Citizen Käkkis goes West California

Kuvauskeikka Los Angelesiin alkaa railakkaasti, kun törmään lentokentällä Matti Nykäseen, jonka kanssa vedän reippaat aamukännit. Outoa tilanteessa on tosin se, että Matti lähinnä juottaa minua humalaan ja itse siemailee hyvinkin sivistyneesti. Matti on matkalla bändinsä ja 7 päivää -lehden toimittajan kanssa Kanarialle, ja saamme tukevasta humalastani huolimatta sovittua kuvauskeikan parin kuukauden päähän. Lentokoneessa Markus Selin tulee antamaan minulle ja tuottaja John Hakalaxille vinkkejä ketä tavata Losissa, mutta humalani muuttuu nopeasti syväksi horrokseksi.

Laskeutuessamme Losiin, iskee minulle krapulapäissäni pelkotila. Olen juuri kuullut kauhutarinoita siitä kuinka ystäviäni on asetettu rajalla pitkiin karanteeneihin pienen vatsataudinkin takia ja itselläni on päällä raivokas syysflunssa, joka noina pahimman hysterian aikoina todennäköisesti tulkittaisiin sikainfluenssaksi. Yritän pidätellä pärskeitä ja räkää sisälläni ja onneksemme satumme ADHD-päissämme ryssimään tullimuodollisuudet. Sen sijaan että tullimiehet olisivat kiinnostuneita terveydentilastani, joudummekin kuulusteluihin, joissa meiltä tivataan, olemmeko Johnin kanssa aviopari ja jos emme ole, niin miksi survomme tulliin yhtä aikaa ja miksi minulla sattuu olemaan Johnin passikin kädessäni. Saamme asian lopulta sumplittua ja matka jatkuu.

Heti matkan aluksi John saa päähänsä, että meidän on vuokrattava auto ja paineltava Meksikoon kuvaamaan sinne jokin aika sitten myymiämme digitaalisia mainostötteröitä. Olen unenpöpperössä ja todennäköisesti vielä vähän humalassakin, mutta Johnin ritaliineilla saan silmäni pysymään tehokkaasti auki. Kaahailu kaoottisen liikenteen seassa nasaaliäänellä jatkuvasti kaistanvaihdoista jäkättävän navigaattorin tahdissa aiheuttaa jatkuvasti läheltä piti –tilanteita, ja jossain vaiheessa Johnkin alkaa valittaa kyydistä, kun hän paiskautuu kesken päiväuniensa äkkijarrutusteni vuoksi toistuvasti auton jalkatilaan.

Yhdysvalloista Meksikoon matkaavia ihmisiä ei tunnuta valvovan millään tavalla ja itse asiassa emme edes tajua siirtyneemme Meksikon puolelle ennen kuin meille tullaan kauppaamaan kaikenlaisia palveluja espanjan kielellä. Tijuana ei vaikuta läheskään maineensa veroiselta helvetin esikartanolta, mutta meille kuitenkin kerrotaan, että koukkaus väärälle sivukujalle voi koitua kohtalokkaaksi. Yritän saada oppailtamme asetta turvaksemme, mutta nämä kieltäytyvät jyrkästi.

Varsinaisten kuvausten välissä huomioni kiinnittyy seepraksi maalattuun aasiin, jota alan taltioida 8mm-kameralla. Eläimen hoitajat huomaavat kiinnostukseni ja retuuttavat minut lopulta sen selkään. Ja se on virhe. Selittämättömästä syystä aasi saa hirveän hepulin, tömistelee kaiken ympärilleen kerätyn rekvisiitan tuusan nuuskaksi ja saan hädin tuskin roikuttua kiinni pillastuneen eläimen kyydissä. Ilmeisestä hengenvaarasta huolimatta minun täytyy korvata välikohtauksessa aiheutuneet vahingot.

Takaisin tullessa rajamuodollisuudet sujuvat mutkattomasti, kunnes virkailija sattuu kysymään, mitä Meksikossa oikein teimme. John vastaa, että olimme vain kuvailemassa, mutta muotoilu: "We were just shooting there" ei ole selvästikään paras mahdollinen. Saamme selitellä taas pitkään tekemisiämme, mutta pääsemme lopulta takaisin Yhdysvaltojen puolelle.

Ehdimme vielä illalla rymyämään myyntiagenttiemme kanssa, ja opimme tylyn totuuden Los Angelesin yöelämästä: sellaista ei ole. Koko kaupunki on yksi iso lähiö, jossa baarit menevät kiinni viimeistään kahdelta. Jos bileitä on, ne ovat aina ihmisten kodeissa. Huvittavaa on myös, että kaupungin joka ikinen taksikuski, tarjoilija, siivooja tai nakkikioskinmyyjä väittää olevansa todellisuudessa tavalla tai toisella elokuva-alalla. Paikkakunta vetää puoleensa onnenonkijoita ja vain prosentti heistä pääsee lähellekään unelmaansa.

Rane Raitsikan rajut reissut

Koska haluamme saada nauhalle legendaarisissa Smack- ja Lama-orkestereissa vaikuttaneen Rane Raitsikan mietteitä ennen paluutaan Suomeen, suuntaamme kohti Los Angelesin pahamaineisia itäisiä osia. Matkalla pääsemme todistamaan tv-sarjoista tuttuja teatraalisia pidätystilanteita tien varrella, ja kun hihkumme Johnin kanssa innosta, toteaa Rane vain, että: "Mikä vittu siinä on, että joka kerta kun Suomesta tulee kuvausryhmä, ne on valmiita hyppäämään liikkuvasta autosta päästäkseen kuvaamaan jonkun peruspidätyksen."

Ranen pihamaalla naapurin koiran loputon älämölö tekee kuvaamisesta mahdotonta, joten teemme haastattelun hänen työpaikallaan Rock Garagessa. Kyseessä on siis Ranen autotalli.

Rane kertoo pitävänsä paikallisesta mentaliteetista; hänen kulmillaan ei painita nakkikioskijonoissa, koska kaikilla on mutka matkassa. Tuliaseet paukkuvat iltaisin ja paras tapa selvitä elossa on, ettei lähde leikkimään ganstereiden tai hullujen kanssa ja pysyy kaukana huumekauppaa alueella pyörittävistä poliiseista. Anekdoottina Rane tosin mainitsee, että naapuriasunto oli juuri tyhjennetty keskellä päivää, pakettiauto oli vain parkkeerannut asunnon eteen ja kaahannut silmänräpäystä myöhemmin matkoihinsa kaikki arvokas sisällään. Omalla pihamaalla häiriötä aiheuttavat meksikolaiset, jotka hiipparoivat tasaisin väliajoin leikkelemään siellä rehottavasta taikakasvista hallusinoivia paloja. Rane oli kerran yrittänyt asiasta huomauttaa, mutta kasvivarkaan kädessä heiluva viidakkoveitsi sai hänet peruuttamaan takaisin sisälle.

Kun kama ja viina vielä 1990-luvun villeinä vuosina maistuivat, oli hengenlähtö moneen kertaan lähellä. Nykyään mies on raitistunut ja purkaa ylimääräisen energiansa kiekkokaukalossa. Englantilaisen jalkapallohuligaanin kanssa perustettu Droogs -lätkäjengi onkin noussut paikallisen divarin pohjalta kolminkertaiseksi mestariksi. Paikallisliiga on kuitenkin kyllästetty sen sortin kovanaamoilla, että matsit menevät usein painimiseksi. Droogsien pelipaitaakin koristaa Kellopeliappelsiini -elokuvan julistekuva, jossa pesismailat on vain vaihdettu lätkämailoihin.

Tätä nykyä mies elättää itsensä paitsi keikkailemalla Hangmen-bändinsä kanssa, myös opettamalla kitaransoittoa. Oppilaina on ollut niin elokuvatähtiä kuin ihan peruspulliaisiakin.

There's no business like porn business

Tarkoituksenamme matkalla on kuvata materiaalia myös Los Angelesin pornobisneksestä kertovaan dokumenttiin. Keskushenkilönä olisi entinen Riot Entertainment -pomo Jan Wellmann, joka on noussut erotiikkateollisuuden kuninkuusluokkaan ohjaamalla kymmenillä Emmanuelle-elokuvillaan alan guruksi nousseelle Alain Siritzkylle 13-vuotiaitten seksielämästä kertovan eroottisen hupaelman Sex and the USA.

Tapaamme aluksi Alainin ja haastattelu etenee tuttuja latuja. Mies on kuin teflonia ja väittää jälleen kerran koko bisneksen toimivan nunnaluostarin moraalisella vakaudella. Alain selittää myös menestyksensä salaisuuden: hänen mukaansa tavallisissa pornoelokuvissa nussitaan, mutta hänen tuottamissaan elokuvissa rakastellaan. Wellmannia lukuunottamatta kaikki Alainin alaiset ovat juutalaisia. Kun haastattelu muuttuu Johnin ja Alainin väliseksi väittelyksi siitä, miten naisia tulisi kohdella koekuvauksissa, järjestää Alain meille näytösluontoisesti casting-tilaisuuden sanojensa vakuudeksi.

Castaajaksi tulee Alainille työskentelevä israelilainen nettiexpertti, mutta koko touhu menee reisille. Kadulla sattumanvaraisesti pysäytetyt naiset eivät ole halukkaita hässimään kameran edessä, eikä yksikään pysäytetyistä kaunottarista ole edes kuullut mistään Emmanuellesta, vaikka heille kuinka hehkutetaan elokuvan olleen tosi kuuma juttu 1980-luvulla. Otosten välillä yritän vaivihkaa huomauttaa, että tosiasiassa Emmanuelle tehtiin jo 1970-luvun alkupuolella, mutta mies ei usko minua ja lopulta karkaa paikalta nappimikki rinnuksissaan.

Jahtaamme miestä pitkin Venice Beachia saadaksemme kalustomme takaisin ja kun hänet vihdoin tavoitamme, hän alkaa vaahdota Alainille, että Emmanuelle on surkea brändi ja siitä pitäisi luopua välittömästi, koska kukaan järkevä ihminen ei ole kuullutkaan siitä.

Lopulta John riitaantuu pahasti Alainin henkilökunnan kanssa esittäessään höyrypäissään teoriansa siitä, kuinka uskovaiset ihmiset voidaan tulevaisuudessa lääkitä normaaleiksi. Vastalauseena Alainin kuvaussihteeri ilmoittaa mielipiteensä siitä, kuinka kaikki mailman tupakoitsijat pitäisi tappaa. John on aidosti hämmentynyt, koska ei edes polta.

Kung fu -Wellmannin paluu

Päätämme yrittää saada hieman lennokkaampaa materiaalia Wellmannilta itseltään. Vaikka kuvauksista on sovittu hyvissä ajoin etukäteen, onkin puhelimella tavoitettu ohjaaja yllättäen shokissa siitä, että olemme saaneet edes tietää hänen ohjanneen Siritzkylle elokuvan.

Huomautamme, että tieto oli löytynyt Internet Movie Databasesta ja sen mukaan Wellmann itse jopa näyttelee elokuvassa, joten ei asia voi mikään kovin suuri salaisuus olla. Haastattattelu päätetään siis kuitenkin tehdä.

Kun mies ei vastaa enää puhelimeensa, survon suoraan hänen asuntoonsa. Kantaessani lamppuja sisään Wellmann nimittelee dokumenttiamme "paskatuotannoksi" ja yrittää sanojensa vakuudeksi potkaista minua parkkipaikalla päähän. Väistän potkun helposti, mutta heti perään mies päästelee kung fu -kiljahduksia ja huitoo käsillään ilmaan kertoessaan olevansa nykyisin Jet Kun Do -mestari. Kun esityksensä päätteeksi Wellmann ottaa sumopainin alkuasentoa muistuttavan hyökkäysasennon, heitän lamput maahan ja olen jo valmis pieksemään miehen siihen paikkaan.

Paljastuu, että Wellmann on siirtynyt asuinkumppaninsa, nuoren jordanialaisen rap-artistin, innoittamana musiikkibisnekseen, ja että hän yhä tekee myös dokumentteja. Tekeillä on Pirate Whisperer -niminen elokuva Somalian merirosvoista, jossa seikkaillaan Yhdysvaltojen suurlähetystövirkailijoiden kanssa Somaliassa neuvottelemassa kaapattujen laivojen lunnaista. Wellmann ei ole moksiskaan, kun hänelle huomautetaan, ettei Somaliassa ole ollut Yhdysvaltojen suurlähetystöä 13 vuoteen.

Ennen kuvausten alkua Wellmann vaatii 20 000 dollaria palkkioksi haastattelusta. En suostu maksamaan ja itse haastattelusta ei tulekaan yhtään mitään, sillä vastauksina kysymyksiin tulee henkilökohtaisia loukkauksia elokuvan tuotantoryhmän jäsenistä, Wellmann vaatii kämppäkaverinsa naisystävää kävelemään edestakaisin kameran edessä ja lopulta kiistää yhteytensä pornoteollisuuteen ja kuvailee elokuvaansa uskonnolliseksi draamaksi. Hämmennyksen jälkeen päädymme tilanteeseen, jossa haastattelua voi jatkaa vain sillä ehdolla, ettei se sivua enää hänen yhteyksiään Siritzkyyn, pornoteollisuuteen tai Sex and the USA -elokuvaan. Haastattelua ei myöskään saa esittää missään.

Päätämme illalla Johnin kanssa haudata koko dokumenttihankkeen.

Cynthian polttoperformanssi

Kun nyt paikalla satumme olemaan, päätämme yrittää kerätä materiaalia myös Jouni Hokkasen lävistyksiä ja muuta body modification -kulttuuria käsittelevään dokumenttiin. Saamme kiinni alan ylimmän gurun Fakir Musafarin, mutta koska hän sattuu olemaan toisella puolella maata, hän suosittelee lähestymään toista alan legendaa eli Miss Cynthiaa.

Ennen kuin pääsemme tapaamaan tätä pelättyä polttomerkkitaiteilijaa ja sadistia, pitää meidän allekirjoittaa sopimus, joka poistaa tapahtuman järjestäjiltä kaiken vastuun, mikäli vammaudumme tai kuolemme kaiken temmellyksen keskellä. Cynthia valmistautuu parasta aikaa julkiseen käristysnäytökseen, ja katsomoon survoo todella sekavaa seurakuntaa; sinne talutetaan koiran talutushihnassa bodattuja miehiä, sisään survoo legioona lyhyitä ja pulleita lesboja perässään nahkaan ja lateksiin sonnustautunutta väkeä sekä tietenkin koko joukko perusrunkkareita pitkissä takeissaan.

Cynthia aloittaa esitelmänsä polttomerkkien historiasta ja ensimmäisenä uhriksi joutuu nuori nainen, jonka jalkaan aletaan kairata sähkölaitteella häijyn näköistä kolmannen asteen palohaavaa. Koko tila täyttyy kärventyneen lihan hajulla, joka tuo mieleen lähinnä pohjaan palaneen broilerin. Kun survon kamerani kanssa liian lähelle, Cynthia ehdottaa, että kuvaajankin tulisi saada osansa. Yleisö on niin innoissaan, että minun on pakko suostua, ja nainen polttaa ranteeseeni ilkeän näköisen jäljen. Toisin kuin ohjelmanumeron virallisilta esiintyjiltä, minulta pääsee tuskainen parkaisu. Yleisö hurraa hurmoksessa.

Seuraavaksi kärvennettäväksi joutuu hieman vanhempi herrasmies. Cynthian aviomies Dimitri kuumentaa polttolampulla paksun partakoneenterän hehkuvan kuumaksi ja terä upotetaan säälimättömästi miehen lihaan. Paksu savu pöllähtää haavasta, mutta mies ei näytä olevan asiasta moksiskaan. Paljastuu, että miekkonen on HIV-positiivinen entinen sotilas, joka potkittiin armeijasta 1980-luvulla homoutensa vuoksi. Sotiminen vaihtui viinaan, huumeisiin ja äärimmilleen vietyihin tokkuraisiin S/M-leikkeihin, joista parin vuosikymmenen jälkeen jäljellä olivat vain viimeksimainitut. Miekkonen oli nimittäin huomannut, että hänen kivunsietokykynsä oli korkeampi kuin ihmisillä yleensä ja sen koettelusta oli tullut hänelle pysyvä harrastus ja pakkomeille.

Cynthia on niin vaikuttunut panoksestamme performanssiinsa, että järjestää meille sisäänpääsyn hämäräväen suljettuihin iltajuhliin. Matkalla hotellille Dimitri kyselee varovasti, haluaisinko mahdollisesti, että minua lyötäisiin illan juhlallisuuksissa. Vastaan, että tottahan toki, mutta että todennäköisesti täräytän kyllä takaisin saman tien. Dimitri selvästi hämmentyyy vastauksestani ja saankin kuulla pitkän luennon S/M-touhun säännöistä ja minua vannotetaan, etten saa mennä lyömään ihmisiä umpimähkään.

Cynthia kertoo taustaltaan olevansa aivan normaalia ylempää keskiluokkaa oleva edustusrouva, jota juuri tuo normaalius alkoi lopulta yököttää. Keski-iän kriisissä Cynthia keksikin kehittää sivubisneksen ja harrastuksen pervokansan kanssa sekoilusta. Polttomerkit veivät mukanaan, koska ne ovat tatuointeja tai lävistyksiä tuskallisempia toimenpiteitä, niitä ei saa poistettua millään ja lopputulokseen vaikuttaa kiinnostavasti käristetyn ihmisen yksilöllinen paranemisprosessi. Nykyään varsin laajaksi kasvaneeseen asiakaskuntaan kuuluu ihmisiä kaikista sosiaaliluokista ja ikähaarukka on teineistä vanhuksiin.

Cynthian salanimellä esiintyvä mies on paitsi menestyvä julkkisjuristi myös intohimoinen masokisti, mikä sopii hakkaamisesta ja kiduttamisesta nauttivalle Cynthialle oikein hyvin. Asemansa vuoksi miehen ja siksi Cynthiankin on tosin pidettävä matalaa profiilia hämärämpien harrastustensa suhteen, eikä julkisia kidutusesityksiä voi oikein järjestellä ihan kotikulmilla Orange Countyssa.

Pervokansan piilobileet

Illan S/M-karkeloihin saapuessamme heti ovensuussa on vastassa vaikuttava näky. Alastomaksi itsensä riisunut yöntimo on kontillaan maassa ja nuolee raivokkaalla kiihkolla kengänkiillotustelineeseen aseteltuja nahkasaapaita puhtaiksi. Saappaiden sisällä on arviolta 130-kiloinen transvestiitti, joka luo minuun heti muikuilevia katseita.

Sali on viritetty täyteen kaikenlaista välineistöä kahleista erikoisvalmisteisiin kidutustuoleihin. Todellinen shokkinäky odottaa kulman takana, jossa jonkinlaiseen leikkauspöytäviritelmään on kahlittuna miekkonen, joka on napsittu täyteen pyykkipoikia, sukuelimiä myöten. Elämystä täydentääkseen ympärillä oleva väki nauraa hänelle ivallisesti ja antaa sähköiskuja. Tilanne keskeytyy, kun paikalle saapuu kaksi motoristilta näyttävää karskia miekkosta, jotka kaivavat taskuistaan pienet veitset, joilla alkavat tikata kahlittua miestä rintaan yhä kasvavalla vimmalla. Ihmiset ilkkuvat ja mies karjuu tuskasta, muttei ilmeisesti käytä turvasanaa, koska käsittely vain jatkuu ja jatkuu. Itse tosin epäilen miehen unohtaneen koko turvasanan, koska varsin verinen touhu ei näytä enää laisinkaan järkevältä.

Mutta pahempaa seuraa. Huomioni vie vieläkin kovaäänisempi karjunta, ja kun paikallistan sen lähteen, törmään ihmisrinkiin, jonka keskellä maassa on pelkissä kalsareissa kahlehdittuna mies, jota rietas väkivalta-transu potkii säälimättömästi kiveksiin ja avustajana toimiva niukasti itsensä nahkalla verhoillut nainen talloo piikkikoroillaan rinnan päällä. Vieressä katosta roikkuu ryhävalaan kokoinen ja läskiensä vuoksi todennäköisesti jo kutakuinkin liikuntakyvytön nainen, jonka velttoina poimuina ilmaa halkovaa lihaa aiemmin päivällä laivaston uniformuun pukeutunut mies kähmii estottomasti.

Salissa on jonkinlaisena turvasatamana pitkä pöytä, jonka ääressä ihmiset voivat huilata sessioiden välillä ja John pakenee maallikon silmiin pöyristyttävää sekoilua nopeasti sinne. Vaikka suuri osa juhlavieraista kulkee sukuelimet esillä ja touhu on aika ajoin varsin roisia, on yleinen ilmapiiri kuitenkin yllättävänkin ystävällinen ja välitön. Ja ihmiset ovat pääsääntöisesti aivan valtavan lihavia. Varsinkin kaikki lesbot.

Cynthia on kaivanut esiin kuuden ruoskan arsenaalinsa ja alkaa rankaista Dimitriä taidokkain elein ja liikkein. Kaksi ruoskaa viuhuu ilmassa yhtä aikaa, Dimitri parkuu kuin pikkulapsi ja Cynthian nauru raikuu ilmoille fanfaarin lailla. Dimitri putoaa toistuvasti maahan keräilemään itseään, mutta aina hänen pyrkiessään ylös alkavat ruoskat tehdä näkyvää tuhoa hänen selkänahkaansa. Small talkin virkaa tekevät Cynthian kertomukset siitä, kuinka kotioloissa Dimitriä rangaistaan täällä nähdyn lisäksi rajulla nyrkkinainnilla.

Ennen kuin oikeastaan edes tajuankaan, olen itse joutunut Dimitrin paikalle. Minulle pannaan silmälaput ja kahlehditaan ruoskimiselle pyhitettyyn nurkkaukseen. Kun olen helvetillisenä pauhaavan teknon ja tuskasta rääkyvien ihmisten keskellä pelkän tunto- ja kuuloaistin varassa, tuo elämys mieleen lähinnä Hostel-elokuvan synkimmät hetket.

Sitten läsähtää. Isku ei tunnu läheskään niin kivuliaalta kuin olin olettanut, lähinnä napakalta nyrkiniskulta selkään. Paksun ruoskan tasainen lätinä jatkuu hetken, kunnes yhtäkkiä alkaa selkäni silmitön raapiminen ja repiminen, ja sen rinnalla aikaisempi paukutus ei tuntunut juuri miltään. Mutta kun käyttöön otetaan ohuemmat ruoskat, alkaa kipu lähennellä sietämätöntä. Olen yltä päältä hiessä ja puristan itseni vasten ruoskintaparrua. Joku repii minua nänneistä samaan aikaan, kun ohut ruoska paukkuu korvani juuressa niin, että tärykalvoihin sattuu. Alan jo miettiä, oliko tämä sittenkään niin hyvä idea, ja kun Cynthia toisen kerran tulee kysymään minulta, olenko kunnossa ja haluanko jatkaa, joudun toteamaan, että ehkä tämä oli nyt tässä. Session päätteeksi joudun vielä itse puhdistamaan ruoskintaparrun roiskeista.

Rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava, että ruoskinnan jälkeen olo on aivan ihmeellinen, miltei kuin päihtynyt. Endorfiinit ovat lähteneet liikkeelle ja sekä mielen että kehon valtaa mukavan lämmin tunne. Loppuillan juhlien outoja touhuja katseleekin aivan toisella tavalla ymmärtäen ja arvostaen.

Paluumatkalla lentokoneessa tosin kiroilen saamaani kyytiä, sillä arpeutumisen aloittaneet haavat selässä tekevät istumisen miltei kaikissa asennoissa likimain mahdottomaksi.

Jan Wellmannin vastaus Käkkiksen Kalifornian-seikkailuun

CITIZEN Käkkis goes West – But where did he go?

“Is this a good or a bad joke?”, kysyi stadilainen ystäväni meilitse viitaten linkkiin ylläolevasta artikkelista. Avasin linkin, koska huomasin, että kirjoittajana on itse King Käkkis! Olen nimittäin aina ollut lojaali Käkkis-fani. Se Käkkis, jonka minä muistan, on suomalaisella järjellä ja sisulla varustettu mies, lisäksi erinomaisen sinnikäs työntekijä sekä kameramiehenä että editorin assarina. Nyt hänestä on tullut “gonzo”-journalisti, ainakin City-lehden mukaan (varmistin päätoimittajalta, mitä tyylilajia Käkkiksen artikkeli edustaa).

Käkkiksen artikkelista opin, että ohjaan ja tuotan eroottisia elokuvia Los Angelesissa. Olen niin ikään “Jet Kun Do” -mestari, joka osaa potkia haastattelijoita päähän. Laskutan yleensä 20 000 taalaa haastattelulta, tai ainakin yritän. Tee yhdysvaltalaisten suurlähetystöhemmojen (CIA?) kanssa dokkaria Somalien merirosvoista. Olen iskemässä myös musiikkiteollisuuteen jordanialaisen räppärin kanssa (en ollut ihan varma oliko minulla kyseenalainen suhde tämän räppärin kanssa vai ei?). Olen myös Alain Siritzkyn (legendaarinen Emmanuelle-elokuvien tuottaja; herrasmies, joka loi pehmopornoteollisuuden) ainoa ei-juutalainen työntekijä. Ja niin edelleen.

Haluaisin korjata yhden asian: Jeet Kune Do -mestari ei potki päähän. Siteeraan wikipediasta, “Jeet Kune Do Principles”: “JKD students are told to waste no time or movement. When it comes to combat JKD practitioners believe the simplest things work best... NO HIGH KICKS.” Näin tärkeän tosiseikan huomiotta jättäminen ei ole gonzo-journalismia. Todellinen gonzo on totuudenmukainen. Gonzo saattaa pukea faktoja asusteisiin saadakseen ne tehokkaammin esille. Mutta gonzo ei luo faktoja omista asusteistaan. Hunter S. Thompson, der originelle Uebermensch gonzo, oli tunnettu kemikaaleistaan ja sekabollakäytöksestään. Kuuluisaksi hän kuitenkin tuli totuudestaan. Gonzot pitävät nämä kaksi tekijää balanssissa – silloin heitä kunnioitetaan. Johnny Depp pulitti 8000 taalaa toteuttaakseen Thompsonin viimeisen toiveen ja ampui hänen tuhkansa taivaalle.

Olet edelleen lempiveljiäni suomessa, Käkkis. Siksi olen valmis – hyvin pienillä ehdoilla – sijoittamaan 4 prosenttia haastattelupalkkiostani auttaakseni Sinua gonzo-urallasi eteenpäin. Tällä rahamäärällä pääset viikonloppumatkalle USA:han, osoitteena Owl Farm estate, Woody Creek, Colorado, jonne vähintään muutama hippunen tuon originellin gonzomiehen tuhkista on laskeutunut. Ja sitten me maistamme maata. City-lehti, jos olette kiinnostuneita, kirjotan mielelläni gonzo-artikkelin tästä Käkkiksen tulevasta matkasta normaalilla liksallani.

Ystävällisesti, Jan Wellmann, Los Angeles