Uusia alkuja

Kovin surullisena olen seurannut suht sivusta viime päivien uutisointia sekä somea.

Ihmiset hyökkää barrikadeille kiihkeämmin kuin minkään muun asian kohdalla pitkään aikaan. Onko tosiaan niin, että pääministerimme juhlinta on asia, minkä tuomitsemisesta kilpailu on lopulta asia mikä muuttaa meillä asiat paremmaksi. Tuskin.

Mutta miksi me ihmiset sitten reagoidumme moisesta näinkin hurmioituneena?

Pääministerimme on persoona, joka varmasti jakaa mielipiteitä. Ne jotka arvostaa häntä, puolustaa juhlintaa siinä, kun lähes jokainen meistä tarvitsee välillä tuuletusta. Ne jotka ei arvosta, tuomitsee asian, vaatien pääministerin eroa.

Mutta entä jos hetki tarkastellaan kokonaisuutta hieman etäämmältä, hieman pienemmän tunnelatauksen kiihdyttäminä. Mistä tässä kaikessa voisi lopulta olla kysymys?

Omassa elämässäni kun kohtaan päivittäin työn kautta ihmisiä, joihin varsinkin kaikenlainen epävarmuus vaikuttaa kovastikin, niin jo pelkästään tuon kautta tämä voimakas reagointi on suht helppo ymmärtää. Meillä kun on ollut tässä jo useamman vuoden ajan varsin poikkeukselliset olot, niin tuo varmasti vaikuttaa laajalti meissä eräänlaisena turhautumisena. Kun tuota turhautumista ei saa kanavoitua itsestä ulos, ei tarvita kuin bilettämässä oleva pääministeri ja yleinen turhautuneisuus repeää raivona pintaan.

Toinen, lähes yhtä selkeä puoli tässä kaikessa kuvastuu. Oma suhtautumisemme päihdeasioihin. Kun toisaalla se yleisesti hyväksytyin malli päihteiden käytössä kuvastunee lauseessa "Raskas työ vaatii raskaat huvit." ei ole ollenkaan outoa, että porukka purkaa patoutumiaan porukalla pääministerin mestaten. Joku tarvii saada vastuuseen siitä, kun omassa elämässä on olosuhteissa jotakin sellaista, mikä aiheuttaa tyytymättömyyttä ja turhauttaa.

Tämän todettuani, jaan vain oman kokemukseni asiasta. Aikanaan kun tulin eläneeksi joitain vuosia kaikenmoisissa jauhojengeissä ja noista erkaannuttuani, on tullut joitain vuosia tutustuttua siihen puoleen itsessä, joka aikanaan tykkäsi itse olla ensimmäisenä kiipeämässä barrikadille, vain saadakseen edes hieman purkaa sisällä kiehunutta turhautuneisuutta johonkin tai johonkuhun.

Entäs jos tämä episodi aktivoikin osassa meistä sen turhautumisen minkä rakentuminen kulminoituu Koronaan, päättäjiemme kyvyttömyyteen korjata yhteiskunnassa vallalla olevia ongelmia ja viimoisena ärsyykkeenä päihteet, jotka varmasti tänäpäivänä koskettaa suht suoraan varsin monen ihmisen elämää. Eli mestaamme porukalla pääministerin, tehden hänen juhlimisesta mandaatin minkä avulla kanavoimme kaiken pelon ja turhautumisen vihalla itsestä ulos?

Entä jos tässä kaikessa ei niinkään olisi kysymys pääministerimme elämästä alkuunkaan? Jos sen sijaan kyse olisikin omasta elämästä ja siitä, kuinka itse sen kaiken keskellä lopulta voimme?

Tuon ylläolevan kysyminen on itselle siinä helppoa ja selkeää, kun aikanaan voin huonosti, tarvitsin aina jonkin ihmisen tai joitain ihmisiä joita syyttää omasta pahoinvoinnistani. Lopulta tuo pahoinvointi muuttui hitaasti mutta varmasti hyvinvoinniksi kun toisten osoittelun sijaan aloin keskittyä omaan itseeni ja siihen, mitä omassa elämässä voisin tehdä voidakseni paremmin.

Joskus on ihan hyvä purnata asioissa, mut tässä kohtaa mopo on aikas monella käynyt keulimaan kokolailla komeasti.

"Elää ja antaa elää". Siinä lause, missä meillä monella riittänee oppimista.

Alkaessani kirjoittaa tätä ymmärrän, että olen paljon isomman asian äärellä kuin mihin minun henkilökohtaiset voimat riittää. Siksi en edes kuvittele voivani noilla omilla voimillani, saati tällä kirjoituksellani muuttaa yhtikäs mitään. Silti, kokiessani kokolailla vahvan tarpeen kirjoittaa tämän tekstin, päätin sen tuottaa. Samalla luottaen siihen, että tämä teksti koskettaa juuri sitä ihmistä, jota tämän on tarkoitus syytä tai toisesta koskettaa.

Aihe on suht raskas. Itsemurha.

Itse aikanaan elin niin totaalista pimeyttä, että tiedän kokemuksesta sen, miltä tuntuu herätä teholta, kun joka paikkaan menee letkuja, johtuen siitä kun muutamaa päivää aiemmin olit vakaasti päättänyt lopettaa kurjan elämäsi vetämällä yliannoksen lääkkeitä. Muistan yhä elävästi sen, miltä tuntui kun ne läheisimmät ihmiset tulivat sinua katsomaan. Muistan yhä sen epätoivon ja suunnattoman surun mikä heidän silmistä heijastui.

Lopulta, minä sain elämältä toisen mahdollisuuden. Katkeran suloista tuossa se, että juuri kun itse olin päättänyt tehdä kaikkeni, löytääkseni tien ulos tuolta pimeydestä isäni teki viimeisen ratkaisunsa kun ei jaksanut enää elää. Jokin aika myöhemmin, sama todentui parhaan ystäväni kohdalla.

Tiedän siis kokemuksesta sen, miltä tuo pimeys itsessä tuntuu, samoin kuin tiedän miltä tuntuu ottaa kantaakseen se taakka, mikä jää ihmisestä jäljelle silloin kun häntä itseä ei enää ole.

Varmasti kaikesta tuosta johtuen elämä varasi minulle mahdollisuuden omalta osaltani pyrkiä tuomaan valonsäde tuonne pimeyden keskelle. Ihmiselle, jonka syystä tai toisesta nykyisellä tielläni kohtaan. Eikä siinä, kuluneiden vuosien saatossa olen kohdannut todella monta totaalisessa epätoivossa elävää ihmistä. Pyrkien luomaan edes hitusen toivoa tuonne toivottomuuteen.

Osa saa kipinän, alkaen tietoisesti pyrkiä kohti valoa. Osa jää matkalle. Tuo kaikki on opettanut minulle sen, ettei vastuu näissä asioissa ole minun. Minun vastuu on vain jakaa se, mitä koen. Siksi siis tätä tässä nyt sanoitan.

Olen nyt tilanteessa, missä tiedän erään ihmisen olevan oman elämänsä päätepisteessä. Siis, ainakin sen elämän, mikä on täynnä toivottomuutta ja tuskaa. Jatkuvaa ahdistusta ja epätoivoa. Enkä kuvittelekaan että nämä sanani riittäisi muuttamaan tuota muuksi. Mutta se mitä toivon, on se, että juuri sinä tätä lukiessa pysähtyisit hetkeksi miettimään elämää ja sitä, mikä oikeasti siinä on tärkeää. Lupaan sen, että edes hetkisen tuon kokiessa, kaikki muu on toisarvoista.

Minä mietin elämää tasaisin väliajoin. Sitä, mihin me ihmiset lopulta kiirehdimme. Ohitse toisistamme. Kun kaikista tärkein olisi nähdä se toinen. Ei niin, että olisimme ottamassa vastuuta tuon toisen elämästä, vaan niin että edes hetkittäin malttaisimme kuulla sen mitä tuolla toisella olisi sanottavaa. Näkisimme toinen toisemme.

On kovin surullista tajuta se toisen ihmisen tärkeys silloin kun tuota toista ei enää ole. Mutta entä jos näyttäisimme tuon tärkeyden silloin kun se toinen on tässä. Vierellämme.

Loppuun yksi vaatimaton toive. Liittyen nykyhetken tilanteeseeni. Toivon että jollain tavalla noteeraisit tämän kirjoituksen. Ei itseni, vaan tämän ihmisen vuoksi. Uskon nimittäin niin, että kun riittävän moni ihminen pysähtyy edes hetkeksi, saman asian äärelle niin vaikkei tuo olisikaan tavallisin keinoin todennettavissa, ihmeitä tapahtuu.

Eli kyse ei ole minusta. Ei sinusta. Ei tästä kirjoituksesta. Ei sen jakamisesta. Tykkäämisestä. Kommentoimisesta. Saati siitä, että sinun tulisi jollain tavoin toimien tehdä jotakin suurta. Kyse on lähinnä siitä, että edes hetkeksi maltat pysähtyä pohtimaan elämää. Sen ainutkertaisuutta. Tuon toteutuessa. Ihmeitä tapahtuu, usko pois.

Pidetään huolta itsestä. Kyetäksemme pitämään huolta toisistamme.

Kun nyt mietin sinua, aikaa on kulunut vuosikymmeniä. Silti, yhä tunnistan sinut itsessäni. Löydän varsin vaivatta sen uteliaan, elämään uskovan lapsen joka halusi kaikille hyvää. Oli kyse sitten läheisistä, tai ihmisestä jonka sattumalta tapasi.

Ihmettelit monasti sitä, miksi ihmiset voi huonosti, kun meillä oli asiat kuitenkin hyvin. Löysit itsesi luonnosta, aistimassa sen rauhaa ja tuosta kaikesta rakentuikin sinulle eräänlainen turvasatama, mihin päivittäin purjehtia turvaan ympärillä vellovaa myrskyä.

Yksin ollessa, oli rauhallista. Seesteistä. Ei tarvinnut kokea toisten ihmisten jatkuvaa pahaa oloa. Eikä varsinkaan sitä, kuinka jatkuvasti tuota pahaa oloa oltiin sanallisesti tai teoin sinuun purkamassa.

Lopulta elämän houkutukset sai sinut lähtemään tuolta turvapaikasta. Alkoi seikkailu, jonka myötä olet kasvanut aikuiseksi. Silti yhä edelleen ihmetellen ihmisten pahaa oloa. Yhä edelleen miettien sitä, miksi meillä on niin paha olla, vaikka näennäisesti kaikki on hyvin. Yhä ympärillä on ihmisiä, jotka purkavat pahaa oloa toisiin ihmisiin.

Se mitä tämä vuosikymmeniä kestänyt matka on opettanut, auttaa ymmärtämään tuon kaiken. Samoin kuin sen, miksi et aikanaan lopulta jaksanut uskoa hyvään. Saati yhteenkään ihmiseen. Onneksi sama matka on opettanut myös sen, että tuo hyvä on olemassa. Myös silloin kun kaikki ympärillä kertoo muuta. Samoin on ihmisten kohdalla. Jokaisessa meistä, syvällä sisimmässä asuu tuo hyvä. Se, kuinka syvälle kaiken rosoisuuden alle se kenelläkin on kätkeytynyt, on suoraa seurausta siitä mitä elämä kenellekin on tarjoillut.

Jos jotakin haluan sinulle tässä hetkessä sanoa, on se se, että löydä tuo hyvä siinä epätodennköisimmässäkin tapauksessa. Sillä saadessasi kosketuksen siihen, ihmeellisiä asioita tapahtuu. Näin olen kokenut. On kovin helppo ymmärtää ihmistä, joka omaa kyvyn yhteistyöhön. Mutta todellinen ymmärrys syntyy siinä, kun ihmisen käytös on liki luotaantyöntävä.

Mutta kyllähän sinä tämän kaiken jo tiedät. Olethan sinä ollut minussa koko matkan. Ollen tänäänkin. Turvallista matkaa. Yhdessä. Rinnakkain.

Välillä jokainen meistä väsyy. Kun elämässä on paljon meneillään, olisi äärettömän tärkeä pitää huolta omasta jaksamisesta. Asia joka aivan liian helposti unohtuu.

Vähän sama, kuin selkäkipu. Kun kipu on läsnä, miettii kuinka tärkeää olisi pitää huolta omasta fysiikasta, mutta kun kipu hellittää, on kovin huomaamatonta unohtaa riittävä venyttely.

Sama on omasta hyvinvoinnista huolehtiminen.

Kun tuntee väsymystä, miettii kuinka tärkeää on muistaa levätä riittävästi. Silti, kun energiatasot on normaalit kuvittelee pystyvänsä mihin tahansa.

Entä sitten kun väsymys on jatkuvaa, eikä helpota vaikka nukkuisi enemmän kuin tarpeeksi. Ensimmäinen ajatus ihmisillä nykyään lienee joko se että ihminen on uupunut tai sitten masentunut. Eikä sillä, ihan hyvin voikin olla, mutta tuo määritelmä ei vielä auta itse väsymykseen. Tarvitaan jotain konkreettista muutosta arjessa, jotta ihmisen voimavarat voisivat palautua.

Pitkään tässä pohdin sitä, mikä oli lopulta syy siihen, että päätin aloittaa uuden blogin. Nimeten sen 'Uusia alkuja'-nimellä. Tänään tuo asia kirkastui lopulta.

Tämä toimikoon minun osuutena sanoittaa omaa matkaani väsymyksen syövereistä kohti voimavarojen palautumista.

Tietty pohjatyö on tullut tehtyä valmiiksi. Arjesta on karsittu käytännössä lähes kaikki kuormistusta aiheuttava pois ja nyt olisikin aika alkaa hitaasti, mutta sitäkin varmemmin rakentaa palapeliä, minkä kautta oppien ja erehtyen löytyisi kokonaisuus jonka avulla voimavarat palautuisi ennalleen.

Itseäni tuntien luvassa lienee varsin vaihderikas matka, jolta ei kommelluksia tule taatusti puuttumaan. Tervetuloa matkalle...

No niin. Tässä olen, enkä muuta voi kuin havaita, hellittää, tiedostaa ja toteuttaa.

Siinä oppi vaihderikkaalta matkaltani tuolta jostain tähän päivään.

En voi tehdä tarvittavia muutoksia elämässä, ennenkuin havaitsen mikä nykyhetken tilanne lopulta on. Kun havaitsen, seuraava vaihe on hellittää siitä harhasta, missä minun juuri nyt PITÄISI olla. Tuon kun kristallin kirkkaasti tiedostan oman mieleni kuvitelmaksi siitä, miten asioiden pitäisi olla, kykenen sekä hyväksymään vallitsevat olosuhteet että tekemään nykyhetkessä valintoja joiden myötä elämäni on mahdollista muuttua. Ilman toteutusta, moni asia jää haaveeksi. Ilman tiedostamista elän tuota harhaa. Ilman hellittämistä en kykene irti päästämään mieleni luomista visioista ja ilman havaitsemista en näe selvästi sitä millaisena elämä ympärilläni vaikuttaa.

Nyt siis tuumasta toimeen.

Olen oppinut elämässä sen, että elämä haastaa hetkittäin kuin kysyen, olenko valmis mihin tahansa, toteuttaakseni elämässä sen osuuden minkä vuoksi täällä yhä tallustelen. Kun haasteita kertyy, tuntuu hetkittäin siltä kuin olisi helpompi vain antaa väärällä tavalla periksi. Mutta minun kohdallani tuo ei ole enää nykyään vaihtoehto. Lähinnä siksi, kun olen jo omalla kohdallani tuon tien kalunnut loppuun. Ei sieltä mitään uutta olisi odotettavissa.

Siksi, juuri nyt. Pysähdyn. Havaitsen. Hellitän. Tiedostan ja toteutan. Tämän blogin nyt alkaessa toimia alustana jossa tuon prosessin eri vaiheita haluan jakaa ja kuvata.

I have a dream and Im about to live that dream to come true.

Kun puhutaan uudesta alusta, moni mieltää sen niin että tuohon ryhtyessä jonkin tietyn olosuhteen on esimerkiksi ensin muututtava.

Mutta entä jos näin ei tapahdu? Merkitseekö tuo sitä, että on elettävä kuuluisalla 'Sitten kun' - asenteella ja kiltisti odotettava sitä että asiat muuttuu?

Omalla kohdallani kulunut viitisen vuotta on opettanut äärettömän paljon sitä, kuinka paljon omaan hyvinvointiin lopulta vaikuttaakaan se, millä asenteella arjessa askartelen. Tuosta opista on kiittäminen niitä olosuhteita, joille ei voi yhtikäs mitään, vaikka kuinka ponnistelisi niiden muuttamiseksi. Jotkut olosuhteet elämässä ovat vain sellaisia, että niiden muuttuminen saattaa edellyttää vuosia tai vaikka vuosikymmenen.

Jos ei muuta, niin kärsivällisyyttä nämä kuluneet vuodet on kasvattaneet roppakaupalla. Itse kun tahdon olla luonteeltani siinä periksiantamaton, että jos on pienikin mahdollisuus vaikuttaa asioiden korjaantumiseen, pyrin kyllä tekemään kaikkeni. Siinä huono, että tilanteessa missä ei ole konkreettisesti mahdollisuus korjata itse asioita, tuo aiheuttaa kohtuutonta taistelua tuulimyllyjä vastaan ja siitä automaationa seuraavaa uupumista.

Nyt taas kerran koen taistelleen tarpeeksi. Kyetäkaeni toteamaan sen, että muuttamalla omaa suhtautumistani asioihin, kykenen itseasiassa tekemään kaiken konkreettisen. Siksi nyt päätinkin kirjoittaa tämän tekstin, eräänlaisena uutena alkuna itselleni. Jos joku tähän tekstiin voi samaistua ja siitä jotakin itselleen saa, niin hyvä.

Kyse on siis vuosia jatkuneesta taistelusta korjata yrittäjyyden mukanaan tuoma taloudellinen kaoottisuus.

Paljon on kuluneen kohta 8 vuoden kuluessa tapahtunut, jolloin kaikki tämä sai alkunsa. Monta vuotta tein liki ympäripyöreitä päiviä, yrittäen epätoivon vimmalla kyetä korjaamaan suht kohtuuttomaksi paisuneet tappiot yritystoiminnassa.

Hassua kaikessa se, että vaikka siitä on jo yli 2 vuotta aikaa kun yritystoiminta loppui ja vaikka tuon seurauksena meni koti ja kaikki mahdollinen, niin näin pitkään on mennyt kyetä myöntämään itselle että enää on turha taistella.

Käytännön tasolla kuluneen parin vuoden aikana olen ollut reilun puolivuotta ensin sairauslomalla uupumuksen vuoksi ja sen jälkeen hankkinut itselleni työn kuntayhteistyön merkeissä. Muuttanut kahteen otteeseen vuokra-asuntoa (kun ensimmäisessä paljastui sisäilmaongelmia) ja vasta nyt olen tilanteessa jossa totean että on aika keskittyä tekemään asioita pienessä mittakaavassa, suuren kokonaisuuden sijaan.

Velkataakkani on melkoinen, mutta tietyllä tavalla oivalsin eilen tämän asennemuutokseni konkreettisesti. Totesin nimittäin eileniltaisessa vertaisryhmässä sen, että vaikka saisin samantien maksettua kaikki velkani pois, se ei käytännön tasolla muuttaisi silti elämääni mitenkään. Kuvaa lähinnä sitä, että olen näiden kuluneiden vuosien saatossa oppinut hyväksymään sen, ettei ulosottovelat määrittele sen enempää minua ihmisenä, kuin sitä millaisena tämän päivän elämän saan kokea. Kokolailla suurehko muutos ihmiselle, joka reilu parikymmentä vuotta sitten kohdatessaan ensimmäisen konkurssinsa, suistui vuosia kestäneeseen pimeyteen, paeten kaikkea itsetuhoiseen sekakäyttöön.

Paljon olen pohtinut sitä, mikä sai aloittamaan tämän blogin kirjoittamisen. Nyt tuokin asia valkeni kerralla. Voin tämän kautta jakaa oman kokemukseni ja toivoni ihmisille, jotka syystä tai toisesta tänäpäivänä kamppailee ylivelkaantumisen keskellä. Tiedän nimittäin kokemuksesta sen, ettei tuo tie ole mitenkään helppo.

Minun sanomani tästä kaikesta on se, että riippumatta olosuhteista itseni ulkopuolella, minulla on mahdollisuus voida sisäisesti hyvin ja kuten moni tietää, sisäinen maailma monasti heijastuu ja heijastaa sitä, miltä maailma ympärillämme näyttäytyy.

Olen uupunut. Tuon ääneen sanominen herättää monenlaisia tunteita. Ei vähiten siksi, kun jokapuolella puhutaan siitä kuinka tärkeää on tehdä ja tuottaa jotakin. Mutta entä jos ei jaksa. Onko silti pakko?

Tässä lienee tilanne, missä oma mennyt elämä toimii voimavarana nykyhetkeen. Tietty armollisuus itseä kohtaan siinä, ettei ole pakko suorittaa ja puskea väkisin, kun tunnistaa itsessä tarpeen antaa itselle tilaa ja aikaa kerätä voimia.

Mutta nuo tunteet, joita tilanne itsessä herättää on silti tärkeä huomioida. Muutoin kun käy niin, että pian huomaa vain uupuneensa enemmän.

Syyllisyys. Ehkäpä haastavin tunne uupumuksesta kärsivälle ihmiselle. Tunne joka sanoo, että pitäisi jaksaa ja kyetä.

Häpeä. Tunne joka haluaisi piilottaa tai verhota uupumuksen jonnekin. Uskotellen ettei sitä ole olemassa.

Riittämättömyys. Ääni päässä joka sättii ja syyllistää siitä kun ei muka jaksa.

Ei siis ihme että moni uupumuksesta kärsivä saattaa masentua. Tässä juuri se, miksi oma mennyt elämä palvelee nykyhetkeä. Pitkään aikanaan todella vaikeasta masennuksesta kärsineenä tiedostan itsessä sen, kuinka tärkeä on antaa aikaa, tilaa ja armollisuutta itselle ja omille tunteilleen. Kun huomioin ne, samalla huomioiden oman väsymykseni, se pikkuhiljaa helpottaa sen sijaan että se syvensi tai pahenisi.

Päivät vaihtelee uupumuksessa, samoin kuin elämässä yleensä. Toisena päivänä tuntuu, että ehkä en olekaan uupunut. Kun taas toisena päivänä esimerkiksi sängyn läjääminen hengästyttää.

Onneksi olen oppinut tunnistamaan itsessä omaa rajallisuutta. Samoin kuin sen, että vaikeista tilanteista pois pääseminen ei tapahdu yhdessä yössä, vaan pitkäjänteisesti ja pienillä muutoksin.

Mutta yksi asia tässä kaikessa on itselleni käynyt varsin selväksi. Enää en jaksa yrittää kelvata tietyille ihmisille sen kautta kuinka paljon kunakin päivänä saan aikaiseksi. Tärkeintä kun on se, että jokaisena päivänä löydän jotakin sellaista minkä koen vievän itseä kohti parempaa jaksamista.

Siksi itselle tärkein on antaa aikaa omille tunteille. Samoin kun pyrkiä löytämään arjessa sellaisia asioita, joista voi kokea kiitollisuutta. Kiitollisuus on tunne joka antaa tunteen siitä, että oma osuus, myös pienikin, on merkityksellinen.

Nykyaika vaatimuksineen uuvuttaa kovin helposti. Luoden tunteen siitä, että olisi helpompi vain vetää peitto korviin ja jäädä sängyn pohjalle. Onneksi itsellä elämä on opettanut lempeytensä siinä, ettei asiat korjaannu pakenemalla. Siksi tänäänkin tuon sijaan, pyrin tekemään jotakin pientä mikä vie kohti sitä tilaa missä voin hyvin. Riippumatta siitä mitä saan aikaiseksi. Uupumus kun lienee signaali siitä, että on väärällä tavalla vain unohtanut itsensä. Oman rajallisuutensa.

Kirjoittaminen on ollut itselleni vuosien varrella keino oppia ymmärtämään itseä. Omaa historiaani sekä eräänlainen väylä päästä kiinni omaan tunnepuoleeni.

Olen aiemmin kirjoittanut lähinnä riippuvuuksista sekä siitä kuinka omaan tunnepuoleen tutustuminen auttaa vapautumaan niistä.

Nyt jotenkin koin hyvin vahvasti sen, että olen uuden edessä. Siitä syntyi ajatus alkaa kirjoittaa kokonaan uutta blogia. Siitä blogin nimi. Uusia alkuja.

Olen kuluneen 15 vuotta kokolailla intensiivisesti ruotinut mennyttä elämää. Paikantaen sieltä todella paljon hyödyllisiä asioita omaan kasvuun sekä elämään liittyen.

Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että on aika kääntää sivua. Jättää mennyt taakse ja katsoa eteenpäin.

Varmasti tässäkin blogissa sivuan jollain tasolla riippuvuuksia samoin tunnepuolta, mutta pyrkimys olisi enemmän keskittyä nykyhetkeen. Lähinnä tarkoitus saada kirjoittamalla selvyyttä nykyhetken elämään ja siihen, miten taas kerran elämässäni on vaihe, jossa tuntuu todella vahvasti siltä että on aika aloittaa alusta.

Hyöty aiemman elämän työstämisessä näkyy lähinnä siinä, ettei enää ole niinkään tarvetta pohtia sitä, miksi asiat on kuten ne on, vaan ennemmin suunnata katse konkretiaan siinä, että mitä tekemällä saavuttaa elämässä sellaisen tilan, ettei jokainen päivä olisi eräänlaista selviytymistä elämästä.

Jos nyt luet tätä, toivotan sinut lämpimästi tervetulleeksi mukaan matkalle, josta toivon mukaan saat itselleni jotakin eväitä elämään. Minun kun ei tarvitse enää häpeillä itseäni tai elämääni, niin luvassa on raadollisen rehellistä tekstiä siitä mitä elämässä ihminen kykenee kohtaamaan, kun kaiken taustalla on päätös siitä, ettei enää halua paeta itseään.

Olkoon tämä uusi alku sekä minulle, että kenties myös sinulle.