Dokumenttibuumi!

Juuri nyt Hollywood-tuotannoissa ovat muotia supersankarit ja mahtipontiset historialliset seikkailut, mutta niiden lisäksi pinnalle pinnivät dokumenttielokuvat, jotka kelpaavat tv:n lisäksi myös valkokankaille. Michael Mooren Bush Jr:n vastainen taisteluhuuto Fahrenheit9/11 on kerännyt Yhdysvaltain valkokankailla jo 120 miljoonaa dollaria. Summa on lajityypille valtava, sillä Yhdysvalloissa suuren elokuvahitin raja kulkee 100 miljoonassa. Mooren menestys tasoittaa tulevien dokumenttielokuvien tietä, mutta Moorelle itselleen se voi olla myös haitaksi. Voiko multimiljonääri olla uskottava köyhien ja duunareiden puolustaja? Vaarattomalta vaikuttava Moore on nyt merkitty mies.

Pikaruoka tekee läskiksi

Yhdysvalloissa on totuttu siihen, että televisioyhtiöt syövät valtaapitävien kädestä. Sananvapautta puolustanut lehdistö on ollut melkein yhtä surkeassa kunnossa, vaikka viime aikoina on tapahtunut ryhdistäytymistä. Yhteiskunnallinen kritiikki onkin siirtynyt kirjoihin ja dokumenttielokuviin. Mooren seuraava elokuva kertoo USA:n terveydenhuoltojärjestelmästä. Eikä kenelläkään ole epäeselvää, millaisessa kunnossa se on, jos Moore on asiaan tarttunut. Dokumenttielokuvien suosiota on perusteltu sillä, että osa katsojista on kertakaikkiaan saanut päänsä täyteen Hollywood-tuubaa.

Mutta elokuvien levittäjät eivät tee työtään siksi, että etsisivät epäitsekkäästi totuutta ja haluaisivat vaikuttaa asioihin. Raha ratkaisee.

Kun Hollywoodin fiktioelokuva maksaa keskimäärin yli 50 miljoonaa dollaria, Fahrenheit 9/11:n budjetti oli noin kuusi miljoonaa. Tuskin jatkossakaan kovin moni dokkari pääsee yli sadan miljoonan lippudollarin, mutta kun menot ovat pienet, levittäjät käärivät sievoisia voittoja pienemmilläkin tuloilla.

Hyvä esimerkki on tänä vuonna valmistunut Morgan Spurlockin pikaruokakulttuuria ja varsinkin McDonaldsia ruoskiva Super Size Me. Vaatimattomalla 300 000 dollarilla tehdy dokumentti keräsi USA:n valkokangaskierrokseen yli 11 miljoonaa taalaa. Elokuva saa pian Suomen ensi-iltansa.

Onko Suomi dokkarimaa?

Suomalainen dokumentti on elokuvakankaalla yhä poikkeus. Tarjonta kuitenkin laajenee. Täyspitkän elokuvan mittaisista dokumenteista kotimaan valkokankailla on ainakin käynyt Cleaning Women -bändistä kertova Cleaning Up! (2002), Linus Thorvaldsin henkilökuva ja avoimen lähdekoodin ylistys Koodi - Linuxin tarina (2001), mieskuoroteemainen Huutajat - Screaming Men (2003), nuorten työttömyydestä kertova Joutilaat (2001) ja Veikko Aaltosen hieno katoavan maaseudun kuvaus Maa (2001). Hitiksi yksikään näistä dokumenteista ei kuitenkaan noussut.

Suomalaisen dokumentin uranuurtaja on Marko Röhr. Mattila & Röhr Productionsin erikoisalaa ovat vedenalaiset luontodokumentit. Niistä kuuluisin on lukuisia palkintoja kerännyt, noin 30 maahan myyty Vedenalainen Islanti. Suomalaisista elokuvista vain Aki Kaurismäen tuotokset ovat saaneet yhtä laajan levityksen.

Dokumenttibuumi lämmittää Röhriä.

”Fantastista. Tyylilajien kirjo on nyt laajempi. Aiemmin dokumentilla ei ollut paikkaa, missä esittää sitä, paitsi festivaalit. Dokumenttibuumi avaa uusia mahdollisuuksia”, Röhr kertoo.

Röhrin yhtiö on tuonut Suomeen laatudokkarit Fog of War ja Metallica: Some Kind of Monster.

Röhrin lähitulevaisuuden suurin satsaus dokumenttituottajana on P.V. Lehtisen uimarilupaus Sirja Luomaniemesta kertova puolituntinen Krooli. Röhr innostuu kehumaan Kroolia yhdeksi visuaalisesti kauneimmista koskaan näkemistään elokuvista. Röhrin mielestä Suomessa tuskin menisi läpi michaelmooremainen yhteiskunnallinen kantaaottavuus. Hän uskoo ihmisläheisiin aiheisiin ja vahvaan visuaalisuuteen.

Dokumentintekijöiden ykkösongelma on luonnollisesti raha.

”Kyvykkäitä ja innokkaita tekijöitä olisi vaikka kuinka, mutta rahoitusta riittää vain murto-osaan tuotannoissa. Sekin on yleensä osarahoitus, joten tekijät joutuvat ottamaan taloudellisen riskin itselleen. Innovaatioista ei ole tekijäpuolella pulaa”, Röhr väittää.

Hän uskoo suomalaisen elokuvan mahdollisuuksien ulkomailla olevan juuri dokumenttipuolella.

”Suomen kieli aiheuttaa hankaluuksia fiktioissa.”

Dokumenttielokuva on Röhrin mukaan parhaimmillaan teatterissa.

”Tv:ssä on ohjelmaa 20 tuntia vuorokaudessa, silloin on vaikea erottua massasta. Valkokangas on ikkuna, josta teokset huomataan. Jos on sanottavaa, sen pitää kuulua.”

Ahmatti-Matti tentissä

City tapasi Super Size Me -elokuvan ohjaajan, päätähden ja koekaniinin Morgan Spurlockin Tapiola Garden -hotellin aulassa. Spurlock söi elokuvassa 30 päivän aikana vain McDonald’sin ruokaa aamiaisella, lounaalla ja illallisella. Hän lihoi noin 10 kiloa. Spurlockilta meni puoli vuotta laihduttaa takaisin vanhoihin mittoihin. Nyt hän on taas hoikka mies.

Kun aloitit Mcdieettisi, kehossasi oli 11 prosenttia rasvaa, huippu-urheilijan verran. Mitä uskot, että olisi tapahtunut, jos rasvaprosenttisi olisi ollut 18 aloittaessasi dieetin?

“En osaa sanoa, olen miettinyt sitä itsekin. Minullehan kävi neljän viikon dieettini aikana niin, että kolmas viikko tuntui pahimmalta ja silloin myös kaikki arvoni, kuten maksa-arvot olivat korkeimmillaan. Sen jälkeen arvot alkoivat tasoittua, kehoni ikään kuin tottui uuteen ruokavalioon.”

Elokuvassasi annetaan McDonald’sin ruoasta vähemmän mairitteleva kuva. Onko pikaruokateollisuus uhkaillut sinua?

“Ei, sitä he viimeksi haluaisivat. Eivät he halua filmilleni uskottavuutta. McDonald’s hoitaa asian hyvällä pr:llä, sen he osaavat parhaiten. Mc Donald’shan on tuonut markkinoille nyt paljon salaatteja, valitettavasti heidän salaateissaan kastikkeineen saattaa olla yhtä paljon rasvaa kuin hampurilaisessa. Filmi ei ollut kohdistettu varsinaisesti McDonald’sia vastaan, vaan tarkoitus on valistaa ihmisiä. Vuonna 1976 söimme pikaruokaa kolmella miljardilla dollarilla, nyt syömme 120 miljardilla. Yhdysvalloissa on tällä hetkellä enemmän lihavia kuin koskaan. Lihavuusongelma on ylittänyt luokkarajat.”

Elokuvasi on ansainnut lipputuloja 15 miljoonaa dollaria. Kuinka rikas olet?

“En kovin. En ole saanut elokuvastani juuri mitään tuottoja vielä, ja luulen, että suurin osa menee levittäjille. Olen kuitenkin saanut kaikki luottokorttilaskuni maksettua. Niitä oli paljon!”

Katso ainakin nämä

Biggie and Tupac (2002)
Ennenkin dokumenteillaan kohauttaneen Nick Broomfieldin raina kertoo USA:n itä- ja länsirannikkon rap-jengien välisestä sodasta, joka oli vuosina 1996 ja 1997 kuumimmillaan. Sankarivainajista kuuluisimpia ovat Tupac Shakur ja Biggie Smalls.

Bowling for Columbine (2002)
Kyllä aseen saa Yhdysvalloissa helposti, todistaa Michael Moore ja ihmettelee samalla NRA:n puhemiehen Charlton Hestonin kotia ja sitä, miksi Kanadassa ei tehdä juuri rikoksia, vaikka usealla kanadalaisella on ase.

Capturing the Friedmans (2003)
Amerikkalaisessa esikaupunki-idyllissä asunut juutalainen Friedmanien perhe vaikutti ensivilkaisulla tylsän tavalliselta. Sitten perheen isää ja yhtä pojista alettiin epäillä lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Merkittävä osa elokuvasta koostuu Friedmanien itse kuvaamasta perhekäyttöön tarkoitetusta videomateriaalista.

Cool & Crazy
- kiihkeät ja innokkaat (Heftig og begeistret, 2001)
Kotimaassaan Norjassa huippusuosittu dokumentti kertoo Berlevågin mieskuorosta. Ei kovin kaupallinen aihe. Silti Cool & Crazy on päässyt valkokangaslevitykseen lukuisissa maissa, myös Suomessa.

The Fog of War (2003)
Robert McNamara oli USA:n puolustusministeri Vietnamin sodan aikaan ja siksi rauhanliikkeen vihaama mies. Nyt McNamara kertoo oman näkemyksensä sodasta ja tekemisistään.

The Kid Stays in Pictures (2002)
1970-luvun Hollywoodin legendaarinen tuottaja ja studiopomo Robert Evans on elänyt uskomattoman elämän. Evans toimii itsestään kertovan dokumentin kertojana, eikä säälittele kohtaloaan, vaikka ennen menikin paremmin.

Live Nude Girls Unite!
Vuosina 1996-1997 sanfranciscolaisen The Lusty Lady -peep-shown tanssijat ja työntekijät yritettiin saada liittymään ammattiliittoon. AY-aate jää dokumentissa sivummalle. Pääosassa ovat persoonalliset seksialan duunarit.

Metallica: Some Kind of Monster (2004)
Alunperin suunnitelmissa oli St. Anger -levyn tekemisestä kertova perinteinen bändidokumentti. Lopulta elokuva kertoikin megabändin kriisistä, eloonjäämistaistelusta ja parantumisesta.

Nytpä tahdon olla mä (2002)
Georges Lopez oli pienen ranskalaisen kyläkoulun ainoa opettaja. Hänestä tehty dokumentti oli Ranskassa kova hitti. Ihanneopettajalta vaikuttaneesta Lopezista tuli valtakunnanjulkkis.

Spellbound (2002)
TV 2:n kesän alussa näyttämä Spellbound meni ohi silmien useimmilta, koska Yle vetää matalaa profiilia väärissä paikoissa. Spellbound kertoo amerikkalaisten peruskoululaisten vuosittaisesta valtakunnallisesta tavauskilpailusta. Toimii kuin paraskin jännäri.

Standing in the Shadows of Motown (2002)
Motown-levy-yhtiön palkkalistoilla olleet ammattimuusikot pysyivät tuntemattomina, vaikka heillä oli enemmän ykköshittejä kuin Beatlesilla, Rolling Stonesilla ja Elviksellä yhteensä. Tämän dokumentin jälkeen heidät tunnetaan selvästi paremmin.