Maanalainen kaupunki

Tavataan Asematunnelissa valokuvausliikkeen edessä”. Vanha vitsi, jolla tietämättömiä ulkopaikkakuntalaisia on höynäytetty vuosia. Liikkeitä on viisi. Etsiessään oikeaa valokuvausliikettä Helsingin maanalaisessa ydinkeskustassa muukalainen kohtaa myös sadat ja tuhannet tunnelin päivittäiset kulkijat. Undergroundia asematunnelista tekee vain se, että se on maan alla. Urbaanissa kaupungissa uusia taloja ei voida rakentaa hävittämättä ensin vanhoja. Helsingin kärvistellessä kasvukivuissaan on viimeinen tutkimaton maaperä otettu ahnaasti käyttöön. Kluuvin ruhjeeksi nimettyyn maaperään on kaivettu kymmeniä liikkeitä, laitteita ja varastoja.

Myyteissä suosittu rangaistuskeino on heittää vanki virumaan pimeään ja kosteaan luolaan, kauas auringonvalosta muuttumaan kalpeaksi varjoksi. Useimmat Asematunnelissa työskentelevät sanovat että eroa maanpäälliseen elämään ei juuri ole.

“On tämä nyt vähän omituista kun ei ymmärrä yhtään mitä ulkomaailmassa tapahtuu. On hassu fiilis kun menee ulos, koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, sataako vai paistaako”, sanoo valokuvausliikkeessä työskentelevä Riikka Kuoppala.

Tunnelin maine oli huonoimmillaan 70-luvulla. Tavalliset kansalaiset pelkäsivät tulevansa muilutetuksi, käännetyksi ja puukotetuksi. Ne huimapäät ja seikkailijat, jotka katakombeihin laskeutuivat joutuivat kokemaan karvaitakin pettymyksiä. Maineestaan tunneli ei tule pääsemään, sillä pitää Helsingilläkin olla oma maanalaisuutensa suurkaupunkien tavoin.

Asematunnelilla on kuitenkin yhä pimeä puolensa. Näkyvien osien alapuolella on toinen asematunneli, jossa on liikkeiden varastotiloja. Harva tietää, että WTC-Plazan puoleisen sisäänkäynnin suulla olevan julistekauppa Pop Cityn mainosvitriineissä elää suurten tappajahämähäkkien siirtokunta.

Julistekaupan myyjän Vera Mellerin mukaan hämähäkkien lisäksi ympäri vuoden lämmitetyssä asematunnelissa elää myös satunnaisesti sikiäviä hyttysparvia ja joitakin lintuja. “Täällä maan alla on ihan oma yhdyskunta elämistönsä suhteen”, hän kertoo.

Melleri sanoo kohdanneensa paljon avohoitopotilaita, mielisairaita, juoppoja ja myös kunnon hulluja, ei kuitenkaan häiriöksi asti. Ainoan kerran hän joutui pyytämään vartijoilta apua, kun pukumies salkkuineen alkoi juovuspäissään solvata asiakkaita ja henkilökuntaa.

Maan alla työskentelevillä ei ole paljoakaan yhteistoimintaa, mutta kaikki Pop Cityssä asioivat yrittävät tinkiä jollain verukkeella. “Mä oon tuossa ruokakaupassa duunissa, paljon mä saan alennusta.”

Radiota ei voi kuunnella edes lähellä suuaukkoja kovin hyvin. Kuuluvuus on täysin sattumanvaraista. Siihen vaikuttaa, sataako vettä, kuinka ratikat kulkevat ja onko ruuhkaa.

Kun elokuisessa Helsingissä koettiin salaman aiheuttama sähkökatkos, Asematunneli oli täysin pimeänä. “Täällä oli armageddon-meininki päällä. En nähnyt mitään, mutta kuulin kun jengi raahasi viereisestä Anttilasta kamaa ulos kaksin käsin”, Melleri kertoo.

Asematunnelin julkkiksena voisi pitää valokuvista muotokuvia maalaavaa kiinalaista Tu Tom Singiä. Hän istuu lähes joka päivä nurkassaan jäljentämässä ihmisten valokuvia paperille. Hän kertoo opiskelleensa maalaamista yliopistossa Kiinassa ennen Suomeen tuloaan.

Asematunnelin liukuportaita kulkee päivittäin yli 50 000 ihmistä, oransseilla metrojunilla matkaa arkisin lähemmäs 180 000 ihmistä. Määrä on huikea Helsingin kokoisessa kaupungissa, varsinkin kun muutama vuosikymmen takaperin monet pitivät metrohanketta utopistisena haihatteluna.

Raimo Vuolio Finnrock-yhtiöineen valvoi 1970-luvun alusta tunnelien ja metroasemien räjäytyksiä. Vähän myöhemmin metron tarjouskilpailuun liittynyt korruptioskandaali oli kaikissa lehdissä.

Vuolio kertoo piakkoin 95 vuotta täyttävän äitinsä käyneen usein Yrjönkadun uimahallissa. Naiset puhuivat lastensa ammateista ja äiti-Vuoliota katsottiin pitkään, kun tämä kertoi poikansa olevan metroa rakentamassa. Räjähdys säikäytti mummot saunan lauteilta ja joku ihmetteli ääneen, kuka tällaisesta vastaa. “Meidän poika”, oli äiti tunnustanut.

Tunneli eteni parhaimmillaan 50-70 metrin viikkotahtia. Oppia otettiin Tukholman metrotyömailta. Vauriot jäivät kosmeettisiin halkeamiin, vaikka räjäytyksiä tehtiin asuintalojen alla jopa viiden metrin etäisyydellä.

Erityisen vaikeana paikkana Vuolio mainitsee Rautatieaseman alueen, jonka rakennukset seisovat puupaalujen päällä. Maanalaiset työt olisivat saattaneet aiheuttaa pohjaveden laskua ja näin heikentää maaperää. “Ate-neum ja Kansallisteatteri näyttävät olevan yhä paikallaan”, Vuolio sanoo.

Henkisiltä vammoilta ei sen sijaan vältytty. “Eräässä kirkossa saarnaaja oli julistamassa, että kaikki ovat syntisiä ja heitä odottaa alin helvetti, kun lähellä alkoi jysähdellä.”

Utopioita maanalaisesta Helsingistä ei ole koskaan puuttunut. Vaikka kaupunki ei ole asukasluvultaan maailman mittakaavassa kovin suuri, se on silti joutunut kohtaamaan samoja ongelmia kuin todelliset metropolit. Helsinginniemi on ahdas paikka, eikä koskematonta maa-aluetta enää ole.

Kun sivulle ei voi enää laajentua, on kaupungeilla jäljellä enää kaksi suuntaa, ylös ja alas. Taivaan havittelua rajoittavat painovoima ja esteettiset kysymykset, monissa kaupungeissa ollaankin suuntauduttu maan alle. Esimerkiksi Japanista löytyy pitkälti maan alle rakennettuja kaupunkeja. Suomessa kallion sisään rakentaminen on vankan peruskalliomme takia halpaa eikä aiheuta suuria muutoksia maanpäälliseen ympäristöön.

Kallio on kovuudestaan huolimatta kuin tyhjä paperi. Kun luola on kerran louhittu, ei sitä voi enää koskaan saada takaisin alkuperäiseen tilaansa. “Me lisäännymme ja täytämme ja hävitämme maan”, kuten Pentti Saarikoski vuonna 1974 runoili. Nykyisillä sukupolvilla on vastuu tuleville, koska tunnelit ovat yhtä ikuisia kuin ydinjätehauta.

Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston insinöörin Seija Narvin yhtenä tehtävänä on huolehtia maanalaisten tilojen varaamisesta ja tunnelihankkeiden koordinoinnista. Innokkaimpia teknoutopisteja on joskus jouduttu toppuuttelemaan. Narvi muistaa suunnitelmat rakentaa kerrostalo sekä helluntaiseurakunnan kirkko kaupungin alle.

Maanalaista tilaa on varattu monille tulevaisuuden projekteille, kuten Pasilasta alkavalle ympyränmuotoiselle Pisara-junaradalle. Se kiertäisi kantakaupungin ja palaisi Pasilaan. Rata saattaa olla todellisuutta 2030-luvulla.

Suunnitteilla on aika ajoin ollut Espooseen ulottuva metro ja tunnelihanke Tallinnaan. Lähempänä konkreettista toteutumista on ydinkeskustan alle kaavailtu autoilutunneli. Suunnitellun linjauksen mukaan se kulkisi Länsiväylältä Sörnäisten rantatielle monikaistaisena maanalaisena pikatienä. Tunnelista olisi yhteyksiä keskustan parkkihalleihin ja ajoramppeja maan pinnalle. Toteutuakseen hanke vaatii poliittisen päätöksen kaupunginvaltuustolta ja -hallitukselta.

Narvin mukaan tunnelin ideana on ohjata keskustan läpikulkuliikennettä maan alle ja tehdä Rautatieaseman ympäristöstä lähes autoton vyöhyke. Tarkoituksena on myös siirtää keskustan kauppojen huoltoliikenne pois kaduilta.

Tunnelintuntijoiden mielestä Helsingin kallioperä muistuttaa jo nyt reikäjuustoa. Kaikki eivät jaa kauppojen ja Autoliiton keskustatunneli-intoa. Kriittisten äänien mukaan keskustasta ollaan tekemässä yhtä suurta kauppakeskusta kilpailemaan automarkettien kanssa. Prosessissa kärsisivät jalankulkijat ja julkinen liikenne.

Henkilöautomatkojen määrä on Helsingin seudulla kasvanut kolmessakymmenessä vuodessa lähes nelinkertaiseksi. Nuoren kaupunginvaltuutetun Johanna Sumuvuoren (Vihr.) mielestä tunneli vain nopeuttaisi au-toistumista. Hän myös pelkää yli miljardin markan hankkeen vievän eväitä länsimetrolta. “Meillä on jo keskustatunneli, metro. Kaupunkikulttuurista ei tule elävää firmojen ja autojen ehdoilla.”

Tunnelin vastineeksi on lupailtu kävelykatujen parantamista. Sumuvuori ei ymmärrä, miksei kävelykeskustaa voisi toteuttaa ilman tunneliakin. “Yksityisautoilua voisi rajoittaa keskustassa rankasti sekä lisätä kävelykatuja ja pyöräteitä. Kaupunki näyttäisi paremmalta ulkomaalaistenkin silmin.”

Sumuvuori ei ole mielipiteineen yksin. Kolme neljäsosaa kaupunkilaisista kannatti joukko- ja kevyen liikenteen suosimista autoilun sijaan Helsingin Sanomien joulukuun 1998 gallupissa.

Helsingissä on 380 tunnelia ja 55 yleistä väestönsuojaa, yhteensä noin 8 miljoonaa kuutiota maanalaisia tiloja. Yksittäisenä suurena osana tästä ovat yhteiskäyttötunnelit, joita kulkee noin 100 kilometriä ympäri Helsinkiä. Niissä on kaukolämpö- ja vesiputkia sekä sähköjohtoja, ja niissä mahtuu liikkumaan sekä jalan että autolla. Yhteiskäyttötunneleita käyttävät Helsingin Energian huoltohenkilökunta ja jonkin verran myös puolustusvoimat.

Kaartin jääkärirykmentin turvallisuusupseeri Marko Maaluoto kertoo rykmentin harjoittelevan maan alla sotilaspoliisitoimintaa ja asutuskeskustaistelua. Harjoitusmaastona tunnelit

ovat puolustusvoimien kannalta hyviä, koska siellä saadaan karsittua ulkopuoliset häiriötekijät kokonaan pois.

Maaluoto kuitenkin korostaa, että on liian rankkaa puhua maanalaisesta taistelutoiminnasta. Se olisi tunnelissa olijoille vaarallista, sillä luodit kimpoilevat kalliosta ja räjähdykset ovat voimakkaampia suljetussa tilassa.

Maaluoto kuvailee maanalaisia harjoituksia varusmiesten kannalta mielekkäiksi. Kaikki eivät kuitenkaan kestä suljettuun tilaan komentamista.

“Ensimmäiseltä tunnelimarssilta lähti mies takaisin 10 minuuttia tunneliin menon jälkeen”, 27-vuotias Mikko kertoo. Hän palveli Kaartin jääkärirykmentissä sotilaspoliisina ja osallistui maanalaisiin marsseihin sekä taisteluharjoituksiin.

Erikoiset harjoitukset toivat mieluista vaihtelua kasarmin tylsään arkeen, tosin asuvalinta ei aina osunut nappiin. Kylmänä talvipäivänä hän kiskoi pakkashaalarit maastopuvun alle, mutta joutuikin etsimään “vihollisen erikoisjoukkoja” kaisaniemeläiseltä pumppuasemalta. “Paras asuste asutuskeskustaisteluun on luotiliivit ja hawaijipaita.”

Useimmiten marsseilla tiesi missä päin kaupunkia liikuttiin. Tienviitat tunnelien risteyksissä herättivät varusmiehissä hilpeyttä. “Tyyliin Sörnäinen 50 m ja nuoli osoittaa suoraan ylös.”

Pääsääntöisesti harjoituksissa turvattiin kantakaupungin strategisia kohteita, kuten ministeriöitä ja presidentinlinnaa. Varsinaista vaitiolovelvollisuutta varusmiehillä ollut. Toisaalta kapiaisetkaan eivät välttämättä olleet tietoisia tunnelien saloista. “Jos kysyi, mitä jossakin luolavarastossa säilytetään, vakiovastaus oli: ‘varmaan huopia tai ohjusjärjestelmiä, näillä natsoilla ei kaikkea kuule’.”

“Jokainen Doom- tai Half Life -pelejä pelannut voi kuvitella miltä tuntuu juosta tunnelissa kun taskulamppu valaisee viisi metriä eteenpäin ja koko ajan odottaa väijytystä”, Mikko kuvailee taisteluharjoitusten olosuhteita.

Sotaleikkien ohella tunneleita on käytetty ravintolasta kotiutumiseen. Suomenlinnan 1300-metristä tunnelia käyttävät muun muassa hälytysajoneuvot. Pete, 27, muistelee suomenlinnalaiskaveriensa kanssa viettämäänsä ravintolailtaa 1990-luvun alussa. Viimeisen lautan lähdettyä yksi seurueesta kertoi tietävänsä tunnelien ovikoodin. Sitten käveltiin meren ali kotiin.

“Kun vettä pisaroi katosta, laskuhumalassa tuli vähän ahdistunut olo.”

Huoltotunnelit ovat yleisöltä suljettuja, eivätkä vähiten siksi, että niissä saattaa olla vaarallista. Suomenlahden tunneli tulvi 70-luvulla merivettä tyhjentävien pumppujen rikkouduttua. Syvimmässä kohdassa oli vettä lattiasta kattoon saakka.

Pelastuslaitos muiden ohella on valjastanut maaemon helsinkiläisten käyttöön. Kuusikymmenluvulta saakka on rakennettu yleisiä väestönsuojia, joihin kuka tahansa saa hätätilanteessa tulla. Suojat on rakennettu ydinsotaa, talvisodan kaltaisia pommituksia tai ympäristökatastrofia kuten kemikaalionnettomuutta ajatellen.

Väestönsuojat eivät makaa maan alla toimettomina, useimmissa yleisissä suojissa on myös rauhanajan toimintaa. Monet kantakaupungin väestönsuojista ovat parkkihalleina tai varastoina. Helsingin suosituin uimahalli Itäkeskuksessa on myös suunniteltu väestönsuojaksi. “Vesiparatiisi luolastossa”, kertoo hallin esite. Menneinä vuosisatoina maan alle sijoitettiin Danten Helvetti, Kalevalan Tuonela ja kreikkalaisen mytologian Manala. Nyt on paratiisin vuoro.

Suojat soveltuvat myös bilekäyttöön. Saari-televisiosarjasta tunnettu Seikkailu Oy on pitänyt niissä eri firmojen tilaisuuksia. Väestönsuojaan siirtyminen voi toimia vertauskuvana mielikuvitusmaailmaan siirtymisestä. “Tuhannen ja yhden yön bileisiin tai hullu tiedemies -teemaan on helpompi virittyä kuin hotellin kokoustilassa”, tuottaja Oskari Vahervuori naurahtaa.

Siviilikäytössä olevat väestönsuojat pitäisi lain mukaan saada suunniteltuun käyttöönsä 24 tunnissa. Pelastuslaitoksen kiinteistöpäällikkö Rainer Kinnusen mukaan suojien tyhjentäminen on mietityttänyt pelastuslaitosta paljon. Jokaisen suojan vuokrasopimukseen kuuluu suunnitelma, jossa kerrotaan minuuttiaikataululla, miten suojat tyhjennetään ja mihin tavarat viedään. Parkkihallien ja muiden tyhjentäminen ei kuitenkaan ole lainkaan yksinkertaista. “Suunnitelman tarkoitus on, että asia on mietitty edes kerran”, Kinnunen tähdentää.

Kriisitilanteen toiminta ei ole yksin pelastuslaitoksen vastuulla. Jokaisella kaupunkilaisella pitäisi olla kotivarana säilykkeitä ja kuivamuonaa. Väestönsuojissa ei ole varastoituna kuin vettä, ja pitkä suojautumisjakso perustuu juuri kaupunkilaisten omaan varustautumiseen.

Väestönsuojat ovat täysin ilmatiiviitä, ja ne on mahdollista sulkea kolmeksi tunniksi siten, ettei happikaan pääse ulos tai sisään. Suunnitelmien mukaan väestönsuojissa on mahdollista viettää jopa kymmenen päivää ilman tukea ulkomaailmasta.

Kinnunen pitää suurena huolenaiheena, että maanalaisia tiloja yhdistetään. Tulipalon sattuessa savukaasut pääsisivät leviämään kaikkialle.

Varsinaiset tunnelirotat löytyvät Meilahden sairaalan alta. Sairaalarakennukset yhdistävässä kahden ja puolen kilometrin tunneliverkostossa trukkikuskit hoitavat sairaalan tavara- ja huoltoliikennettä. Kuskien joukossa vaihtuvuus on hyvin pientä, jotkut ovat olleet samassa työssä jo 36 vuotta. Maan pinnalle he eivät haikaile muulloin kuin erityisen kauniina päivinä.

Turvallisuuspäällikkö Seppo Ronkainen kertoo kaiken potilasliikenteen kulkevan maan alla. Tunneleista on sairaalalle suuri etu, koska potilaita ei tarvitse pukea ja suojata huonollakaan säällä.

Ronkainen muistelee, ettei tunneleissa ole muutamaa savuvahinkoa lukuunottamatta ollut mitään vaaratilanteita. Potilaat eksyvät joskus tunneleihin, mutta heidät ohjataan nopeasti takaisin osastolle.

Lääketieteen opiskelijoiden piirissä huhutaan psykopaattisista anestesialääkäreistä, jotka vaanivat nuoria naishoitajia tunneleissa. Kerran maan alla on jouduttu järjestämään suurehko etsintä. Kaksi nuorta potilasta oli kadonnut teille tietämättömille. “He olivat eri sukupuolta”, Ronkainen kuittaa tapauksen.

Lähes koko Meilahden sairaala-alue on kaivettu täyteen. Varastojen ja parkkihallien ohella kallion sisässä on korkeatasoinen liikuntahalli ja punttisali 20 metriä maanpinnan alapuolella. “Viileämpää ja hyvä ilma”, summaa leikkaussaliavustaja Ella Willman stepperin päältä. Hän kertoo käyvänsä salissa joka toinen päivä.

Sotilaiden ja potilaiden lisäksi Helsingin alla kulkee myös paskaa. Kaupunkilaisten jätöksiä kuljettaa 140 kilometrin verkosto, josta puolet on vesijohtoa ja puolet viemäriä. Viemäriverkostosta virtaa poistotunnelia pitkin jätevettä 270 000 kuutiota vuorokaudessa. Tunneli päättyy Katajaluodon edustalle kahdeksan kilometriä Helsingin eteläkärjestä. Vedet kulkevat Viikinmäen puhdistamon kautta. Vaikka Itämeri alkaa olla lunastuskunnossa, Helsingin omat päästöt ovat vähentyneet roimasti 1970-luvulta.

Syyskuisena iltapäivänä Vallilan Vääksynkuja on Helsingin Veden ja pelastuslaitoksen autojen sulkema. Laitosten yhteiset harjoitukset ovat juuri loppumassa. Ylös hinataan vuoroin likaisia miehiä sukellushaalareissaan, vuoroin heidän happilaitteitaan. Jäteveden yllä leijuu metaania ja viemäreissä on laajoja hapettomia alueita.

“Kyllä siellä on aika veemäiset olosuhteet, jätevesivirtauma ulottui parhaillaan haaroihin asti. Happilaitteet ovat tavallaan henkivakuutuksemme, ne otetaan käyttöön kun monikaasumittari piippaa”, kertoo viemärisukeltaja Tauno Remander.

Vuoden viemärisukeltajaksi 1998 valittu Remander on viitisentoista vuotta kalunnut Helsingin viemäreitä ja viime vuosina kouluttanut virkaveljiä Pietarissa ja Tallinnassa. Pietarin jätevedet ovat Suomenlahden todellinen aikapommi.

Maanpäällisen Helsingin kehitys näkyy myös viemäreissä. Tiedon valtatien rakennushankkeiden myötä osa viemäreistä on niin raskaasti kaapeloitu, että ensimmäiset kaapelipalot lienevät vain ajan kysymys. Viemärisukelluspukujen turvasaappaissa on teräspohjat, sillä injektioneulat viemärin pohjalla ovat maan alla todellinen työturvallisuusongelma.

Remanderin mielestä viemärit ovat varsin turvallisia, mutta teollisuuslaitosten päästöt voivat aiheuttaa tavallisilla viemäriosuuksilla periaatteessa kaupunginosan kokoisen räjähdysvaaran.

Työturvallisuustarkastaja Markku Roisko manailee helsinkiläisten intoa kipata kaikkea mahdollista vessanpöntöstä alas. Sukkahousut, rintaliivit, kuukautissuojat ja korvatulpat tukehduttavat pumppuja, samoin kondomit. “Hyvä että niitä käytetään, mutta viemäriverkosto ei ole mikään jätemylly.”

Viemärivedessä hukkuneena ajelehtivat kissan- ja koiranpennut ovat surullinen osoitus ihmisen piittaamattomuudesta. Myös eksoottisempia eläimiä tavataan vuosi vuodelta enemmän; viime talvena poliisi ja palokunta olivat kiskomassa Lauttasaaren viemäreistä jättiläiskokoista pythonia.

“Ihmiset tuovat maahan kaikenlaisia eksoottisia kotieläimiä. Kun sitten lähdetään lomalle eikä lemmikille löydy hoitajaa, luvattoman usein leguaanit ja muut survotaan vessanpönttöön. Pumppaamoissa niistä tulee jauhelihaa”, Roisko toteaa.

Joidenkin eläinten suvunjatkamisviettiin kuuluu veteen hakeutuminen. Roisko odottaa sitä päivää, jolloin ensimmäinen anakonda tai krokotiili ui vastaan viemärissä.