Alkaessani kirjoittaa tätä ymmärrän, että olen paljon isomman asian äärellä kuin mihin minun henkilökohtaiset voimat riittää. Siksi en edes kuvittele voivani noilla omilla voimillani, saati tällä kirjoituksellani muuttaa yhtikäs mitään. Silti, kokiessani kokolailla vahvan tarpeen kirjoittaa tämän tekstin, päätin sen tuottaa. Samalla luottaen siihen, että tämä teksti koskettaa juuri sitä ihmistä, jota tämän on tarkoitus syytä tai toisesta koskettaa.
Aihe on suht raskas. Itsemurha.
Itse aikanaan elin niin totaalista pimeyttä, että tiedän kokemuksesta sen, miltä tuntuu herätä teholta, kun joka paikkaan menee letkuja, johtuen siitä kun muutamaa päivää aiemmin olit vakaasti päättänyt lopettaa kurjan elämäsi vetämällä yliannoksen lääkkeitä. Muistan yhä elävästi sen, miltä tuntui kun ne läheisimmät ihmiset tulivat sinua katsomaan. Muistan yhä sen epätoivon ja suunnattoman surun mikä heidän silmistä heijastui.
Lopulta, minä sain elämältä toisen mahdollisuuden. Katkeran suloista tuossa se, että juuri kun itse olin päättänyt tehdä kaikkeni, löytääkseni tien ulos tuolta pimeydestä isäni teki viimeisen ratkaisunsa kun ei jaksanut enää elää. Jokin aika myöhemmin, sama todentui parhaan ystäväni kohdalla.
Tiedän siis kokemuksesta sen, miltä tuo pimeys itsessä tuntuu, samoin kuin tiedän miltä tuntuu ottaa kantaakseen se taakka, mikä jää ihmisestä jäljelle silloin kun häntä itseä ei enää ole.
Varmasti kaikesta tuosta johtuen elämä varasi minulle mahdollisuuden omalta osaltani pyrkiä tuomaan valonsäde tuonne pimeyden keskelle. Ihmiselle, jonka syystä tai toisesta nykyisellä tielläni kohtaan. Eikä siinä, kuluneiden vuosien saatossa olen kohdannut todella monta totaalisessa epätoivossa elävää ihmistä. Pyrkien luomaan edes hitusen toivoa tuonne toivottomuuteen.
Osa saa kipinän, alkaen tietoisesti pyrkiä kohti valoa. Osa jää matkalle. Tuo kaikki on opettanut minulle sen, ettei vastuu näissä asioissa ole minun. Minun vastuu on vain jakaa se, mitä koen. Siksi siis tätä tässä nyt sanoitan.
Olen nyt tilanteessa, missä tiedän erään ihmisen olevan oman elämänsä päätepisteessä. Siis, ainakin sen elämän, mikä on täynnä toivottomuutta ja tuskaa. Jatkuvaa ahdistusta ja epätoivoa. Enkä kuvittelekaan että nämä sanani riittäisi muuttamaan tuota muuksi. Mutta se mitä toivon, on se, että juuri sinä tätä lukiessa pysähtyisit hetkeksi miettimään elämää ja sitä, mikä oikeasti siinä on tärkeää. Lupaan sen, että edes hetkisen tuon kokiessa, kaikki muu on toisarvoista.
Minä mietin elämää tasaisin väliajoin. Sitä, mihin me ihmiset lopulta kiirehdimme. Ohitse toisistamme. Kun kaikista tärkein olisi nähdä se toinen. Ei niin, että olisimme ottamassa vastuuta tuon toisen elämästä, vaan niin että edes hetkittäin malttaisimme kuulla sen mitä tuolla toisella olisi sanottavaa. Näkisimme toinen toisemme.
On kovin surullista tajuta se toisen ihmisen tärkeys silloin kun tuota toista ei enää ole. Mutta entä jos näyttäisimme tuon tärkeyden silloin kun se toinen on tässä. Vierellämme.
Loppuun yksi vaatimaton toive. Liittyen nykyhetken tilanteeseeni. Toivon että jollain tavalla noteeraisit tämän kirjoituksen. Ei itseni, vaan tämän ihmisen vuoksi. Uskon nimittäin niin, että kun riittävän moni ihminen pysähtyy edes hetkeksi, saman asian äärelle niin vaikkei tuo olisikaan tavallisin keinoin todennettavissa, ihmeitä tapahtuu.
Eli kyse ei ole minusta. Ei sinusta. Ei tästä kirjoituksesta. Ei sen jakamisesta. Tykkäämisestä. Kommentoimisesta. Saati siitä, että sinun tulisi jollain tavoin toimien tehdä jotakin suurta. Kyse on lähinnä siitä, että edes hetkeksi maltat pysähtyä pohtimaan elämää. Sen ainutkertaisuutta. Tuon toteutuessa. Ihmeitä tapahtuu, usko pois.
Pidetään huolta itsestä. Kyetäksemme pitämään huolta toisistamme.
