Julkinen eläin

Narsismista ja toisten kyttäilystä on tullut maailmantauti, jonka avulla Suomessakin myydään yli puoli miljoonaa juorulehteä viikossa. Kun julkaisujen määrä kasvaa, julkisuuden kynnys laskee. Voiko se hävitä kokonaan?

Kerro meille se, salarakas Martina Aitolehti!

“Ja otatko sitten housut pois.”

Martina Aitolehti mutristaa suutaan ja sanoo, ettei mitään saa näkyä.

“Ei ei, tuo kaari vain”, rauhoittelee valokuvaaja, joka opastaa malliaan niukoin kehoituksin.

Kuvia otetaan Hustler-lehteä varten. Tämä on Aitolehdelle tärkeä työpäivä, sillä jos kuvat onnistuvat, se voi merkitä niiden päätymistä amerikkalaiseen Hustleriin.

“Suomen Hustlerin päätoimittaja kuuluu Larry Flyntin lähipiiriin. Saan omat kuvani suoraan Flyntin pöydälle ohi satojen muiden tyttöjen”, Aitolehti sanoo.

Entä sitten?

“No…se olisi hienoa. Ja saisi enemmän merkityksellisempiä töitä.”

Vaieta et saa

Martinalle on kysyntää juuri nyt, kun kertakäyttöjulkisuus on suositumpaa kuin koskaan. Tosi-TV suoltaa ulos päiväperhosia, joiden on – kirjaimellisesti – kerrottava varpaankynsiensä lohkeamisesta, jotta pysyisivät otsikoissa. Tällaisten episodien julkistaminen vain kertoo siitä, että fastfood-julkisuuden hahmot lähtevät liikenteeseen jo valmiiksi laarin pohjia kaapien. Hahmot ilmestyvät kuin tyhjästä, ja sen jälkeen heistä ollaan hetki pääsemättömissä.

Uusia julkkiksia yhdistää usein täydellinen sisällyksettömyys, tavallisen ihmisen tavallinen elämä, josta nostetaan vain esiin banaaleja yksityiskohtia kuten stressaantuminen, keskenmeno tai talousvaikeudet.

Populaarikulttuuria tutkinut kirjailija Markku Koski sanoo, että Suomen kaltaisessa pienessä maassa varsin arkipäiväisetkin asiat joutavat juorulehtien aineksiksi (“luin taannoin yhden palstan jutun, jossa kerrottiin kalanruodon tarttuneen Ilkka Kanervan kurkkuun”), koska muuten lehdillä ei riitä tarpeeksi kirjoitettavaa. Onneksi Matti sentään pääsi hetkeksi vankilasta.

Julkkisten arkipäiväisiin “tunnustuksiin” on myös helppo samaistua. Vaikka julkkikset esitellään yleisölle syvällisinä hahmoina juttutyypeissä, joissa julkkis esim. neuvoo avioeron läpikäyneitä kokemustensa pohjalta, heidän ongelmansa ovat kovin samankaltaisia kuin lukijan.

Samastumisen tunne tuottaa lukijalle iloa: ei tuollakaan niin hyvin mene, vaikka se on ollut telkkarissakin.

Entisiakojen julkkikset olivat tähtiä, ansioituneet vaikkapa näyttelijöinä tai urheilijoina. He puhuivat julkisuudessa lähinnä ammatistaan, yksityiselämä jätettiin usein kiehtovan etäälle painokoneista. Mitä salatumpaa tähden, kuten erakkoudestaan kuulun Greta Garbon, yksityiselämä oli, sitä kirkkaammin välkkyi tähti. Nyt yksityisyydestään kiinni pitäviä julkkiksia kovistellaan “Miksi vaikenet?”-otsikoin, ja kuvat otetaan vaikka väkisin.

“Suomi on ollut pitkään lintukoto, jossa julkisuuden henkilöt saivat temmeltää melko rauhassa toimittajien heitä häiritsemättä. 7 päivää-lehden markkinoille tuleminen käynnisti mediassa kuitenkin aivan uudenlaisen kilpailutilanteen, “kiihdytysvaiheen”, jonka vuoksi julkkisjuttujen tarjonta on räjähdysmäisesti kasvanut”, Koski kertoo.

“Julkkisjournalismia on ollut aina. Lehdistön juuret ovat juoruilussa. Silloin media vain oli ilmainen, kun juorut kulkivat suusta suuhun.”

Kosken mukaan varsinaista uutta julkkisbuumissa on se, että yleisö pääsee nyt julkkisten elämään konkreettisesti mukaan soittamalla vihjepuhelimiin palkkioiden toivossa. Koski pitää hauskana piirteenä myös palstoja, joissa lukijat neuvovat julkkiksia tyyliin “tunnista ongelmasi, Kimi Räikkönen!”

Koski näkee lukijoiden näin asettelevan itseään julkkisten managerin paikalle.

“Taviselämä ei sovi mulle”

Martina Aitolehden manageri on tamperelainen yrittäjä Jenni Ahola, Olvi-tyttönä julkisuuteen noussut malli, jolle suodaan edelleen otsikko silloin tällöin, viimeksi hänen mallitoimistonsa täyttäessä vuoden. Ahola onkin onnistunut tekemään hallitun muutoksen Olvi-kalenterin pin up-tytöstä bisnestä hyödyttävän julkisuuden hallitsijaksi.

Ahola vierastaa manageri-titteliä, ja sanoo olevansa ennemminkin eräänlainen Aitolehden neuvonantaja. Käytännössä Aholan toimisto välittää Aitolehdelle mallintöitä ja PR-keikkoja.  

Hän on myös Aitolehden hyvä ystävä. Kaksikko on tuntenut toisensa jo kymmenen vuotta.

Aitolehti kertoo saaneensa idean julkkikseksi tulemisesta seuratessaan Aholan uraa.

“Olisin Martinan asemassa tehnyt joitain toisenlaisia ratkaisuja, mutta hän on aikuinen ihminen, joka vastaa tekemisistään itse”, Ahola sanoo.

Hän ennustaa, että ystävättären ura julkisuudessa saattaa jäädä lyhyeksi, jos hän ei keksi itselleen ammattia, jossa julkisuutta voi hyödyntää.

“Pelkkä pintajulkisuus kestää enimmillään parisen vuotta. Siihen mennessä pitäisi keksiä jotain muuta toimeentuloa.”

Mitähän Aitolehti ajattelee tästä? Hän sanoo, ettei voisi kuvitellakaan elävänsä taviselämää.

“Mä en millään jaksaisi herätä aamuisin johonkin seitsemästä neljään -työpäivään. Mä olen niin kauhean aamu-uninen”, hän sanoo ja pyytää taksin pysähtymään siksi aikaa, että hän voi hakea myymälästä ison kahvin ja kana-curryvoileivän.

Olemme menossa yhteen Aitolehden työpaikoista, yökerho Stockholmiin. On vasta aamupäivä, mutta nyt Aitolehti ei menekään tarjoilemaan vaan Hustler-kuviin.

Hän seisoo VIP-tilan parvekkeella vaaleanpunaisissa höyhenaamutossuissa ja stringeissä.

“Kaikkeen sitä joutuu”, stylisti tokaisee ja Aitolehti asettuu polvilleen hiusten valuessa rintojen päälle.

Soitan Anne Aitolehdelle, Martinan äidille ja kysyn, mitä mieltä hän on Hustler-kuvista.

“No, tietyissä piireissä ne voivat olla jopa tietynlainen meriitti.”

Anne Aitolehti sanoo, ettei selittele toisille tyttärensä tempaisuja.

“Toisten moralisointi on helppoa. Itse en puutu hänen töihinsä. Ihminen kasvaa omien valintojensa myötä”, draaman ja ilmaisutaidon opettajana työskentelevä Aitolehti sanoo.

Uusi yläluokka

Kuuluisuudesta haaveilevat odottavat julkkisjärjestelmältä modernia säätykiertoa. Missit, salarakkaat, tosi-tv-kisaajat ja muut instant -hahmot ovat taustaltaan työväenluokkaisia tai alemmasta keskiluokasta.

“Sosiaalisen nousun tavoittelu on läsnä julkkiksen hommassa. Julkisuus tarjoaa kaikille mahdollisuuden päästä moderniin yläluokkaan ja Helsingin pintapaikkoihin”, Koski sanoo.

Hän toteaa julkkiselämän demokratisoituneen.

“Julkkissirkushan on aika omalaatuinen yhdistelmä hyvin erilaisia ihmisiä”, Koski sanoo viitaten siihen, että enää ei tarvitse olla rikas tai menestyvä päästäkseen julkkis-hovin jäseneksi. Joskus pelkkä innokkuus ja pari hävytöntä tekstiviestiä riittävät.

Piireihin pääsyn järjestelmä muistuttaa todellisten luokkayhteiskuntien kuten brittiläisen aatelin debytointiriittejä: nuoret hahmot esitellään lehtien kautta hoville, jonka jälkeen he ovat virallisesti jotain. Ja kaikki haluavat olla jotain – julkkis on 16-25-vuotiaiden suomalaisnuorten mielissä toiveammatti. Julkisuus mielletään myös ovia ihmeen lailla aukovaksi työvälineeksi.

“Nykyisin ajatellaan, että kun pääsen ensin julkisuuteen, niin voin sitten alkaa vaikka laulajaksi”, sanoo Koski.

Kosken mielestä leimallista julkisuuden henkilöille on jatkuva töistä puhuminen.

“Julkkikset antavat ymmärtää, että heidän elämänsä on hektistä, yhtä työntekoa aamusta iltaan. Mielikuvien tasolla he esiintyvät myös hyvin kokonaisvaltaisina tyyppeinä, joiden työ- ja yksityiselämä on yhtä, eheää kokonaisuutta.”

Bisnesjärkee

Aitolehden elämä voidaan jakaa kahteen blokkiin: oli aika ennen Eremenko jr:a (jolloin joku saattoi muistaa Aitolehden nimen hämärästi Miss Hawaiian Tropic-kisoista) ja aika hänen jälkeensä. Aitolehden uutisoitiin heilastelleen varatun jalkapalloilijan kanssa. Ensin Aitolehti kielsi kaiken.

“Olin tosi peloissani, ihan paniikissa. En tiennyt mitä tehdä. Sitten tein päätöksen ja myönsin jutun. Enkä kadu pätkääkään. Olen saavuttanut mitä olen halunnut.”

Se on: bimbon maine, Eremenkon tyttöystävän vihat, levytyssopimuksen, kuvausmatkan Afrikkaan, kutsuja VIP-bileisiin (“mutta ei läheskään kaikkiin”), tarjoilijan pestin ja ihmisten katseet.

Ja: “Että mua ja Marikaa ei enää rinnasteta julkisuudessa. On ollut todella raskasta tapella sen eteen, että meidän juttumme erotettaisiin toisistaan, mutta nyt se alkaa pikku hiljaa onnistua”, sanoo mustia hiuksiaan sormiensa ympärille kieputtava Aitolehti.

Marika on tietysti Marika Fingerroos, valtakunnan vamppi, joka koetaan jo niin pelottavaksi, että eräiden tietojen mukaan hän on saanut porttikiellon eräisiin helsinkiläisravintoloihin, jotta muut siellä käyvät julkkikset eivät joutuisi pelkäämään yhdistämistä kohu-Marikaan.

Aitolehden pohdinnat kohukissojen eroista eivät avaudu tavalliselle Seiskan kuluttajalle. Miten Aitolehti voi väittää, että hänen ja Fingerroosin urat ovat merkittävästi erilaiset? Ja miksi hän tekee Fingerroosin kanssa levyn ja kohukiertueita, jos tarkoituksena on viestittää, että meidän kyvyt on erilaiset?

“No se on kato bisnesjärkee”, Aitolehti sanoo ja kaivelee jotain pörröisestä Vuitton-laukustaan.

Aitolehti väittää, ettei hänen tavoitteenaan ole alun perin ollut pelkkä julkisuuteen pääsy asian itsensä vuoksi. Ärsyttävän sinnikkäästi hän myös pitää kiinni siitä, etteivät julkisuuden negatiiviset puolet haittaa häntä lainkaan.

“Nyt otsikoiden määrää vois jo rajoittaa, antaisi juttuja vain silloin kun on oikeasti tehnyt jotain.”

Aitolehti luottaa siihen, että halutessaan hän voi kävellä julkisuudesta kohti exit-merkkiä ja hävitä.

“No, en vaan anna haastatteluja”, Aitolehti tokaisee.

Mutta ainakin toistaiseksi otsikkohanat ovat auki. Aitolehti tapaa säännöllisin väliajoin Seiskan toimittajan Heli Karosen, joka on “kaikkein kivoin ja ajattelevaisin Seiskan toimittajista.”

Aitolehti puhelee luottotoimittajansa kanssa kuulumisiaan, mutta “ei salaisuuksia”.

“Koska toimittajiin ei voi koskaan luottaa.”

Hustler-kuvauksissa Aitolehden alati pauhaava kännykkä soi ja välähtelee. Katso-lehdestä soitetaan ja kysytään, onko totta, että hän on lähtenyt tamperelaishotellista maksamatta ulos. Ei ole. Aiheesta julkaistaan seuraavalla viikolla sivun juttu.

Kuka hyötyy?

Klassinen kysymys: kuka tästä kaikesta hyötyy?

Hieman yllättäen Markku Koski sanoo, että suurin hyötyjä on “aina ahnas lukija” ennemmin kuin kustannustalo saatika julkkis itse. Juorulehtiä ostetaan kuusinumeroisen luvun verran joka viikko, vaikka kysyttäessä niitä ei kukaan luekaan.

Koski sanoo, että teoria julkkiksista perheenjäsenien korvaajana voi pitää hyvinkin paikkansa. Kukaan ei enää kerro anoppivitsejä, vaan Nykäs-vitsejä. Julkkikset perheen korvaajina koetaan perinteisen perhemallin murentumisen kuvastajana. Julkkisperheen jäsenien pärjäämistä seurataan suurella mielenkiinnolla: mitenköhän se Jani nyt pärjää? Kestääkö Jennin ja Kimin rakkaus? Kenet Hanna valikoi?

Koski pitää teoriaa “viehättävänä ja kestävänä”.

“Julkkiset ovat eräänlaisia pseudosukulaisia, joiden edesottamuksia seurataan kuin perheenjäsenen. En ole esimerkiksi itse kauhean tarkkaan selvillä mitä isoveljelleni kuuluu – ilmeisesti hyvää, koska hänestä ei ole kuulunut mitään. Mutta Matin ja Mervin kuulumisista olen hyvinkin tarkkaan perillä.”

Kustannustalot, mainostajat ja erilaiset sponsorit saavat osansa kakusta, ja julkkikset saavat mitä haluavat. Miksi siis välittää mediakriitikkojen ja moralistien ynseydestä, jos kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä? Julkkisjournalismia halveksivat lukijat ja katsojat voisivat kaiketi pitäytyä venäläisten klassikkojensa parissa jupisemassa kaiken turhuudesta.

Joukkoviestinnän historiaa tutkinut professori Raimo Salokangas sanoo, että julkkisjournalismin kukoistus liittyy kulutuskeskeiseen elämäntapaan.

“1800-ja 1900-luvun vaihteissa ihanteena oli poliittisesti aktiivinen, omiin asioihinsa vaikuttava ihminen. Yhteiskunnan muuttuessa yhä talousvetoisemmaksi kansalaisten rooli on supistunut pelkäksi kuluttajaksi, jolle ei 367 erilaisen maissihiutalevaihtoehdon edessä tule edes mieleen palata kaurapuuroon.”

Salokangas näkisi mielellään, että ihmiset olisivat edelleen kiinnostuneita “muustakin kuin Matista ja Kimistä”.

“Mutta sitten tullaan taas siihen, että mitkä ovat niitä tärkeitä asioita? Joillekin julkkisten elämän seuraaminen saattaa toimivalla tavalla auttaa henkilökohtaisten tunteiden käsittelyssä, joka on tärkeää.”

“Täytyy olla kova”

On torstai-ilta ja Aitolehti on City-lehden Kaupungin Paras -gaalan kutsuvieraana. Hän on viimeisen päälle meikattu, ja Vuitton-pörrö heiluu taas käsivarressa. Ihmiset seuraavat häntä sivusilmällä. Naiset nyrpeinä, miehet kiinteästi tuijottaen.

Aitolehti juttelee juontajakollegansa Sini Helmen kanssa eikä ole lainkaan kiusaantunut tuijotuksesta.

“Aika monet ystävistäni, oikeastaan suurin osa, ovat myös julkisuudessa. Sellaiset ystävät, jotka elävät samaa seurapiirielämää, ymmärtävät mitä tämä on.”

Aitolehti sanoo, että hänellä on paljon ystäviä. Toivon, että se on totta.

“Koko ajan tässä pitää niellä jotain vittuilua”, hän sanoo kuulostaen kaiken hillityn ja pikkuvanhan keskustelun jälkeen todella freesiltä.

“Jos haluaa julkisuuteen, niin pitää olla aika perkeleen kova luonne.”

Nettinarsistit

Julkisuuskipeys näkyy myös internetissä. Narsistit esittäytyvät esimerkiksi City.fin Peilikuva-palvelussa, jossa on arvioitavana yli 12 000 kuvaa. Käyttäjät esittelevät muille parhaita puoliaan esimerkiksi mallikeikkojen toivossa. Lisäksi 12-19-vuotiaille suunnatussa Hype.fissä kuvansa on laittanut muiden ihmeteltäväksi jo yli 13 000 käyttäjää.

Internetin avut huomasi myös viime kesänä toimintansa aloittanut V.I.P. Fashion Club -nettimallitoimisto, jonka listalle voi hakea suoraan sähköpostilla. Tällä hetkellä kuvaus-, promo- ja juontokeikkoja tarjoavalla yrityksellä on parikymmentä freelance-mallia. Vaikka yritys hehkuttaa “Sinä voit olla seuraava huippumalli”, ei pitkänhuiskea runko kuulu pakollisiin perusvaatimuksiin. V.I.P. Fashion Clubin listalla keikkuvat myös 163-senttiset naiset.