Uusia alkuja

Välillä jokainen meistä väsyy. Kun elämässä on paljon meneillään, olisi äärettömän tärkeä pitää huolta omasta jaksamisesta. Asia joka aivan liian helposti unohtuu.

Vähän sama, kuin selkäkipu. Kun kipu on läsnä, miettii kuinka tärkeää olisi pitää huolta omasta fysiikasta, mutta kun kipu hellittää, on kovin huomaamatonta unohtaa riittävä venyttely.

Sama on omasta hyvinvoinnista huolehtiminen.

Kun tuntee väsymystä, miettii kuinka tärkeää on muistaa levätä riittävästi. Silti, kun energiatasot on normaalit kuvittelee pystyvänsä mihin tahansa.

Entä sitten kun väsymys on jatkuvaa, eikä helpota vaikka nukkuisi enemmän kuin tarpeeksi. Ensimmäinen ajatus ihmisillä nykyään lienee joko se että ihminen on uupunut tai sitten masentunut. Eikä sillä, ihan hyvin voikin olla, mutta tuo määritelmä ei vielä auta itse väsymykseen. Tarvitaan jotain konkreettista muutosta arjessa, jotta ihmisen voimavarat voisivat palautua.

Pitkään tässä pohdin sitä, mikä oli lopulta syy siihen, että päätin aloittaa uuden blogin. Nimeten sen 'Uusia alkuja'-nimellä. Tänään tuo asia kirkastui lopulta.

Tämä toimikoon minun osuutena sanoittaa omaa matkaani väsymyksen syövereistä kohti voimavarojen palautumista.

Tietty pohjatyö on tullut tehtyä valmiiksi. Arjesta on karsittu käytännössä lähes kaikki kuormistusta aiheuttava pois ja nyt olisikin aika alkaa hitaasti, mutta sitäkin varmemmin rakentaa palapeliä, minkä kautta oppien ja erehtyen löytyisi kokonaisuus jonka avulla voimavarat palautuisi ennalleen.

Itseäni tuntien luvassa lienee varsin vaihderikas matka, jolta ei kommelluksia tule taatusti puuttumaan. Tervetuloa matkalle...

Kun puhutaan uudesta alusta, moni mieltää sen niin että tuohon ryhtyessä jonkin tietyn olosuhteen on esimerkiksi ensin muututtava.

Mutta entä jos näin ei tapahdu? Merkitseekö tuo sitä, että on elettävä kuuluisalla 'Sitten kun' - asenteella ja kiltisti odotettava sitä että asiat muuttuu?

Omalla kohdallani kulunut viitisen vuotta on opettanut äärettömän paljon sitä, kuinka paljon omaan hyvinvointiin lopulta vaikuttaakaan se, millä asenteella arjessa askartelen. Tuosta opista on kiittäminen niitä olosuhteita, joille ei voi yhtikäs mitään, vaikka kuinka ponnistelisi niiden muuttamiseksi. Jotkut olosuhteet elämässä ovat vain sellaisia, että niiden muuttuminen saattaa edellyttää vuosia tai vaikka vuosikymmenen.

Jos ei muuta, niin kärsivällisyyttä nämä kuluneet vuodet on kasvattaneet roppakaupalla. Itse kun tahdon olla luonteeltani siinä periksiantamaton, että jos on pienikin mahdollisuus vaikuttaa asioiden korjaantumiseen, pyrin kyllä tekemään kaikkeni. Siinä huono, että tilanteessa missä ei ole konkreettisesti mahdollisuus korjata itse asioita, tuo aiheuttaa kohtuutonta taistelua tuulimyllyjä vastaan ja siitä automaationa seuraavaa uupumista.

Nyt taas kerran koen taistelleen tarpeeksi. Kyetäkaeni toteamaan sen, että muuttamalla omaa suhtautumistani asioihin, kykenen itseasiassa tekemään kaiken konkreettisen. Siksi nyt päätinkin kirjoittaa tämän tekstin, eräänlaisena uutena alkuna itselleni. Jos joku tähän tekstiin voi samaistua ja siitä jotakin itselleen saa, niin hyvä.

Kyse on siis vuosia jatkuneesta taistelusta korjata yrittäjyyden mukanaan tuoma taloudellinen kaoottisuus.

Paljon on kuluneen kohta 8 vuoden kuluessa tapahtunut, jolloin kaikki tämä sai alkunsa. Monta vuotta tein liki ympäripyöreitä päiviä, yrittäen epätoivon vimmalla kyetä korjaamaan suht kohtuuttomaksi paisuneet tappiot yritystoiminnassa.

Hassua kaikessa se, että vaikka siitä on jo yli 2 vuotta aikaa kun yritystoiminta loppui ja vaikka tuon seurauksena meni koti ja kaikki mahdollinen, niin näin pitkään on mennyt kyetä myöntämään itselle että enää on turha taistella.

Käytännön tasolla kuluneen parin vuoden aikana olen ollut reilun puolivuotta ensin sairauslomalla uupumuksen vuoksi ja sen jälkeen hankkinut itselleni työn kuntayhteistyön merkeissä. Muuttanut kahteen otteeseen vuokra-asuntoa (kun ensimmäisessä paljastui sisäilmaongelmia) ja vasta nyt olen tilanteessa jossa totean että on aika keskittyä tekemään asioita pienessä mittakaavassa, suuren kokonaisuuden sijaan.

Velkataakkani on melkoinen, mutta tietyllä tavalla oivalsin eilen tämän asennemuutokseni konkreettisesti. Totesin nimittäin eileniltaisessa vertaisryhmässä sen, että vaikka saisin samantien maksettua kaikki velkani pois, se ei käytännön tasolla muuttaisi silti elämääni mitenkään. Kuvaa lähinnä sitä, että olen näiden kuluneiden vuosien saatossa oppinut hyväksymään sen, ettei ulosottovelat määrittele sen enempää minua ihmisenä, kuin sitä millaisena tämän päivän elämän saan kokea. Kokolailla suurehko muutos ihmiselle, joka reilu parikymmentä vuotta sitten kohdatessaan ensimmäisen konkurssinsa, suistui vuosia kestäneeseen pimeyteen, paeten kaikkea itsetuhoiseen sekakäyttöön.

Paljon olen pohtinut sitä, mikä sai aloittamaan tämän blogin kirjoittamisen. Nyt tuokin asia valkeni kerralla. Voin tämän kautta jakaa oman kokemukseni ja toivoni ihmisille, jotka syystä tai toisesta tänäpäivänä kamppailee ylivelkaantumisen keskellä. Tiedän nimittäin kokemuksesta sen, ettei tuo tie ole mitenkään helppo.

Minun sanomani tästä kaikesta on se, että riippumatta olosuhteista itseni ulkopuolella, minulla on mahdollisuus voida sisäisesti hyvin ja kuten moni tietää, sisäinen maailma monasti heijastuu ja heijastaa sitä, miltä maailma ympärillämme näyttäytyy.

Olen uupunut. Tuon ääneen sanominen herättää monenlaisia tunteita. Ei vähiten siksi, kun jokapuolella puhutaan siitä kuinka tärkeää on tehdä ja tuottaa jotakin. Mutta entä jos ei jaksa. Onko silti pakko?

Tässä lienee tilanne, missä oma mennyt elämä toimii voimavarana nykyhetkeen. Tietty armollisuus itseä kohtaan siinä, ettei ole pakko suorittaa ja puskea väkisin, kun tunnistaa itsessä tarpeen antaa itselle tilaa ja aikaa kerätä voimia.

Mutta nuo tunteet, joita tilanne itsessä herättää on silti tärkeä huomioida. Muutoin kun käy niin, että pian huomaa vain uupuneensa enemmän.

Syyllisyys. Ehkäpä haastavin tunne uupumuksesta kärsivälle ihmiselle. Tunne joka sanoo, että pitäisi jaksaa ja kyetä.

Häpeä. Tunne joka haluaisi piilottaa tai verhota uupumuksen jonnekin. Uskotellen ettei sitä ole olemassa.

Riittämättömyys. Ääni päässä joka sättii ja syyllistää siitä kun ei muka jaksa.

Ei siis ihme että moni uupumuksesta kärsivä saattaa masentua. Tässä juuri se, miksi oma mennyt elämä palvelee nykyhetkeä. Pitkään aikanaan todella vaikeasta masennuksesta kärsineenä tiedostan itsessä sen, kuinka tärkeä on antaa aikaa, tilaa ja armollisuutta itselle ja omille tunteilleen. Kun huomioin ne, samalla huomioiden oman väsymykseni, se pikkuhiljaa helpottaa sen sijaan että se syvensi tai pahenisi.

Päivät vaihtelee uupumuksessa, samoin kuin elämässä yleensä. Toisena päivänä tuntuu, että ehkä en olekaan uupunut. Kun taas toisena päivänä esimerkiksi sängyn läjääminen hengästyttää.

Onneksi olen oppinut tunnistamaan itsessä omaa rajallisuutta. Samoin kuin sen, että vaikeista tilanteista pois pääseminen ei tapahdu yhdessä yössä, vaan pitkäjänteisesti ja pienillä muutoksin.

Mutta yksi asia tässä kaikessa on itselleni käynyt varsin selväksi. Enää en jaksa yrittää kelvata tietyille ihmisille sen kautta kuinka paljon kunakin päivänä saan aikaiseksi. Tärkeintä kun on se, että jokaisena päivänä löydän jotakin sellaista minkä koen vievän itseä kohti parempaa jaksamista.

Siksi itselle tärkein on antaa aikaa omille tunteille. Samoin kun pyrkiä löytämään arjessa sellaisia asioita, joista voi kokea kiitollisuutta. Kiitollisuus on tunne joka antaa tunteen siitä, että oma osuus, myös pienikin, on merkityksellinen.

Nykyaika vaatimuksineen uuvuttaa kovin helposti. Luoden tunteen siitä, että olisi helpompi vain vetää peitto korviin ja jäädä sängyn pohjalle. Onneksi itsellä elämä on opettanut lempeytensä siinä, ettei asiat korjaannu pakenemalla. Siksi tänäänkin tuon sijaan, pyrin tekemään jotakin pientä mikä vie kohti sitä tilaa missä voin hyvin. Riippumatta siitä mitä saan aikaiseksi. Uupumus kun lienee signaali siitä, että on väärällä tavalla vain unohtanut itsensä. Oman rajallisuutensa.