain uudistaminen 2010-luvun varhaiskasvatuslaiksi on ollut yksi kokoomuksen kärkihanke. Asian tärkeyttä meille kuvasti jo se, että aivan viime hallituskauden lopulla silloinen peruspalveluministeri Paula Risikko halusi vielä käynnistää uudistustyön vaikka tiesikin, että asian loppuun vieminen jäisi uudelle hallitukselle. Risikko siis tiesi, että pisteet hänen työstään ja valmistelusta saisi lopulta kerätä joku toinen uutena peruspalveluministerinä. Sellainen on harvinaista politiikassa.

Kaikkien yllätykseksi kuitenkaan varhaiskasvatuslakia ei ole saatu vieläkään valmiiksi. Ei siitä huolimatta, että perustyö oli jo siis hyvin pitkälle tehty ja myös hallitusohjelmaan ja Valtioneuvoston 15.12.2011 päättämässä Koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmassa varhaiskasvatuslaki on kirjattu hoidettavaksi. Sovittiin, että päivähoitolaki uudistetaan ja säädetään laki varhaiskasvatuksesta, jota koskeva hallituksen esitys annetaan eduskunnalle kevätistuntokaudella 2014. Tavoitteena, että uusi lainsäädäntö tulisi voimaan 1.1.2015.

Varhaiskasvatuksen ja päivähoitopalvelujen lainsäädännön valmistelu, hallinto ja ohjaus siirrettiin sosiaali- ja terveysministeriöstä opetus- ja kulttuuriministeriöön vuoden 2013 alussa. Vetovastuun asiasta sai itselleen opetusministeri Jukka Gustafsson (sd.). Nykyisin liiankin tavanomaiseen tapaan ministeri perusti jälleen uuden työryhmän jonka pöydälle asia jäi niin pitkäksi aikaa, että ministeri Gustafssonin pesti ministerinäkin ehti päättyä. Hänen jälkeensä tehtävä siirtyi uudelle opetusministeri Krista Kiurulle. Asiaa valmisteleva työryhmä ei taida saada työtään valmiiksi helmikuunkaan loppuun mennessä ja näin tärkeä uudistus on siirtymässä. Toivottavasti ei sentään vesittymässä?

Käsiä ei saa nimittäin nostaa ylös. Suomalaiset pienet lapset ansaitsevat hyvän ja laadukkaan päivähoidon ja varhaiskasvatuksen jatkossakin ja sen turvaaminen ajanmukaisesti kaikille pitää nyt turvata. Uudessa varhaiskasvatuslaissa pitää turvata lasten oikeus laadukkaaseen varhaiskasvatukseen asuinpaikasta ja perhetaustasta riippumatta. Ja lisäksi myös osaavan ja koulutetun henkilökunnan riittävyys ja asema pitää taata jatkossakin. Päivähoitoa syrjäytymistä ennaltaehkäisevänä palveluna tulee myös kehittää.

Tärkeät arjen asiat eivät näytä nyt etenevän. Aika-ajoin esitetään aina myös uusia ministereitä erilaisiin toki tärkeisiin asioihin. Yksi esitys oli arktistenasioiden ministerin postin perustaminen. Minusta tuntuu kuitenkin, että maamme tarvitsisi mieluumminkin nyt ihan vain arkistenasioiden ministeriä.

Hallitusohjelmassa kirjauksena oli uudistaa lukion tavoitteita sekä tuntijakoa. Tehtävää varten asetettiin työryhmä, jonka raportti nyt julkaistiin. Viime vaalikaudella pyrimme uudistamaan perusopetuksen tuntijakoa yhtenäisempään ja laajapohjaisempaa oppimista varten. Tuntijakotyöryhmän ehdotukset eivät koskaan astuneet voimaan ja tämän takia hallitusneuvotteluissa sovittiin, että uutta mallia lähdetään rakentamaan yleissivistävään koulutukseen lukion kautta. Tulevaisuuden lukiota miettinyt työryhmä antoi kolme ehdotusta valtioneuvoston asetuksiksi. Näistä ehdotuksista on tarkoitus tehdä yleisiä tavoitteita valtakunnallisesti kaikkiin lukioihimme. Pääkohtana on uudistaa lukiokoulutusta vielä yleissivistävämpää suuntaan.

Erityisen tärkeää on, että lukion ja korkeakoulujen välistä kuilua supistettaisiin niin, että jo lukiossa valmistettaisiin opiskelijoita akateemista koulutusta varten. Pidän tätä erittäin merkittävänä asiana. Samalla minulla on kuitenkin huoli siitä, että työryhmän ehdotukset eivät täysin riitä nyt ajateltuun lopputulokseen. Pelkään, että uudistuksessa edetään väärässä järjestyksessä. Lukion perimmäisenä tarkoituksena kuitenkin on toimia väylänä jatko-opintoja varten ja taata laaja yleissivistäjä pohja tulevaisuutta silmällä pitäen. Tavoitteet on mahdollista saavuttaa uudistamalla lukion oppimista kohti kokonaisuuksien hallintaa ja ilmiöpohjaista oppimista. Koulutusta ei voida uudistaa opiskelun määrää leikkaamalla, vaan annetut resurssit tulee kohdistaa oikein. Valinnaisia oppiaineita on hyvä lisätä pakollisia kursseja unohtamatta. Valinnaisilla kursseilla ohjaamme opiskelijoita heitä kiinnostavien aiheiden pariin. Tarjoamalla laajoja kokonaisuuksia valinnaisten kurssien muodossa mahdollistamme valmistautumisen jo lukiossa tulevaisuudessa odottaviin korkeakouluopintoihin. Samalla meillä on mahdollisuus lyhentää opiskeluaikoja korkeakouluissa sekä karsia turhia välivuosia. Tiivis yhteistyö yliopistojen ja lukioiden välillä tukee joustavaa jatko-opintoihin siirtymistä ja auttaa vastaamaan kohdallaan yhteiskuntamme ikärakenteesta koituvia haasteita. Näen ongelmana myös sen, että lukiossa opiskelut painottuvat ylioppilaskirjoituksiin. Ikään kuin kaikki kolme opiskeluvuotta valmistauduttaisiin ainoastaan edessä siintäviin kirjoituksiin vaikka ennen kaikkea lukiossa opitun tiedon ja taidon tulisi tukea nuoren siirtymistä jatko-opiskeluihin ja työelämään. Vuosien pääsykoekierteistä on tärkeää päästä eroon.

Suuri uudistuksen aihe lukioissamme on myös työvälineet. Digitalisoitunut yhteiskunta asettaa haasteita ja mahdollisuuksia koulutuksellemme. Tietotekniikka osaamista kyllä löytyy, mutta sitä tarvitsisi myös hyödyntää. Sähköiset ylioppilaskirjoitukset ja tietokoneella tehtävät kokeet ovat osa lähitulevaisuutta. Ja jotta niihin siirtyminen sekä käyttäminen luonnistuvat on lyijykynä-lukiosta siirryttävä kokonaisuudessaan uuteen aikakauteen.
Uudistamalla lukiota kaikissa muodoissa on meillä mahdollisuus säilyttää korkeatasoinen koulutustasomme. Mutta uudistettaessa on muistettava, että liian varovaisilla ehdotuksilla ei pääse toivottuun lopputulokseen, uudistaminen vaatii myös rohkeutta.

Hankintadirektiivit Euroopan Unionissa ovat olleet uudistuksen kohteena, käytännössä tämä tarkoittaa muutoksia kilpailutuksen kriteereihin. Uudistuksen taustalla on ollut EU:ssa havaittu huoli siitä, että kunnat tulkitsevat joustamattomasti nykyisiä, vuonna 2004, voimaan astuneita hankintadirektiivejä. Direktiivit koskettavat hankintalakia, jonka mukaan kaikki julkiset palvelut ja tavarat, jotka ylittävät tietyn hintatason, tulee kilpailuttaa kunnan toimesta.

Nykyisillä kilpailutuskriteereillä hinta ratkaisee ja tämä on johtanut siihen, että lähes aina isot yritykset voittavat pienten ja keskisuurten yritysten jäädessä taka-alalle. Kriteerit eivät ole huomioineet laatua ja makua eivätkä ympäristö- tai sosiaaliseikkoja. Esimerkiksi perunat kouluruokailuun on voitu tuoda kaukaakin ulkomailta, koska hinta on ollut halvin. Ei ole otettu huomioon, että mahdollisesti saman kunnan viljelijäkin voisi raaka-aineet toimittaa, tuoreena ilman viikkojen varastointiaikaa tai tuhansien kilometrien kuljetusmatkaa. Direktiivit vaativat kilpailutukseen myös lisää valvontaa, joka tapahtuu reaaliaikaisesti. Kunnissa on koettu ongelmalliseksi se, että valvonta tapahtuu vasta valitusten kautta. Kilpailutusten muuttuessa nyt niin, että yksiselitteistä voittajaa voi olla vaikeaa löytää, uskotaan markkinaoikeuteen tehtävien valitusten määrän lisääntyvän, tätä ehkäisisi ennenaikainen viranomaisvalvonta.

Uudistetut hankintakriteerit on tarkoitus saattaa voimaan ensi vuoden helmikuussa. Ensisijaisena lähtökohtana on saada kilpailuttajat, eli julkiset tahot, ymmärtämään miten kilpailutuksessa voidaan ottaa huomioon muukin kuin hinta. Kilpailutukseen voidaan laatia ehtoja, joiden kautta pienemmilläkin yrityksillä on mahdollisuus tuottaa palveluita tai tavaroita julkiselle sektorille. Maantieteellisen sijainnin perusteella tuottajan valitseminen ei ole uudistuksenkaan jälkeen mahdollista, mutta kilpailutusta suunniteltaessa voidaan päättää, että esimerkiksi tuote, jolla on mahdollisimman pieni hiilijalanjälki, voittaa. Vääjäämättä muun muassa tuoreuden, ympäristövastuun ja sosiaalisten kysymysten noustessa kilpailukriteereiksi nähdään palvelun tuottajissa myös paikallisia yrittäjiä. Ehtoihin halutaan lisätä myös neuvotteluvaraa palveluntuottajan kanssa, prosessista halutaan vuorovaikutteisempaa sekä läpinäkyvämpää.

Direktiivien uudistaminen ja standardien selkeyttäminen vaikuttavat suomalaiseen ruuan tuottajaan positiivisesti. Vaikka ymmärrettävästi suoraan lähiruoka-kriteerin käyttäminen kilpailutuksen ehtona evättiin, näkyy tämä toivottavasti silti suomalaisilla tiloilla kysynnän ja mahdollisuuksien kasvuna. Olen useasti puhunut suomalaisen ruuan puolesta ja tämän direktiivin uudistustyötä on ollut ilo seurata. Toivon todella, että tämä muutos saada kirjattua hankintalakiimme tuon kahden vuoden siirtymäajan aikana. Palveluiden tilaaminen kunnissa vaati järkeistämistä ehkä enimmissä määrin juuri tämän ruokahuollon osalta. Tarinat kaukaisista maista rahdatuista raaka-aineista koulujen ja vanhainkotien ruokalinjastolle ovat tulleet jo liian tutuiksi. Kilpailukriteerejä muuttamalla pienet sekä keskisuuret yritykset nousevat kilpailuun mukaan. Eivät välttämättä hinnalla, mutta laadulla ja maulla. Tämä on tervehenkinen uudistus, muuten niin suppeille tuotteiden ja palveluiden tarjoajien markkinoille.

Metsien sertifiointi on Suomessa vapaaehtoista, mutta tästä huolimatta sen kannatus on korkea. Metsänomistajat sekä raaka-aineen ostajat pitävät sertifioituja metsiä luotettavina kestävän puun lähteinä. Metsäsertifioinnin suosiota selittää myös osaltaan se, että metsähoitoyhdistykset ovat tarjonneet jäsenilleen laadunvalvontajärjestelmän ryhmäsertifioinnin muodossa ja edun on saanut automaattisesti käyttöön jäsenyyden myötä ilman ylimääräisiä kustannuksia. Järjestelmällä on haluttu varmistaa kestävä metsien hoito sekä käyttö ja siitä valmistettavien tuotteiden, kuten paperin, alkuperän todentaminen. Sen ansiosta olemme voineet esimerkiksi seurata puuraaka-aineen matkaa tuotteiden arvoketjussa hakkuilta kaupanhyllylle. Ja tämähän on juuri sitä läpinäkyvyyttä, jota sekä kuluttajat, että tuottajat ovat halunneet määrätietoisesti lisätä.

Sertifikaatti perustuu kestävyyskriteereihin, joilla turvaamme metsäluonnon monimuotoisuuden, ekologisesti tärkeiden metsäalueiden suojelun, mutta myös metsien taloudellisen kannattavuuden. Kriteerit puoltavat paljon samoja asioita, joita olemme halunneet nostaa metsälain uudistuksessakin esille. Päällimmäisenä tarkoituksena on turvata asemamme maailman puutuotemarkkinoilla, haluamme tulevaisuudessakin kuulua ensiluokkaisen puuntuottaja maiden kärkijoukkoon. Sertifioimalla metsänsä turvaa metsänomistaja myös selustastansa tulevaisuuden varalle. Sertifioidulle puulle on kysyntää paikallisilla markkinoilla ja maailmanlaajuisesti sertifioidusta puutavarasta on jo pulaa. Ja mitä suurempi joukko metsänsä sertifioi, niin sitä suurempi hyöty siitä on mahdollista saada.

Suomessa on tällä hetkellä käynnissä useita metsätalouteen liittyviä uudistuksia, merkittävimpänä uudistuksena sertifikaattijärjestelmää koskien voidaan pitää metsänhoitoyhdistyslain muuttumista. Metsänhoitoyhdistyslain muuttuessa siten, että niin sanotut pakkojäsenyydet poistuvat, muuttuu tilanne myös sertifikaattien osalta. Tulevaisuudessa metsänomistaja saa itse päättää mihin yhdistykseen kuuluu, vai kuuluuko ollenkaan. Metsänhoitoyhdistyslain muuttuminen ja sen perustan uudelleen rakentaminen on ollut odotettu uudistus, jota lämpimästi itsekin kannatan. Mutta uudistuksessa on myös kääntöpuolensa. Jäsenyyden pakon poistuessa voi käydä niin, että metsänomistajat jäsenyydestään luopuessaan luopuvat myös tahattomasti sekä huomaamatta sertifikaattijärjestelmästä. Todennäköisesti osa metsänhoitoyhdistyksen jäsenistä ei edes tarkalleen tiedä, mitä kaikkea jäsenyys tarjoaa. Varsinkin nykymaailmassa, jossa metsät ovat yhä useammin perittyjä eivätkä enää näyttele osaa merkittävä tulonlähteenä, voi asioihin perehtyminen jäädä. Näissä tilanteissa, ja uuden lain astuessa voimaan olisi tärkeää, että kaikki metsänomistajat ymmärtäisivät metsien sertifioinnin tärkeyden. Se on loppujen lopuksi kustannuksiltaan alhainen, kun vertaa metsästä saataviin tuottoihin ja siihen turvaan, minkä se antaa ailahteleville maailmanmarkkinoille.

Meillä on käytössä kaksi sertifiointijärjestelmää, PEFC sekä FSC. Pääsääntöisesti järjestelmissä ei ole suurta eroa, mutta painotukset FSC:ssä suuntautuvat enemmän luontoarvojen säilyttämiseen, kun taas PEFC:ssä standardit nojautuvat sosiaalisiin ja taloudellisiin tekijöihin. Näistä PEFC on merkittävästi suurempi ja noin 95 % talouskäytössä olevista metsistämme on tämän sertifikaatin alla. Tästäkin johtuen PEFC on aloittanut tämän vuoden aikana omien standardiensa päivittämisen. Järjestö näkee, että uudistamalla sertifikaattijärjestelmää he pystyvät säilyttämään järjestelmän asettaman vaatimustason. Sertifikaatin tulee olla ennen kaikkea uskottava, mutta myös toteuttamiskelpoinen. Tällöin vaatimukset metsänomistajille eivät voi olla kohtuuttomia.

Sertifikaatit ovat metsänomistajaliittojen omistuksessa, mutta ne saavat käyttöönsä metsänhoitoyhdistyksen kautta ryhmäsertifiointimallilla. Uuden lain tullessa voimaan on mahdollista, että ryhmäsertifiointia tarjoavien tahojen määrä ja rakenne muuttuvat tulevaisuudessa. On myös huomioitava, että jos monet metsänomistajat jättävät metsäsertifikaatin niin sertifioidun metsäpinta-alan kattavuus laskee. Sertifioinnin arvohan kuitenkin määräytyy sen mukaan, kuinka laajasti se on käytössä eri puolilla maatamme. Pahimmillaan tilanne saattaa johtaa siihen, että lain astuessa voimaan sertifioidun metsän osuus markkinoille tarjottavasta raaka-aineesta romahtaa merkittävästi ja vaikuttaa näin ostajien taholla myös tarjottavaan hintaan. On myös havaittavissa, että tulevaisuudessa sertifioinnin merkitys kasvaa metsätaloudessa. Puun jatkojalostuksen kehittyessä ja ekologisten arvojen jatkaessa nousuaan sertifikaatilla varmistettu, vastuullisesti tuotettu puutavara tarjoaa hyötyä ennen kaikkea omistajalleen, mutta myös kuluttajalleen.

Metsätalous on aina ollut merkittävässä asemassa kansantaloudessamme, tästä on kiittäminen vahvaa suomalaista metsäosaamistamme. Suomalainen puu on tehnyt kauppansa maailmalla ja se tunnetaan siellä. Huolehditaan, että näin on myös jatkossa. Huolehditaan, että jätämme sekä ekologisesti, että taloudellisesti arvokkaat metsät meitä seuraaville sukupolville.

Hallitusohjelmaan kirjattiin tavoite lähiruuan aseman vahvistamisesta. Tätä varten hallituksen toimesta luotiin lähiruokaohjelma joka nyt syksyllä julkaistiin. Ohjelmassa kartoitetaan lähiruuan mahdollisuuksia ja haasteita sekä maalataan tulevaisuutta. Lähiruuasta on tarkoitus tehdä kärki ruokapolitiikkaamme.

Lähiruuasta puhutaan paljon. Se on selvästi vakiinnuttamassa paikkansa markkinoilla trendistä pysyväksi ilmiöksi. Kuluttajat ovat valmiita maksamaan tuoreudesta ja korkeasta laadusta. Sen vahvuus markkinoilla on jäljitettävyys, kuluttajat odottavat, että alkuperä, tuottaja ja valmistaja tiedetään. Lähiruoka on myös tärkeä tekijä omavaraisuuden sekä huoltovarmuutemme takia. Tämä kaikki luo mahdollisuuksia maaseutuyrittäjillemme.

Lähiruokaohjelmassa lähiruoka määritellään paikallisruuaksi, joka edistää oman alueen paikallistaloutta, työllisyyttä ja ruokakulttuuria. Se on tuotettu ja jalostettu oman alueen raaka-aineista ja se markkinoidaan ja kulutetaan omalla alueella. Lähiruualla tuetaan kestävää kehitystä ja maaseudun mahdollisuuksia. Lähiruokaa ostettaessa eurot jäävät omalle alueelle luoden työtä ja pitämällä yllä paikallista elinvoimaa. Globaaleilla markkinoilla jalostuksen ja kaupan osuus tuotteesta on kasvanut, lähiruokaa ostaessa turhat välikädet jäävät pois ja yrittäjä saa paremman korvauksen tuotteestaan.

Lähiruoka ja sen ympärille rakentuneet markkinat ovat vasta elinkaarensa alkuvaiheessa. Tämä on havaittavissa lähiruuan tarjonnassa, se ei ole vielä kaikkien suomalaisten saatavilla, vaan koskettaa ainoastaan pientä ryhmää kuluttajia. Korjataksemme asian tarvitsemme uusia lähiruokayrittäjiä, rohkeutta ja liiketoimintaosaamista. On selvää, että lähiruuassa on kasvupotentiaalia. Lähiruokamarkkinoiden kasvattaminen vaatiikin ajatustapa muutosta. Halutessamme lähiruuasta kärkituotteen maaseudullemme on siihen suhtauduttava todellisena yritystoimintana, ei vain sivutuotteena. Yhtälö on vaikea, samaan aikaan kun pitäisi olla taitava maanviljelijä, etevä myynti- ja markkinointiosaaja sekä ajanhermoilla oleva yritysjohtaja.

Hallituksen tavoitteena tulevaisuudessa olisi, että lainsäädännön keinoin pystyttäisiin helpottamaan ja parantamaan lähiruokatuottajien mahdollisuuksia markkinoilla. Hankintaosaamista kehittämällä lähiruuan osuutta julkisella sektorilla kyettäisiin lisäämään ja alkutuotantoa parantamalla varmistamme tukevan kivijalan tuotantoketjulle. On löydettävä pitkäkestoinen ja ehjä toimintamalli, johon tuottajat pystyvät luottamaan ja tätä kautta löytävät tahtotilan investoida sekä kehittää yritystoimintaansa pitkällä aikajänteellä. Lisäksi lähiruokaketjussa toimivat tahot tarvitsevat arvostusta. Suomalaisen lähiruuan ainutlaatuisuus on ymmärrettävä myös käytännössä. Haluamme lähiruuasta kärkituotteen ja markkinoille lisää lähiruokatuottajia sektorin kasvun varmistaaksemme. Yhtälailla tarvitsemme kuluttajia joiden ostokäyttämisessä arvostus lähiruokaa kohtaan näkyy.

Lähiruokaan erikoistuneen yrityksen kasvattaminen koetaan haasteelliseksi, osaksi senkin takia, että suomalainen maatalous on edelleen hyvin pientilavaltaista. Apuna voisi olla yhä enenevässä määrin verkostoituminen sekä tuottajien välinen tiivis yhteistyö. Markkinoille tarvitaan vahvoja lähiruokabrändejä, jotka löytävät ja omaksuvat osansa laajoilla elintarvikemarkkinoilla. Kasvavien markkinoiden haasteisiin on osattava vastata uudenlaisilla jakelukonsepteilla, täsmällisellä mainonnalla sekä alkutuotannon järkevällä tehostamisella. Lähiruokasektorin kasvaessa on myös huolehdittava, että ruoka on tulevaisuudessakin puhdasta ja luotettavaa. Sektorin ja yritysten kasvu ei saa vaikuttaa laatuun.

Valtion liikuntaneuvoston teettämän tutkimuksen mukaan liikunta-aktiivisuus vähenee merkittävästi tultaessa murrosikään. Tulokset ovat samankaltaisia, mitattiin vertailussa sitten kokonaisliikuntaa, hengästyttävää liikuntaa tai urheiluseuratoimintaan osallistumista. Tuloksissa on havaittavissa samansuuntaista kehitystä maailmanlaajuisesti, mutta Suomessa tilanne on erityisen raju. Ja eromme esimerkiksi muihin Pohjoismaihin on selkeä. Tutkimuksessa todettiin, että 11-vuotiaista vielä lähes puolet liikkuu riittävästi, mutta tultaessa 15 ikävuoteen on osuus enää vähemmän, kun joka viides. Liikunnalla ei ainoastaan pidetä yllä fyysistä kuntoa ja tervettä kehoa, vaan sillä on myös positiivisia vaikutuksia mielenterveyteen, koulumenestykseen sekä elämänhallintaan. Tähän nojaten on helppo todeta, että työsarkaa riittää ja tekijöille on tarvetta.

Miksi nuori sitten luopuu liikunnasta? Yksiselitteistä syytä tähän käyttäytymismalliin ei ole, taustalla vaikuttavat varmasti monenlaiset asiat perhetaustasta kaveripiiriin. Ajanpuute, pitkä koulun ja kodin välimatka sekä passiivinen ajankäyttö vaikuttavat liikkumiseen negatiivisesti. Nuoret, jotka ovat olleet mukana urheiluseuratoiminnassa luopuvat liikunnasta harvemmin, kun taas ne nuoret, jotka eivät ole olleet ohjatun liikuntatoiminnan piirissä. Liikkumiseen vaikuttaa merkittävästi myös kotoa saatu kannustus, esimerkki ja sosiaalinen tuki. Liikuntataitojen arviointi murrosikäisellä on selvästi kriittisempää, kun nuoremmilla. Tämäkin omalta osaltaan puoltaa säännöllisen liikunnan jättämistä. Yhteyksiä liikunnan lopettamiseen löydettiin myös siitä, kuinka merkitykselliseksi nuoret tuntevat liikkuessa itsensä ja siihen, uskooko nuori liikunnasta olevan hyötyä tulevaisuudessa. Urheiluseuroissa valmentajilla on iso rooli ja tutkimukseen osallistuneet nuoret näkivät, että harrastustoiminta urheiluseuroissa on mielekkäämpää, kun valmentaja haastaa keskustelemaan ja ottaa nuorten mielipiteitä huomioon. Lopettamista ehkäisi sekin, että nuori tunsi pystyvänsä kehittämään itseään liikunnan kautta.

Ihmisen liikuntakäyttäytyminen elää ja muuttuu ihmisen elinajan tilanteiden ja mahdollisuuksien mukaan. Liikuntapolitiikan tavoitteena onkin liikunnallisen elämäntavan edistäminen koko elämän kulun ajan. Vaikka liikuntaan ja liikkumiseen on kiinnitetty huomiota yhä enenevissä määrin niin kouluissa, kun työpaikoillakin vallitsee yhteiskunnassamme silti passiivinen arki. Koko väestö kaipaa arkiliikunnan lisäämistä fyysisen passiivisuuden torjumiseksi. Kun nuori miettii liikunnan paikkaa elämässään, katsoo ja tukeutuu hän tässäkin ennen kaikkea kotoa saatuun malliin. Tutkimusten valossa tuo esimerkki on liian usein liikuntakielteinen.

Liikunnan määrässä on ollut nähtävissä ikäryhmien välillä eroja jo 1990-luvulta lähtien. Koko ajan kuitenkin on yhä yleisempää jättää liikunta murrosikään tultaessa. Myös liikunnan muodot ja syyt sen harrastamiseen muuttuvat. Lapsena liikunnassa tärkeää on hauskanpito ja kavereiden tapaaminen, mutta murrosikäiselle voiton halu sekä ulkonäköseikat ovat ensisijaisia intressejä liikunnan harrastamiselle.
Kansakunnallemme tämä on valtava haaste. Liikkumattomat, huonokuntoiset lapset ja nuoret näkyvät vuosikymmenten päässä ennen aikaisina eläköitymisinä ja piikkeinä työkyvyttömyys-tilastoissa. Yhteiskuntamme vanhenee ja tulemme tarvitsemaan kaikkia työhön kykeneviä kansalaisia talkoisiin. Tarvitsemme koko väestöön kohdistuvan ryhtiliikkeen. Nuorten liikunta ei ole vain koulun tehtävä vaan se koskettaa meitä kaikkia.

Ei kai sentään.

Yhä useammin tuntuu siltä, että olemme Suomessa menossa suuntaan jossa lakikirja on arkielämän ohjekirja. Lakikirjasta etsitään vastauksia kaikkeen mitä saa tehdä. Lakikirjasta katsotaan mikä on kiellettyä ja mikä sallittua. Ja jos sieltä ei vastausta löydy niin johan joku taho tai ministeriö esittää uuden lain säätämistä.
Esimerkkejähän on paljon. Ehkä viimeksi minut pysäytti Opettajien Ammattijärjestön OAJ:n linjaus, että posiolainen koulu ei saanut kerätä häiriötä aiheuttaneita puhelimia koululaisilta pois. OAJ ilmoitti, että kännykkäkielto on laiton, sillä laki ei kiellä kännykän hallussapitoa, koska kännykkää ei ole luokiteltu vaaralliseksi esineeksi. Ja lisäksi yksittäisen koulun säännöt eivät saa olla ristiriidassa lainsäädännön kanssa. Maalaisjärjen käyttö siis kiellettiin.

Joku muukin muistaa varmasti tapauksen Keski-Suomesta. Paikallislehdessä heräsi aikamoinen kirjoittelu muutamia vuosia sitten, kun erään koulun siistijä, vanhan ajan siivooja, meni aivan asiallisesti huomauttamaan ja komentamaan, ojentamaan häiriköivää oppilasta. Siitä syntyi kiivas väittely missä päiviteltiin sitä, miten siistijä saattoi ojentaa lasta, kun hän ei ole edes kasvatustieteen maisteri. Maalaisjärjen käyttöä ei siis hyväksytty.

Yhdessä tapauksessa apulaisoikeuskansleri katsoi sastamalalaisen koulun rehtorin Jari Anderssonin ojentaneen tupakoinnista kiinni jääneitä oppilaita lainvastaisella tavalla. Perinteisen jälki-istunnon sijaan oppilaat olivat tutustuneet ”rangaistuksena” tupakanpolton haitoista kertovaan materiaaliin. Rehtorin mukaan toimintamalli tarjosi oppilaille mahdollisuuden oivaltaa itse jotain. Andersson totesi, että tarkoitus oli ”tukea nuorta ja tarjota mahdollisuus keskusteluun”. Hän ei ymmärtänyt enkä ymmärrä minäkään, miten tuen ja tiedon antaminen voi olla väärin. Laki tunsi vain puhuttelun, jälki-istunnon, kirjallisen huomautuksen ja määräaikaisen erottamisen rangaistuksina. Kasvatuksellinen hetki tupakanvaaroista yhdessä aikuisen kanssa ei siis ollut lainmukainen.
Koulumaailmasta tarinoita löytyisi lisää kuinka paljon vaan. Sekin, miten nyt ollaan ajamassa kouluja hankalaan tilanteeseen koululiikunnan suhteen. Esimerkiksi hiihtäminen ja suunnistaminen tehdään lähes mahdottomaksi kun velvoitetaan, että valvovalla opettajalla on oltava näköyhteys kaikkiin oppilaisiin koko ajan. Opettaja laitetaan siis vastuuseen myös puhtaista tapaturmista ja vahingoista pulkkamäessä sekä muualla. Ja löytyyhän näitä esimerkkejä muualtakin yhteiskunnastamme.

Maatiloilta löytyy hyviä älyttömiä esimerkkejä lisää. Tinkimaitoa myyville tiloille suunnitellaan uusia velvoitteita joista yksi olisi jokaiselle ostajalle annettava paperi, jossa kerrotaan käsittelemättömän maidon terveysriskeistä. Ollaan menossa kohti Amerikan mallia missä täytyy erikseen kertoa, että mikrouunissa ei sovi kissaa kuivata ja kuuma kahvi saattaa polttaa. Ja osataan sitä meillä ihan täällä koti
EU:ssakin, missä ollaan kuulemma väsäämässä direktiiviä jolla saunaklapien myynti kiellettäisiin. Hullu maailma.

Pari esimerkkiä voisi vielä ottaa vaikkapa vankiloistamme. Lomilta palaaville vangeillehan tehdään tarvittaessa tarkastuksia huumeiden salakuljetuksen estämiseksi. Tarkistuksessa haluttiin kurkistaa myös vangin suuhun. No tämä todettiin lainvastaiseksi. Laissa ei nimittäin ole erikseen säädetty, että vangin suuhun saa kurkistaa. Ja tuntuihan se hullulta, että oikeusasiamies puuttui myös tapaukseen jossa vangilla oli käytössään kirjoituskone. Sillä hän sellistään teki rikoksia, väärennöksiä, petoksia ja muita vastaavia rikoksia. Vankila päätti maalaisjärjen mukaisesti ottaa kirjoituskoneen rikoksentekovälineenä pois. Vankia se sapetti ja hän kanteli oikeusasiamiehelle. Ratkaisu oli, ettei vangilta saanut ottaa kirjoituskonetta pois, koska laissa ei erikseen ole säädöstä siitä, että tällaisessa tilanteessa voidaan vangilta ottaa kirjoituskone pois. Maalaisjärjen käyttö siis kiellettiin.
Tässä nyt vain muutamia arjen älyttömiä esimerkkejä. Uskon, että teistä monella oli heti mielessä monta muutakin. Pitäisiköhän nyt herätä siihen näissä norsunluutorneissa ettei kaikkia asioita voida laissa säätää, kieltää tai määrätä.
Vai onko ainoa ratkaisu sitten se, että täytyisi säätää laki, että Suomessa on maalaisjärjenkin käyttö edelleen sallittu? Toivottavasti ei.

Suomalainen yhteiskunta kaipaa minusta nyt maalaisjärjen käyttöä. Sen sallimista.

Hallitus päätti merkittävän suuresta rakenneuudistuspaketista syksyn riihessään. Kokonaisuus oli niin suuri, että se yllätti jopa meidät itsemme. Päätöksentekoon ja vastuunkantoon, myös vaikeisiin ratkaisuihin, oli valmiutta kuudella puolueella. Maamme erittäin vaikea taloustilanne, kasvava työttömyys ja rakenteelliset haasteet pakottivat tekemään. Tekemättä ei voinut jättää.

Elämme koko ajan yli varojemme. Tänä vuonna valtio ottaa uutta velkaa 9 miljardia euroa. Lähes joka viides palveluihimme käyttämä euro on siis velkarahaa. Velkaantumisen taittamiseksi olemmekin tehneet hallituskauden aikana nyt jo 5,2 miljardin euron sopeutuspäätökset. Mutta tästä huolimatta maamme velkaantuu edelleen ennätysvauhtia. Suomen valtiolla on velkaa nyt noin 83,2 miljardia euroa. Ja kun lukuun lisätään nyt tuorein lisälainan tarve niin livahdetaankin jo lamavuosien yli velkaantuneisuudessa. Velka noussee vuoden loppuun mennessä 93 miljardiin ja ensi vuonna kolkutellaan 100 miljardin rajaa. Lisäksi kunnilla on lainaa yli 16 miljardia euroa. Velanotto on siis tolkutonta.

Samaan aikaan ns. kestävyysvajeen suuruudeksi arvioidaan noin 4,7 % bruttokansantuotteestamme, eli noin 9 miljardia euroa. Tätä pysyvää menojen ja tulojen epäsuhtaa ei ole järkevää kuroa umpeen vain veronkorotuksilla eikä leikkauksillakaan. Järkevämpää on tehdä rakenteellisia uudistuksia, joilla vahvistamme maamme kilpailukykyä ja lisäämme työvoiman tarjontaa. Ja samaan tavoitteeseen kuuluu myös toimet rakenteellisen työttömyyden pienentämiseksi ja yksityisen sektorin tuottavuuden parantamiseksi julkisella sektorin tuottavuuden ja tuloksellisuuden vahvistamisen rinnalla.

Koko suomalainen hyvinvointi on ison kysymyksen edessä: Onko meistä tekemään ne rakenteelliset uudistukset, joilla hyvinvointiyhteiskunta saatetaan kestävälle pohjalle?

Vaikeiden päätösten teko on ollut mutkikasta. Se on myönnettävä. Tyylipisteitä ei varmasti heru. Eikä kiitosta vaikeista päätöksistä nytkään tule. Vaikeiden päätösten tekeminen on aina epämukavaa. Eikä tilannetta helpota se, että hallituksen sisällä on paljon erilaisia näkökulmia. Mutta tästä kaikesta huolimatta nämä päätökset ratkaisevat Suomen tulevaisuuden.
Emme halunneet tyytyä laihaan kompromissiin. Se nimittäin ei olisi riittänyt. Suomalaisen työn puolustaminen on nyt tärkeintä. Tämä oli kehyspäätösten lähtökohta. Hallitus on budjettiriihessä sovitussa rakennepoliittisessa ohjelmassaan linjannut listan keinoja, joilla nostetaan työllisyyttä, pidennetään työuria sekä lisätään yksityisen sektorin tuottavuutta. Tarvitsemme lisää työtä Suomeen, jotta hyvinvointiyhteiskunta kyetään rahoittamaan. Jos uskoo työhön, on myös oltava valmis tekemään ratkaisuja, jotka lisäävät työhön osallistumista.

Yksi merkittävä ratkaisu on suojaosuuden käyttöönotto helpottamaan työttömien ja osatyökykyisten työllistymistä. Jatkossa työtön voi tehdä 400 euron edestä töitä menettämättä tukeaan. Tämä purkaa jälleen yhden kannustinloukun ja tekee työnteosta aina kannattavaa. Me asetamme työn tekemisen ja sen kannattavuuden etusijalle myös sosiaaliturvassa. Muutenkin työurien pidentämisessä tehdään paljon. Opiskeluun pääsyä nopeutetaan, opintoaikoja lyhennetään ja oppisopimuskoulutuksesta tehdään niin nuorille kuin yrityksille nykyistä houkuttelevampi vaihtoehto. Eläkeuudistus 2017 tulee nostaa keskimääräinen eläkkeellesiirtymisikä vähintään 62,4 vuoteen 2025 mennessä. Siis joustavasti ja jouhevasti.

Mutta toki paketissa on koskettaviakin ratkaisuja. Olen varma, että kotihoidontuen jakaminen tasan kummallekin vanhemmalle ei kaikkia miellytä. Kuitenkin noin puolet kotihoidontukea nostavista nostaa sitä korkeintaan vuoden ajan, joten suureen osaan muutos ei vaikutta. Naisten pidemmät perhevapaat heikentävät naisen asemaa työmarkkinoilla, erityisesti ura- ja palkkakehitystä. Nyt vasta uudistuksen valmistelu alkaa. Minusta on tärkeää, että uudistuksessa otetaan huomioon myös erilaisten perheiden tilanteet. Tällaisia ovat perheet joissa toinen vanhemmista on yrittäjä, opiskelija ja myös perheet joissa ei ole kuin yksi vanhempi.

Vanhempainvapaajärjestelmän kehittäminen esimerkiksi Ruotsin mallin mukaisesti voisi olla järkevää. Se jakaisi automaattisesti vanhemmuuden kustannukset tasaisemmin eri työnantajien kesken. Ja minulle tärkeää on se, että valinta työhön palaamiseen tai lasten kotona hoitamisen välillä olisi jatkossa aito valintatilanne. Ei siis talouden pakottama ratkaisu.

Subjektiivista päivähoito-oikeutta on myös tarkoitus rajoittaa ”sosiaaliset perusteet huomioivalla tavalla” silloin, kun toinen vanhemmista on kotona.

Tässä vain muutamia nostoja suuresta rakenneuudistuspaketista. Osa päätöksistä on kipeitä ja vaikeita, mutta sitäkin tärkeämpiä tulevien sukupolvien kannalta. Tämän pohjalta uudistustyö jatkuu ja valmistelu tehdään marraskuun loppuun mennessä. Samalla arvioimme myös sitä, että ovatko nyt päätetyt toimet yhdessä riittäviä maamme pelastamiseksi. Jos lisää päätöksiä tarvitaan, niin sitten niitä tehdään.

Pärjäämme tulevaisuudessa, kun ryhdymme hommiin ja tartumme työhön. Koska tekemättä ei voi nyt jättää.

Suomi on täynnä metsiä. Lento maamme yli paljastaa, että vihreää kultaa on paljon. Paljon niin hyödynnettäväksi kuin myös suojeltavaksikin. Metsää siis riittää kasvavassa määrin niin rakennuskäyttöön kuin lämmitykseenkin, mutta ympäri Suomenmaan myös virkistyskäyttöön lähimetsinä ja suojelualueinakin.

Tämän tasapainon turvaamiseksi hallitus antoi kesällä eduskunnalle esityksen uudeksi metsälaiksi. Uudistuksella on tarkoitus parantaa metsätalouden kannattavuutta, mutta lisätä myös metsäluonnon monimuotoisuutta. Samalla selkeytämme lakia ja poistamme tarpeettomiksi havaittuja velvoitteita metsänomistajilta. Uusi laki mahdollistaa metsänomistajille metsänkasvatuksen nykyistä joustavammin.

Metsänkasvatuksessa ovat aineettomat arvot nousseet yhä enemmän taloudellisen tuottavuuden rinnalle. Luonnon monimuotoisuutta pidetään tärkeänä ja sen eteen ollaan valmiita tekemään töitä. Aihe on säännöllisesti esillä myös meillä eduskunnan ympäristövaliokunnassa.
Toisaalta samaan aikaan etsitään metsästä nykyistä suurempaa taloudellista tuottoa. Uusi metsälaki palveleekin molempia näkökulmia tarjoamalla metsänomistajille enemmän valinnanvapautta, mutta myös vastuuta metsiensä käytössä ja hoidossa.

Laissa esitettyjen uudistushakkuiden ikä- ja läpimittakriteereiden poistuminen sekä pienaukkohakkuiden tuomat erilaiset mahdollisuudet uudistaa metsää vähitellen tuovat kaivattua joustoa metsänhoitoon.
Puulajivalintaan liittyvää sääntelyä vähentämällä lisäämme metsänomistajien vaikutusmahdollisuuksia, joka näkyy myös metsien monimuotoisuuden lisääntymisenä. Ja laaja-alaisimmin monimuotoisuutta edistää uusi esitys, jonka mukaan metsänomistajalla ei olisikaan jatkossa enää metsän uudistamisvelvoitetta uudishakkuun jälkeen vähätuottoisilla ojitetuilla turvemailla. Tämä parantaa selvästi useiden suoluontotyyppien ja niistä riippuvaisien lajistojen tilannetta.

Hallitusohjelmaan on kirjattu uudistus metsätalouden ja metsäteollisuuden taloudellisesta toimintapohjasta, jolla turvataan ennen kaikkea kansantalouden, puunkäyttäjien ja metsänomistajien edut. Lakiesitystä valmisteltaessa on otettu huomioon myös metsänomistajien tavoitteet, jotka näkyvätkin juuri mahdollisuuksina kasvattaa ikärakenteeltaan erilaisia metsiä. Uudistamiskriteerien poistamisen lisää omalta osaltaan puun tarjontaa ja turvaa metsäteollisuuden tärkeän raaka-aineen saatavuutta.
Tätä tavoitellaan myös pitkäjänteiseen metsänhoitoon kannustamalla.

Tämä on tärkeää myös siksi, että maamme saa koko ajan myös uusia ja erilaisia metsänomistajia. Kun tyypillinen suomalainen metsänomistaja on noin 60-vuotias lähellä metsäänsä asuva niin heidän rinnalleen on tulossa uusi korkeastikoulutettujen kolmekymmentävuotiaiden kaupungissa asuvien metsänomistajien joukko. Itseasiassa tuoreen tutkimuksen mukaan uusista metsän omistajista jo puolet asuu eri kunnassa kuin missä heidän metsänsä sijaitsevat. Näistä uusista etämetsänomistajista 60 prosenttia perii metsänsä. Perinnönjaot myös pirstaloivat usein metsien entistä pienemmiksi kokonaisuuksiksi ja tämäkin luo uusia haasteita. Metsänomistajien kaupunkilaistuessa myös asenne metsään muuttuu. Taloudellisen hyödyn lisäksi metsää halutaan käyttää yhä enemmän vain rentoutumiseen ja perinteiden vaalimiseen. Mutta näitäkin metsiä on tärkeää hoitaa.

Hyvin hoidettu metsä kasvaa korkoa korolle.

Teemme päivittäin valintoja. Erilaisia, erikokoisia, lyhyt sekä pitkä kestoisia, toisilla valinnoilla on vaikutusta pitkälle tulevaisuuteen kun taas toiset vaikuttavat vain siihen vallitsevaan hetkeen. Valintojamme ohjaavat mielikuvat, normit sekä odotukset. Valinnan vapaus luo kuluttajalle valtaa, mutta myös vastuuta, sillä valinnoilla on merkitystä.

Kuluttajina teemme valintamme parhaan mahdollisen tiedon varassa. Suosituksilla, mainonnalla ja tuotteen tai pakkauksen ulkonäölläkin on väliä. Ne vaikuttavat päätökseen, joka yleensä syntyy muutamissa sekunneissa. Suomalaisten elintarvikkeiden suosijana kiinnitän paljon huomiota kaupassa tekemiini ostopäätöksiin. Ja valitettavasti vielä tänäkin päivänä törmää tapauksiin, jossa ulkomaista ruokaa ”pestään” suomalaiseksi harhaanjohtavalla mainonnalla tai pakkauksen kuvituksella sekä selosteella. Elintarviketurvallisuusviraston (Evira) sivuilta käy ilmi, että tuotteen alkuperästä on ilmoitettava tarkemmat tiedot, jos sen ilmoittamatta jättäminen voi johtaa ostajaa harhaan elintarvikkeiden todellisen alkuperän suhteen. Säädös jättää paljon tulkinnanvaraa ja mahdollisuuden tahallisesti puutteellisiin alkuperämerkintöihin.

Nykyään lihatuotteista vain naudanlihan alkuperän ilmoittaminen on pakollista. Pakko koskien siipikarjan, sian, lampaan ja vuohen alkuperän ilmoittamista astuu voimaan vasta tämän vuoden joulukuussa. Valmistajien johtaessa harhaan kuluttajia erilaisilla mainoslauseilla sekä pakkausten kuvituksilla, asettaa se myös suomalaiset tuottajat hankalaan asemaan. Tällöin markkinat ovat samat suomalaiselle maatalousyrittäjälle sekä ulkomailla toimivalle kilpailijalle jolla säännökset esimerkiksi eläinsuojelukysymyksissä ovat huomattavasti väljemmät. Nämä vaikuttavat suoraan tuotantokustannuksiin. Suomalaisten elintarvikeyritysten ja kauppojen on tunnettava vastuunsa. Selkeillä alkuperämerkinnöillä parantaisimme myös kotimaisen elintarvikeketjun läpinäkyvyyttä.

Globaali ruokaturvallisuus on noussut esiin viime vuosien aikana. Ei ole itsestäänselvyys, että ruoka on turvallista. Tämä on vaikuttanut kotimaisten kuluttajien ostokäyttäytymiseen. Suomalainen ruoka koetaan turvalliseksi valinnaksi ja raaka-aineiltaan sekä tuotannoltaan puhtaaksi. Siihen ei ole maailmalaajuiset ruokakriisit iskeneet. Yhä useampi suomalainen haluaa myös ostaa kotimaista ruokaa, osa periaatteesta, osa maun ja laadun takia. Suomalainen ruoka tarvitsee kuluttajiaan ja päätöstä kotimaisen ruuan ostamisesta kaupassa on tuettava. Tietoa on lisättävä. Pakollistamalla alkuperämerkinnät kaikkiin elintarvikkeisiin loisimme tilanteen, jossa kuluttaja voi täyden tiedon vallitessa tehdä ratkaisunsa. Valta palautuisi tällöin kuluttajalle. Selkeillä alkuperämerkinnöillä helpottaisimme kotimaisten elintarvikkeiden ja niiden tuottajien tilannetta. Kuluttajilla olisi ensimmäistä kertaa todella mahdollisuus vertailla ostamiaan tuotteita rehellisesti ilmoitettujen tietojen varassa. Kuluttaja tietäisi mitä ostaa.