Jussi Pajunen

Jussi Pajunen on pitkän linjan kunnallispoliitikko, jonka mielestä yksilön oikeudet ovat tärkeämpiä kuin yhteisön oikeudet. Pian kokoomuslainen Pajunen alkaa johtaa Suomen suurinta yhteisöä, 560 000 asukkaan Helsinkiä. Pajunen jäi aikoinaan luokalle neljän nelosen takia. Nykyisin hän sanoo nauttivansa numeroista.

Jussi Pajunen astuu Helsingin kaupungintalon ovista sisään kello yhdeltä perjantai-iltapäivänä. Kaupungintalon aulassa häntä on vastassa valokuvaaja. Pajunen sanoo epäröivänsä kuvaamista kaupungintalolla.

“Olen vasta jättänyt hakemukseni. En ole kaupunginjohtaja, vaan viranhakija... ”

Totuuden nimissä sanottakoon, että siitä saakka kun Pajunen ilmoitti hakevansa kaupunginjohtajuutta, asiaa on pidetty selvänä. Pajusen nimittäminen on enää vain muodollisuus, sillä Helsingin suurilla puolueilla on sopimuksensa. Demarit ja vihreät eivät aseta omia ehdokkaitaan kaupunginjohtajaksi, vaan tyytyvät kokoomuksen esittämään nimeen: Pajunen, Jussi.

Toisen kerroksen vastaanottosalissa valokuvaaja katselee päällystakkia sohvalle riisuvaa Pajusta mietteliäästi. “Saanko vähän stailata? Ota pikkutakki ja kraka pois.”

Pajunen tottelee ja käärii pyynnöstä paidanhihansa. Sitten lyhyenläntä, ruskeasilmäinen mies avaa paitansa ylimmät napit ja paljastaa karvaisen rintakehän.

“Näinkö? Kuten Erkki Junkkarinen 70-luvulla...” Pajunen sanoo ja napittaa suu virneessä paitansa kiinni.

Tämä sali ei kuulu viime vuodet kaupunginhallituksen puheenjohtajana toimineen Pajusen tavallisimpiin ympäristöihin. Hän muistaa seisoskelleensa täällä silloin, kun Kaarle Kustaa ja Silvia vilkuttelivat parvekkeelta kaupunkilaisille.

Kuvaaja osoittaa Pajusta kameralla ja kannustaa viisikymppistä miestä kuin mallineitosta mainoskuvauksissa: “Haet taas fiilistä... Vähän suuta auki... Peffa seinään... Se on sun näköinen... Hienoa... Tosi hyvä...”

Kun viimeinenkin kuva on purkissa, Pajunen solmii kravattinsa, kiskoo pikkutakin päälleen ja suunnistaa kommunikaattori näpeissä kohti hissejä. Seuraavaan palaveriin on jo hoppu.

Pajusen varsinainen työpaikka löytyy Malmilta, Koillis-Helsingistä. Malminkaaren varren rakennuksen neljännessä kerroksessa toimii kaksi firmaa: Edvard Pajunen Oy ja sen tytäryhtiö Kiinteistö Oy Malmin Nova. Jussi Pajunen on molempien yritysten hallituksen puheenjohtaja.

Perheyhtiön omistamaan taloon kuuluu myös kauppakeskus Malmin Novan vanha osa myymälöineen. Pajusten viidestä sisaruksesta täällä on töissä kolme. Jussi on sisaruksista toiseksi vanhin.

Pajunen istuu toimistonsa neuvotteluhuoneessa ja kertaa mennyttä. Pajusista tuli yrittäjäsuku, kun Jussin isovanhemmat perustivat 1918 siirtomaatavarakaupan Helsingin Sörnäisiin. Muistoja on kokoushuoneen hyllykön päällä: kolme vanhaa kassakonetta, kahvimylly, puntari ja antiikkinen kirjoituskone. Isoisän toinen toimiala oli yleiset saunat. Ennen poismenoaan isoisä Edvard evästi poikaansa Aarnoa, Jussi Pajusen isää: “Kaupoille voit tehdä mitä tahansa, mutta saunoista älä luovu – ne kannattavat aina.”

Pajunen hymähtää: “Saunoista luovuttiin lopullisesti 1970–80-luvun taitteessa.”

Hän kasvoi kauppiaaksi melkein vahingossa. Jo kuusivuotiaana kulosaarelaisperheen poika oli lauantaisin mukana, kun kaupoista kerättiin kassat.

“Jos perheessä on lääkäreitä tai pappeja, lapsista tuppaa tulemaan lääkäreitä tai pappeja.”

Tosin ei ura sentään aivan itsestään selvä ollut. Pajunen kertoo vaikeasta teini-iästä, juurettomuuden tuntemusten riipomasta nuorukaisesta, joka pyöri “Kuliksen jengissä”.

“Koulunkäynti ei kiinnostanut. Jäin luokalle seitsemännellä, koska todistuksessa oli neljä nelosta”, Pajunen sanoo.

Tuolloin 1970-luvun alussa keskiolut oli juuri vapautunut ja huumeet rantautuneet Suomeen. Oudoin Pajusta koskeva huhu on, että hän olisi poikasena käyttänyt kovia huumeita. Pakko sitä kai on kysyä.

“Huhu ei pidä paikkaansa”, Pajunen töksäyttää.

Ja vielä: rikosrekisteri?

“Ei.”

Selvän teki.

Se pitää kuitenkin paikkansa, että Pajunen kävi kahdessa ensimmäisessä Ruisrockissa Turun Ruissalossa. Kokemuksena yli kaikkien hän muistaa Rolling Stonesin keikan Lontoon Hyde Parkissa heinäkuussa 1969. Jussi oli tullut katsomaan konserttia kesken Brightonin kielikurssien. Rolling Stonesin kitaristi Brian Jones oli vasta löydetty kuolleena uima-altaasta. Pajunen seurasi 250 000 ihmisen joukossa, kun Mick Jagger vapautti lavalla laatikollisen perhosia Jonesin muistoksi. Sympathy for the Devilin aikana yleisö paukutti rytmiä peltipurkeilla. Ilmaiskonsertin turvallisuudesta vastasivat Helvetin Enkelit.

Jussin kapinavaihe ei lopulta haukannut teini-iästä kuin pari vuotta. Pajunen keskittyi taas kouluun, sai valkolakin Kulosaaren yhteiskoulusta ja muutaman vuoden kuluttua ekonomin paperit kauppakorkeasta. Hän pani perheyrityksessä tuulemaan, ja Alepa-brändi laajeni vikkelästi Helsingistä kehäkolmosen taakse. Kun se myytiin 1987 SOK:lle, isoisän siirtomaatavarakauppa oli paisunut 37:n myymälän ketjuksi.

Pajusella riitti tekemistä myös kodintarvikeketju Teesin kasvattamisessa, joka sekin kaupattiin myöhemmin eteenpäin.

“Jos mietin luonteenpiirteitäni, niin matemaattistilastollinen ura olisi ehkä myös ollut mahdollinen. Viihdyn numeroiden parissa.”

Pajunen kurkottaa termoskannusta lisää kahvia ja poimii leivonnaisen lautaselleen. Kahvi ja pulla -dieettiin hän on tottunut tuhansissa palavereissa, joissa on kinattu kunnallispolitiikasta. Vain ani harvoin isä-Pajusta on nähty arkisin ruoka-aikaan Laajasalon hirsitalossa. Kun mies on juossut kokouksissa, koti on jäänyt Jaana-vaimon harteille.

Politiikkaan Pajunen lähti liberaalisen kansanpuolueen riveissä 1980-luvun lopulla. Siinä vaiheessa Pajusella meni lujaa. Hän oli suorittanut MBA:n ranskalaisessa huippuyliopistossa ja levitti Alepa-ketjua maakuntiin. Myynti saattoi kasvaa jopa kolmekymmentä prosenttia vuodessa. Näytti siltä, että Jussi onnistui kaikessa mihin ryhtyi. Myös perhettä siunaantui: ”1980 Jenni, 1981 Juuso, 1983 Julia, 1985 Joonas ja 1988 Juho.”

Politiikassa nuorukainen halusi vastustaa konsensusyhteiskuntaa ja kertoa käsityksiään siitä, että yksilön oikeudet ovat tärkeämpiä kuin “kollektiivin” oikeudet.

Pajunen yritti eduskuntaan vuonna 1987. Hän sai vain 1 800 ääntä ja vihlovan vaalikrapulan.

“Rehellisesti sanottuna, siinä oli määrättyä vauhtisokeutta, liiallisuuksiin mennyttä uskoa omiin kykyihin.”

Kun liberaalinen puolue näivettyi, Pajunen loikkasi kokoomuksen suojiin ja on yhä sillä tiellä.

Viron pinnistellessä kohti itsenäisyyttä Pajunen ravasi lahden takana tukemassa aatetovereitaan sikäläisen liberaalidemokraattisen puolueen perustamisessa. ”Pidin puheenvuoron perustamistilaisuudessa. Muistan miettineeni, että kuinkahan moni tilaisuuteen osallistujista oli KGB:n agentti. Suomessa on helppo olla poliitikko. Virossa he tekivät politiikkaa henkensä kaupalla.”

Pian Pajunen järjesteli Virossa Ilta-Sanomien myyntiverkostoa ja Ingmanin jäätelöjakelua. Ensimmäinen Viron konttori oli Suomesta raijattu vanha Macintosh-tietokone hotellihuoneen pöydällä. Pakastevarasto tarkoitti pakastekonttia Piritan rannassa. Pajunen yritteli bisneksiä myös Latviassa, mutta ne eivät kannattaneet. Viron firma myytiin Ingmanille.

Helsingin valtuustoon Pajunen pääsi 1996. Muutamaa vuotta myöhemmin hänet valittiin kaupunginhallitukseen. Viime kunnallisvaaleissa Pajunen sai jo viidenneksi eniten ääniä Helsingissä. Ben Zyskowiczin äänivyörystä hän jäi sentään rutkasti. Mutta kaupunginjohtajuus ei kiinnosta Zyskowiczia, joten Pajunen saa tilaisuutensa.

“Jos olisin heti alkuvaiheessa lähtenyt kokoomukseen, ehkä poliittisesta urasta olisi tullut toisenlainen. Mutta ehkä olen henkisesti tasapainoisempi, kun olen kokenut kaiken tämän”, Pajunen sanoo hiljaisella äänellä. Sitten kaidat posket leviävät hymyyn.

“Tietenkin tämä voi olla happamia sanoi kettu pihlajamarjoista -ajattelua.”

Pajunen pyörittelee kynäntuppia hyppysissään. Tuon tuosta tuppi putoaa ja hän kumartuu noukkimaan sen pöydän alta. Pajunen piirsi fläppitaululle nelikentän, jolla hän täsmensi poliittista kenttää ja tökkäsi siihen myös oman pisteensä. Pisteen mukaan Pajunen on muutoshaluinen porvari.

Hän arvelee aatteidensa olevan lähellä perinteistä anglosaksista liberalismia.

“Aate merkitsee sitä, ettei tarvitse joka kerta miettiä erikseen, mitä missäkin asiassa tekisin. Uskon, että on olemassa muitakin kuin vain kirjoitettuja lakeja. Tähän liittyy voimakas sosiaalinen omatunto. Voittajien velvollisuuksiin kuuluu huolehtia häviäjistä.”

Elämän kolhimista ihmisistä tietää paljon Pajusen vaimo, joka työskentelee sairaanhoitajana ja psykoterapeuttina Husin lasten ja nuorten sairaalan pienten lasten psykiatrisella osastolla.

“Jaanan kanssa jutellaankin paljon. Hänen työnsä antaa aika erilaisen näkökulman katsoa elämää.”

Erityisen kipakoita keskusteluja kotona käytiin silloin, kun Helsingin verotulot pari vuotta sitten romahtivat. Kaupunginhallituksen puheenjohtajana Pajunen joutui vetämään tuiman säästökuurin, joka näkyi esimerkiksi päiväkotien lakkauttamisina.

“Päällimmäiseksi jäi voimakas tunne vereslihalla olemisesta. Se koski varmaan kaikkia meitä, jotka olimme ajamassa leikkauksia. Mutta poliittiset ryhmät sitoutuivat valmisteluvaiheessa hirveän hyvin, ja saimme isoja organisaatiouudistuksia läpi.”

Runsas vuosi sitten Pajunen kiersi päivän Helsingin yömajoja ja ensisuojia. Kaupunginhallituksen puheenjohtajan pöydälle tulee myös syrjäytyneitä koskevia vaikeita asioita. Pajusen oli ymmärrettävä, mistä hän oli päättämässä.

“Halusin tietää, mitä se oikeasti on. Työhuoneesta sitä ei näe.”

Rankimpia päätöksiä olivat huostaanottojen kaltaisten, lastensuojeluun liittyvien toimintojen karsimiset.

“Sain perustella Jaanalle tarkasti, mitä teimme ja miksi.”

Kaikki kaupunkilaiset eivät kuitenkaan aivan osanneet laittaa leikkausten vaikutuksia mittasuhteisiinsa.

Pajunen huokaisee. “Muistan hyvin aggressiivisen viestin koulutetulta äidiltä, jolle tuli 200 metriä lisää matkaa lastentarhaan...”

Työsarkaa tulevalla kaupunginjohtajalla riittää. Taannoin keskustalainen kuntaministeri Hannes Manninen uhkasi pakottaa pääkaupunkiseudun kunnat lailla yhteistyöhön. Pajunen vetää kuntien vastahyökkäystä pääkaupunkiseudun neuvottelukunnan puheenjohtajana. Kymmenet työryhmät miettivät nyt asumista, maankäyttöä, liikennettä, kirjastolaitosta, koulutusta, terveyspalveluja ja niin edelleen.

“Kaikki kivet on käännettävä. Sieltä löytyy lukemattomia mahdollisuuksia”, Pajunen sanoo.

Erään semmoisen nakkasi juuri vihreiden Osmo Soininvaara. Soininvaara visioi Suur-Helsinkiä, Suur-Turkua ja Suur-Tamperetta. Myös Pajunen on miettinyt yhdistymisiä, aiemmin jopa pääkaupunkiseudun maakuntaa.

“Asioista voi puhua ikään kuin pitkän tähtäimen tavoitetiloina. Tai sitten voidaan puhua siitä, mitä pitää tehdä tässä ja nyt. Tällä hetkellä sitoudun ehdottomasti kuntien vapaaehtoisen yhteistyön kehittämiseen.”

Säästökuurien jälkeenkin Helsingillä on ongelmansa, kuten muuttotappio ja asuntojen pilviin karanneet hinnat. Ei ihme, että pääkaupunkiseudun kasvu on valunut pitkään Espooseen ja Vantaalle. Yksi selityksistä asumisen kalleudelle on Vuosaaren sataman viivästyminen.

“Sehän on lähes kymmenen vuotta myöhässä. Sen takana on Sompasaari, länsisatama ja Keski-Pasila, joihin on kaavailtu asuntoja yhteensä 40 000 - 50 000 ihmiselle.”

Kallis asuminen pakottaa esimerkiksi verotulojen kannalta tuiki tärkeät, työssä käyvät nuoret perheet etsimään elintilaa kunnanrajan takaa.

“He muuttavat, koska pien- ja rivitalojen rakentaminen on romahtanut. Vielä 1980-luvun loppuun asti 30 prosenttia uusista asunnoista oli pien- ja rivitaloja. Laman myötä niiden määrä laski viiteentoista prosenttiin. Jopa kymmenen prosentin vuosia on ollut.”

Hän lisää, että Helsingissä asuu toki paljon nuoria opiskelijoita, mutta opiskeluaikoinaan he eivät ole verrattomia veronmaksajia. Monet muuttavat pois heti valmistuttuaan.

“Eläkeläiset taas tulevat Helsinkiin palveluiden perässä. Mutta monilla eläkeläisillä tulot painottuvat pääomatuloihin, eikä niistä makseta kunnallisveroa. Yli 65-vuotias käyttää kuitenkin seitsemän kertaa enemmän terveyspalveluja kuin nuorempiin ikäluokkiin kuuluva.”

Pääkaupunkiseudun yhteistyön tavoitteena on saada yksi yhteinen kaupunkirakenne toimimaan sellaisenaan. Kaupunkilaisten kannalta se merkitsee sitä, etteivät kuntarajat vaikuta heidän arkeensa esimerkiksi koulu- tai päivähoitopaikkoja valittaessa. Laajemman Helsingin seudun käytännöt ovat vasta muotoutumassa.

“Julkisuudessa puhutaan näyttävästi länsimetrosta ja kehäkakkosesta. Ne ovat enää taktisen tason ongelmia, jotka pitää vain saada ratkaistua.”

Pajunen esittelee vielä Malmin työhuoneensa. Sitä hallitsee L:n muotoinen siisti työpöytä ja siniharmaa sohva. Hän halusi aikoinaan huoneeseensa sohvan, jotta voisi halutessaan ottaa nokkaunet. Vielä tähän päivään mennessä nokosille kesken työpäivän ei ole jäänyt aikaa.

Seinällä on maisemataulu, jonka on pensselöinyt muuan toimistoihin koristuksiaan myyvä taiteilijantapainen. Toisella seinällä on Sam Vannin grafiikanlehti. Pajunen levittelee käsiään. “Kannattaa muistaa, että meidän yrityksemme historia on kaupan takahuoneissa.”

Jos ja kun Pajunen valitaan kaupunginjohtajaksi, hän jättää tehtävänsä perheyrityksessä sisaruksilleen.

Hän toteaa tuntevansa Helsingin kaupunginjohtajat Raimo Ilaskivestä saakka. Haasteensa heilläkin oli. Esimerkiksi Kari Rahkamo joutui kiskomaan pääkaupungin läpi raskaiden lamavuosien ja Eeva-Riitta Siitonen tasapainottamaan valtion kipeitä leikkauksia.

“Luulen että jokainen heistä on toiminut siten, kuin heille on ollut luontaista. Olen itsekin oppinut, ettei ulkomaailma halua näyttelemistä. Parempi olla oma itsensä hyvine ja huonoine puolineen. Liikkeenjohdon psyykkauskurssien testit ovat näyttäneet, etten ole äärimmäisyysihminen missään. Kun kuvaajina käytetään tähtiä, joka piikissä on ulottuvuutta – mutta mikään ei ole maksimissaan.”

Entä miinusmerkkiset puolet?

“Teen joskus ratkaisut hyvin nopeasti. Se on yrittäjille tyypillinen ominaisuus. Enkä aina muista antaa muille ihmisille tarpeeksi tilaa. En myöskään ole loistava seuramies.”

Jotain Pajusen luonteenlaadusta kertonee se, että hän on pitänyt yli kaksikymmentä vuotta tarkkaa kirjaa juoksulenkeistään. Tavoite on ehtiä maapallon ympäri ennen kuin syntymäpäiväkakussa on kuusikymmentä kynttilää.

“Matka maapallon ympäri on 40 070 kilometriä. Minulla on 9 800 jäljellä.”

Kilometrejä ja keskisykkeitään numeromies tarkastelee mieluusti Excel-taulukkojen graafisina piirakoina ja palkkeina.

Helsingin Sanomien haastattelussa Pajunen sanoi, ettei kaupunginjohtajuudessa ole kyse vallasta vaan prosessista. Samaa hän sanoo nytkin.

“Tässä korostuu yhteinen visio. Ja vision lisäksi pitää olla myös valmiutta reagoida muutoksiin.”

Vaikka hän on nyt yhdessä elämänsä suurista käännekohdista, menneitä saavutuksiaan hän ei suostu luettelemaan.

“Kaikki on suhteellista. Pokaalit näyttävät aina komeammilta kaukaa katsottuina kuin läheltä.”

Mieluummin hän puhuu saavutusten sijaan elämänkokemuksesta.

“Ehkä suurin saavutukseni on, että mulla on ollut mahdollisuus nähdä paljon. Olen saanut elää kahdessa viisilapsisessa suurperheessä ja tehdä tämmöisen kauppiasuran. Olen saanut myös kokea, miltä tuntuu saada vaaleissa turpiinsa – ja myös miltä tuntuu saada luottamusta.”

FILE: Jussi Pajunen

• Pituus: 168 cm.
• Paino: 62 kg.
• Auto:Volvo S60.
• Kello: Certina.
• Palkka: 9 000 euroa/kk.