Kovin surullisena olen seurannut suht sivusta viime päivien uutisointia sekä somea.
Ihmiset hyökkää barrikadeille kiihkeämmin kuin minkään muun asian kohdalla pitkään aikaan. Onko tosiaan niin, että pääministerimme juhlinta on asia, minkä tuomitsemisesta kilpailu on lopulta asia mikä muuttaa meillä asiat paremmaksi. Tuskin.
Mutta miksi me ihmiset sitten reagoidumme moisesta näinkin hurmioituneena?
Pääministerimme on persoona, joka varmasti jakaa mielipiteitä. Ne jotka arvostaa häntä, puolustaa juhlintaa siinä, kun lähes jokainen meistä tarvitsee välillä tuuletusta. Ne jotka ei arvosta, tuomitsee asian, vaatien pääministerin eroa.
Mutta entä jos hetki tarkastellaan kokonaisuutta hieman etäämmältä, hieman pienemmän tunnelatauksen kiihdyttäminä. Mistä tässä kaikessa voisi lopulta olla kysymys?
Omassa elämässäni kun kohtaan päivittäin työn kautta ihmisiä, joihin varsinkin kaikenlainen epävarmuus vaikuttaa kovastikin, niin jo pelkästään tuon kautta tämä voimakas reagointi on suht helppo ymmärtää. Meillä kun on ollut tässä jo useamman vuoden ajan varsin poikkeukselliset olot, niin tuo varmasti vaikuttaa laajalti meissä eräänlaisena turhautumisena. Kun tuota turhautumista ei saa kanavoitua itsestä ulos, ei tarvita kuin bilettämässä oleva pääministeri ja yleinen turhautuneisuus repeää raivona pintaan.
Toinen, lähes yhtä selkeä puoli tässä kaikessa kuvastuu. Oma suhtautumisemme päihdeasioihin. Kun toisaalla se yleisesti hyväksytyin malli päihteiden käytössä kuvastunee lauseessa "Raskas työ vaatii raskaat huvit." ei ole ollenkaan outoa, että porukka purkaa patoutumiaan porukalla pääministerin mestaten. Joku tarvii saada vastuuseen siitä, kun omassa elämässä on olosuhteissa jotakin sellaista, mikä aiheuttaa tyytymättömyyttä ja turhauttaa.
Tämän todettuani, jaan vain oman kokemukseni asiasta. Aikanaan kun tulin eläneeksi joitain vuosia kaikenmoisissa jauhojengeissä ja noista erkaannuttuani, on tullut joitain vuosia tutustuttua siihen puoleen itsessä, joka aikanaan tykkäsi itse olla ensimmäisenä kiipeämässä barrikadille, vain saadakseen edes hieman purkaa sisällä kiehunutta turhautuneisuutta johonkin tai johonkuhun.
Entäs jos tämä episodi aktivoikin osassa meistä sen turhautumisen minkä rakentuminen kulminoituu Koronaan, päättäjiemme kyvyttömyyteen korjata yhteiskunnassa vallalla olevia ongelmia ja viimoisena ärsyykkeenä päihteet, jotka varmasti tänäpäivänä koskettaa suht suoraan varsin monen ihmisen elämää. Eli mestaamme porukalla pääministerin, tehden hänen juhlimisesta mandaatin minkä avulla kanavoimme kaiken pelon ja turhautumisen vihalla itsestä ulos?
Entä jos tässä kaikessa ei niinkään olisi kysymys pääministerimme elämästä alkuunkaan? Jos sen sijaan kyse olisikin omasta elämästä ja siitä, kuinka itse sen kaiken keskellä lopulta voimme?
Tuon ylläolevan kysyminen on itselle siinä helppoa ja selkeää, kun aikanaan voin huonosti, tarvitsin aina jonkin ihmisen tai joitain ihmisiä joita syyttää omasta pahoinvoinnistani. Lopulta tuo pahoinvointi muuttui hitaasti mutta varmasti hyvinvoinniksi kun toisten osoittelun sijaan aloin keskittyä omaan itseeni ja siihen, mitä omassa elämässä voisin tehdä voidakseni paremmin.
Joskus on ihan hyvä purnata asioissa, mut tässä kohtaa mopo on aikas monella käynyt keulimaan kokolailla komeasti.
"Elää ja antaa elää". Siinä lause, missä meillä monella riittänee oppimista.
