Koomikko Ismo Leikola tekee tuoreessa Facebook-postauksessaan tarkan havainnon suomalaisesta vessakulttuurista.
“Olen aina luullut että näin se maailma vaan makaa ja se siitä: kuseminen on hankalaa, piste. Mutta matkailu avastaa. Viime aikoina olen oppinut, ettei kusen kanssa painiminen olekaan painovoiman kaltainen universaali fysiikan laki. Ei suinkaan. Kyseessä onkin vain suomalaisen yhteiskunnan kieroutuma.”
Leikola kertoo, miten hän on Suomessa joutunut ostamaan burgereita, keksejä, leipiä ja ties mitä ainoastaan päästäkseen vessaan ostoksen varjolla.
“Muutaman kerran olen kehdannut tilata teetä, mutta se ei mene läpi. Sen tietää Suomessa heti – jos joku tilaa teetä, se on vaan menossa kuselle. Kahvilan pitäjien silmien pyöräytys on pieni mutta havaittava. Tee on liian läpinäkyvää. Tee on tekosyy. Kukaan ei oikeasti halua teetä. Tämä on siis vallitseva ajattelu – oikeasti saatan joskus halutakin teetä, mutta silloinkin oletan ettei kukaan usko sitä.”
Leikola on törmännyt toisenlaiseen vessatarjoamaan Amerikan matkallaan. Siellä vessaan pääsee ilman syyllistämistä tai maksua vaatekaupassa, ruokakaupassa, apteekissa ja niin edelleen. Tästä Leikola herättää varmasti monia aiemminkin mietityttäneen kysymyksen: “Miksi ihmeessä Suomessa on jotenkin niin vaikeaa ja vastenmielistä antaa suomalaisten kusta?”
Kysymyksen jälkeen Leikola lähtee vyöryttämään tajunnan virtaansa suomalaisesta vessakulttuurista:
“… Pidätä saatana. Pure hammasta ja pidätä. Sisulla. Kun minä olin lapsi, piti kuule hiihtää 50 kilometriä kuselle ja sata paskalle ja oli niin kylmä, että pidempimunaisilla kusi jäätyi jo varren puolivälissä, ja jos ei jäätynyt, haju houkutteli paikalle karhuja. Menet kotiin siitä jos haluat kusta, hunsvotti. Olepa muuten kiitollinen että saat edes kotona kusta, ennen vanhaan kuule kuset oli kortilla, ei mellä kuule kotona noin vain kuseskeltu, meitä oli 20 lasta ja viikossa jaettiin 14 kusivuoroa, no nehän kului aina alkuviikosta ja pyhänä oltiin kirkossa sellaisessa kusihädässä että kun kanttori soitti kolmiviivaisen Ceen, koko kylän rakot resonoi niin että kerran eturivistä irtosi kives ja lensi suoraan kastemaljaan, ja se kasteveden loiske sai kaikkien hädän pahenemaan niin kivuliaaksi että nähtiin näkyjä. Mutta ei itketty. Eikä kustu. Vieläkään en ole tyhjäksi asti kussut koskaan. Kun on ihan pakko, lasken lusikallisen pois ja sillä taas pärjää. Vieläkin on nuoruuden kusta rakossa, laimentuneena.”
Leikola myöntää, että hitusen överiksi meni. Samaan aikaan teksti on täynnä osuvia havaintoja suomalaisten vessapihtauksesta esimerkiksi teinivuosilta, kun pussikaljanuorison ylivoimaisesti suurimpia haasteita oli keksiä keinot, joilla pääsee livahtamaan Carrollsin vessaan. Jää elämäntarkoitus ja naisten iskeminen tekemättä.
“Kyllähän siinä nuorisolla ongelmanratkaisutaidot ja luovuus kehittyy, mutta välillä saattaa herätä tunne, että elämä menee jotenkin hukkaan.”
Leikola päätyy tulkitsemaan, että puliukkojen pelko on suurin syy sille, miksei Suomessa ole yleisellä paikalla tarjolla riittävästi vessoja. Hän huomauttaa, että Amerikassa on huomattavasti enemmän kodittomia kuin Suomessa, mutta vessojen väärinkäyttö ei ole muodostunut ongelmaksi. Hän myös ihmettelee, mitä se vessojen väärinkäyttö oikeastaan on.
“Vessojen ‘väärinkäyttö’ ei itse asiassa ole väärinkäyttöä vaan oikeinkäyttöä. En ole kuullut mitään perusteita sille, että liikemiehen paska olisi jotenkin ihanampaa kuin puliukon paska. Maailmassa vallitsee pökäletasa-arvo. Uskon että jokainen mieluummin antaa pökäleen solahtaa kauppansa vessaan kuin löytää sen puhelinkopista.”