Kokemukseni mukaan Suomessa on yksi ammattikunta, jolle kaikkinainen yhteistyökyvyttömyys, sovittujen toimintamallien noudattamattomuus, etuoikeus jäädä pois organisaation kehittämisestä, henkilökohtaiset solvaukset ja huonot käytöstavat ovat ihan OK. Kyse on lääkäreistä.
En nyt tarkoita jokaista lääkäriä kirjaimellisesti. On paljon heitä, joita ei edellä sanottu koske. Mutta ko. ammatikunnan normistoon, toimintakulttuuriin, kuuluu julkilausuttuna tai "pinnan alla" erikoisia ilmiöitä. Olen niihin päässyt tutustumaan. Ja usein olen ihmetellyt miten se on mahdollista.
Otetaanpa nyt sattumanvaraisesti valitun, jonkun vähintään keskisuuren kaupungin terveystoimi ja laitetaan kaikki lääkärit riviin (huom. virkalääkärit, ei keikkalääkärit). Mitä löytyy?
1. Ystävälliset kommunikointitaidot eivät kuulu lääkärikoulutukseen. Tai paremminkin, kuuluuko kommunikointitaitojen vähättely lääkärikoulutukseen? Ovatko huonot kommunikoijat yliedustettuna lääkärikoulutuksessa? Missä oppii sellaiseksi "töksäyttelijäksi"? Eikö henkilökohtaisuuksiin meneminen ole lääkäreille sitä henkilökohtaisuuksiin menemistä miten se tavallisesti ymmärretään? Yleisesti kohteliaat kommunikointitavat ovat reilusti aliedustettuna ko. ammattikunnassa. Tämä koskee niin kirjallista viestintää (esim. sähköpostit) kuin myös suullista viestintää arjen tilanteissa ja esimerkiksi kokouksissa.
2. Yleiset siisteysvaatimukset liittyen yhteisiin tiloihin eivät kuulu lääkärikoulutukseen. Tai paremminkin, kuuluuko vajavaisen yhteisen siisteyden vähättely lääkärikoulutukseen? Mehän tiedämme että aina ei löydy tiloja järjestää lääkärien ilmaisia lounaita, joita lääkeyhtiöt sponssaavat päivästä ja viikosta toiseen. Usein pitää löytää palaveritila tai "sikala", jossa tämä korruptiojärjestely onnistuu. Tuloksena on usein se että muut saavat siivota ruokailun jäljet lääkärien jälkeen. Juomat, ruuantähteet ja yleinen siisteys ei ole lääkärien vastuulla. Missä tämä epäsiisteys ja yleinen kohtelias siisteydestä huolehtimisen laistaminen opitaan? Merkillistä.
3. Organisaation kehittäminen ei kuulu lääkärikoulutukseen. Tai paremminkin, eihän se kuulu moneen muuhunkaan koulutukseen sinänsä. Mutta opetetaanko lääkärikoulutuksessa, että lääkärien ei tarvitse osallistua mihinkään kehittämiseen, muuta kuin "väkisin" ja ylilääkärin määräyksestä, jos silloinkaan? Lääkäreitä on uskomattoman vaikea saada miettimään yleistä toiminnan organisointia ja jatkuvaa parantamista. Aina löytyy se yksi tai kaksi lääkäriä, jotka ovat saaneet "herätyksen" ja ovat sitä mieltä että lääkärit ovat avainasemassa kun työyhteisöä ja sen toimintaa kehitetään. He ovat "ritareita" ja toisinajattelijoita, jotka järjestävät aikataulut ja potilasvuorot siihen malliin, että lääkäreitäkin saadaan paikalle edes joskus, jos silloinkaan.
Ja jos koko toiminnan kehittämisessä sovitaan erilaisista toimintatavoista, niin voi lyödä vetoa että nimenomaan lääkäreitä on vaikeinta saada noudattamaan niitä. Aina voi asiat yrittää järjestellä niin, usein onnistuneesti, että "tämä ei nyt koske juuri minua".
Edellämainitut esimerkit kuvaavat arjen ilmiöiden kautta sitä todellisuutta, mitä eletään varmasti sadoissa terveyskeskuksissa, tuhansien lääkärien kautta. Se on vain pintaraapaisu, kulttuurin syväluotaus ansaitsisi kokonaisen kirjan.
Olen päässyt käsiksi näihin ilmöihin lukemattomissa työyhteisöissä kautta maan. Terveydenhuollon organisaatiot ovat siellä muiden joukossa, enkä muualla ole törmännyt yhtä erikoiseen ammattikuntaan.
Suomalainen lääkärikulttuuri ja lääkärien ammattikunta on omintakeinen sekoitus vahvaa lääketieteellistä ammattitaitoa, piittaamattomuutta, huonoa käytöstä ja heikkoja kommunikointitaitoja.
Miksi näin?
