Viemärirotat

Helsingin viemäristö on kaupungin suolisto. Miltä siellä näyttää? Mitä sieltä löytyy? Mikä siellä tuoksuu? Yhdistämme maan alle. Kuuleeko Kim Finn?

Helsingin alla kulkee 65 kilometriä viemäriverkostoa, ja uutta tunnelistoa rouhitaan parhaimmillaan 15 kilometrin vauhdilla vuosittain. Peruskallioihin louhituissa tunneleissa virtaa vuodessa Viikinmäen jätevedenpuhdistamolle likimain 100 miljoonaa kuutiota likavettä, ja mukana kulkee 1000 tonnia myös asiaankuulumatonta tavaraa tekohampaista kännyköihin. Tunneliverkosto on kulkemiskelpoinen, mutta rottia kummempia elollisia olentoja siellä nähdään harvoin.

Amerikkalaisissa elokuvissa poliisit metsästävät rikollisia ja etsivät ruumiita viemäreissä, mutta Suomessa maanalainen viranomaistoiminta on ilmeisesti kuitenkin huomattavasti maltillisempaa.

“Onhan se melkoinen rotanloukku, siellä on tunnelia jos jonkinlaista, mutta ei poliisilla ole sinne juurikaan asiaa. Ennen ETYK-kokousta käytiin läpi kaikki ne tunnelit, joissa pystyy kulkemaan, ja joidenkin valtiovierailuiden aikana ollaan hitsattu noita kaivonkansia kiinni, mutta muuten poliisi ei ole kyllä paljoakaan viemäreissä kolunnut”, kuittaa vanhempi konstaapeli Lassi Mäki, eikä muista ensimmäistäkään tapausta, jolloin poliisi olisi etsinyt niin kuolleita kuin eläviäkään ihmisiä viemäritunnelistoista.

“Eihän noihin viemäreihin oikein taida ruumiita mahtua. Tai en tiedä, jos kannen avaa, niin miksei sinne nyt saisi ruumista pullautettua. Onneksi ei tähän mennessä kukaan ole moista keksinyt.”

Edes puolustusvoimien ei kerrota juurikaan viemäriverkostossa viihtyvän, ja maanalaiset harjoitukset pidetään kuivemmissa tunneliosuuksissa. Yksi mies on tunneleissa kuitenkin kuin kotonaan.

Viemärisukeltaja Remander

Helsingin ainoa viemärisukeltaja Tauno Remander ottaa meidät vastaan iloisesti hymyillen ja nortti huulessa käryten.

“En mä oikeastaan itsekään tiedä, miten mä tähän hommaan päädyin. Eihän tähän voi mitään kouluja käydä.”

Mutta minkä ihmeen takia kukaan haluaisi sitten mennä sukeltelemaan tuntemattomien ihmisten jätösten sekaan?

“Enhän mä nyt sinne sentään sekaan uimaan mene, mulla on vaan samanlaiset varustukset kuin savusukeltajilla ja siksi mua kutsutaan viemärisukeltajaksi.”

Remander esittelee ylpeänä miehekästä varustustaan. Kumipuvun lisäksi perusvarustukseen kuuluvat räjähdysturvalliset lamput, radiopuhelin, happilaitteet, kaasumittari, kamera ja sanelulaite.

“Mun homma on 5 vuoden periodeissa käydä läpi metri metriltä kaikki tunnelit. Jotkut on niin isoja, että niissä mahtuu menemään mönkijällä, mutta monissa mennään ihan kahlaamalla.

Pääsyreitit viemäreihin ovat tarkasti varjeltuja salaisuuksia ja tunnelit ovat visusti lukkojen takana. Puikkelehdimme autolla ihan tavalliselta näyttävän kerrostalon alle ja sieltä tupakkataukoa pitävien työmiesten lomitse lukitun portin eteen. Sen takaa paljastuu toinen lukittu portti, ja alati voimistuva ja hengityselimet lamauttava haju paljastaa kohteen alkavan olla lähellä.

“Nää on pakko pitää salassa, muutenhan tänne ilmestysi äkkiä näitä extreme duudsoneita sun muita, ja terroristeillekin nää voisi olla oivallisia paikkoja tehdä tihutöitään. Kun siellä menee samassa noi vesiputket, niin sinne kun juomaveteen panisi paineella jotain myrkkyä, niin kyllä siinä kuolisi monta tuhatta ennen kuin edes osattaisiin ajatella, että se johtuu juomavedestä.”

Pakkaudumme ulos autosta, ja Remander tälläytyy kumiseen suoja-asusteeseensa. Kypärät päässä astumme vielä yhden rautaoven läpi pilkkopimeään tunneliin, jossa kuuluva kohina paljastaa meidän olevan virtaavan veden äärellä. Kaksi putkea työntää paineella vettä tunneliin ja edessämme lainehtii virran mukana kieppuvilla vessapaperinpalasilla koristeltu joki. Pelkään molskahtavani virran vietäväksi, mutta Remander kahlaa virrassa jo tottunein askelin.

“Kyllähän täällä aina joskus sattuu liukastumisia, muttei sitä oikeastaan koskaan ota niin pahoja lipoja, että joutuisi tuota likavettä hörppimään.”

Tämä on Amerikka 2 -elokuvassa on vaikuttava jakso, jossa seurataan New Yorkin viemäreissä asustelevan, rotilla itsensä ruokkivan puliukkoheimon elämää, mutta kun tiedustelen, onko viemäriseikkailuiden aikana tunneleissa tullut vastaan muita ihmisolentoja, Remander päästää ilmoille rehevän röhönaurunsa.

“Eihän näissä meidän tunneleissa oikein pysty ihmiset oleilemaan. Vaikka onhan joskus jotkut matkatoimistot kyselleet mahdollisuutta järjestää sinne jonkinlaisia elämysmatkoja, mutta eihän noihin voi turvallisuussyistä päästää tavallisia ihmisiä. Kun siellä tulee niitä hapettomia tiloja, räjähdysvaarakohtia ja aina välillä sieltä tulee kalliotakin alas. Ja onhan joskus, kun on ollut kaasuvuotoja, kaasut tulleet putkia pitkin noihin viemäreihin.”

Muutenkin viemärisukeltaja suhtautuu varsin epäillen ihmisten elelyyn viemäritunneleissa.

“Usein kun kerrotaan joistakin Pietarin katulapsista, jotka asuvat viemäreissä, niin kertaakaan ne eivät ole oikeasti vielä jutuissa asuneet viemäreissä. Ne on ollut näitä kaukolämpöputkia sun muita.”

Vaikkei Helsingin viemäristössä sinänsä mitään vikaa ole. Suomen peruskallio antaa mahtavat mahdollisuudet rakentaa kestäviä luolastoja, kun muualla viemärit kulkevat betoniputkissa. Tunnelit toimivat tarpeen vaatiessa myös veden varastointipaikkoina. Kun puhdistamo ei pysty ottamaan vettä vastaan, voidaan viemäreiden vedenpintaa nostaa, ja siten varastoida sinne valtavia määriä vettä.

“Tarinahan kertoo, että ensimmäiset viemärikanavat ovat kaivaneet kiinalaiset sotavangit.”

Ehdin jo hetken ihmetellä, miksi Helsigin kaupungilla on ollut kiinalaisia sotavankeja, mutta Remander jatkaa.

“Siis Venäjän vallan aikana. Ne lähetti vangit aina mahdollisimman kauas kotoa, ja osa päätyi Suomeen louhimaan näitä paskatunneleita.”

Vedenpuhdistaja Lundström

Ennen pääsyään mereen Helsingin likavedet kulkevat Viikinmäen jätevedenpuhdistamon läpi. Helsingin lisäksi laitokseen tulee vettä Vantaalta, Keravalta, Tuusulasta, Järvenpäästä ja Sipoosta, ja kaiken kaikkiaan siellä vatvotaan miltei 800 000 ihmisen jätevedet. Vuorokaudessa laitokseen virtaa keskimäärin 270 000 kuutiota likavettä, mutta koska keskustan alueen sadevesiviemäritkin puskevat vetensä viemäreihin, voi sateella määrä helposti kaksinkertaistua.

Ympäristövastaava Yrjö Lundström on silminnähden ylpeä laitoksestaan. Kahdeksaan kerrokseen maan alle levittäytyvä laitos on pinta-alaltaan liki 13 hehtaaria ja täynnä huipputekniikkaa.

“Kyllä Suomessa voidaan olla ylpeitä vedenpuhdistuksen tasosta, tämä on kansainvälisessä vertailussa aivan huippuluokkaa.”

Ensimmäinen vaihe puhdistuksessa on veden mekaaninen seulominen eli välppäus. Valtava harava kaapii tasaisin välein altaaseen kertyvän kiinteän tavaran liukuhihnalle, josta se matkaa limaisina klöntteinä kohti jatkokäsittelyä. Haravaan jää tavaraa lähes 3 000 kiloa päivässä.

“Muutaman kerran vuodessa tänne tulee soittoja, että joku arvokas koru on pudonnut pönttöön, ja joskus joku kyselee tekohampaitaankin. Välillä ei oikein tiedä, miten noihin kyselyihin suhtautuisi, kun eihän meillä kukaan tätä tavaraa täällä ole seulomassa, mekaaniset laitteet sen erittelevät, ja se menee suoraan kaatopaikalle” selittää Lundström, mutta kertoo samaan hengenvetoon, että toisaalta Venäjällä hän oli käynyt tutustumassa vedenpuhdistamoon, jossa rojutavarahihnan vieressä oli istunut mummoja koukun kanssa keräämässä talteen kaiken tunnistettavan irtaimiston.

Seulontalaitteen läheisyyteen rakennettuun näyttelyyn on kerätty kaikenlaista pikkutavaraa ja aarteita mutanttininjakilpikonna-figuureista kirjavakuorisiin kännyköihin. Valikoimaan kuuluu myös aurinkolaseja, laaja valikoima erilaisia tekohampaita ja vastapainoksi myös hammasharjoja. Tyypillisimmät ei-toivotut vieraat ovat kuitenkin terveyssiteet, kondomit ja tupakantumpit. Hankalimpia puhdistettavia ovat korvan kaivamiseen tarkoitetut pumpulipäiset muovipuikot ja tulitikut, jotka pääsevät helposti livahtamaan seulan raoista, ja jotka pitääkin usein kerätä vedestä käsipelillä. Pelkästään pumpulipuikkoja tulvehtii altaisiin tuhansia päivittäin.

“Periaatteessa pönttöön saisi panna vain sen tavaran, mitä sinne pöntöllä istuessa kätevästi saa menemään, kaikki muu aiheuttaa meille ongelmia. Eihän sitä ihmiset tajua ennen kuin pönttö iskee takaisin. Jos korkeassa kerrostalossa porukka työntää pönttöön sukkahoususta lähtien kaikenlaista tilpehööriä, niin talon alle tulee äkkiä sinne putken mutkaan tukos. Ja kun ylemmissä kerroksissa jatketaan vaan huuhtelemista, niin alemmissa alkaa jossain vaiheessa vesi tulvia pöntöstä lattialle.”

Kun kyselen, tuleeko seulassa koskaan vastaan ruumiinosia, krokotiilinpoikasia tai muuta kiehtovaa, Lundström tyytyy pyörittelemään silmiään ja aloittaa kieltämättä vaikuttavan Hannu Karpo -imitaationsa.

“Kun Hannu Karpo kävi täällä tekemässä juttua, niin se kysyi juuri tässä, että entäs jos tuolta tulisi nippu seteleitä tai timantteja, niin kenelle ne kuuluisivat. Laitoksen johtaja oli jostain selvittänyt, että kyllä ne olisi periaatteessa meidän omaisuutta.”

Kuvaaja Käkkis ei malta olla tiedustelematta, tarttuuko laitoksen vedet silmiin nostattava ominaishaju sen työntekijöihin.

“Eihän tämä laitos haise vaan meidän asiakkaat”, korjaa Lundström ja kertoo, että Vuosaaressa ennen sijainneessa jätteen lämpökäsittelylaitoksessa oli kuitenkin sen verran timakammat aromit, että ne kulkivat kätevästi kotiinkin.

“Kun sitä paskaa paistettiin 200 asteessa ja siellä hetken patsasteli, niin sai kyllä töistä lähtiessä tilaa raitiovaunussa.”

Nykyään jätettä ei enää paisteta, vaan se pestään pesukoneissa ja puristetaan kuivaksi ennen kaatopaikalle kuljetusta.

Itseohjautuva laitos

Vedenpuhdistaminen ei suinkaan lopu irtotavaran poistamiseen, vaan prosessi jatkuu biologisella osuudella, jossa vettä hapetetaan, jotta sinne kehittyy biomassa, joka alkaa mutustaa veteen kertyneitä näkymättömiä epäpuhtauksia. Toisin sanoen luonnon mikroskooppiset pieneläjät puhdistavat veden, eikä homman lopuksi tarvitse kuin erotella ötökät pois ennen veden päästämistä Suomenlahteen.

Hapetusaltaan laidalla Lundström kertoo, että laitoksella he ovat pitkään pohtineet pysyisikö ihminen pinnalla vedessä, jossa on noin paljon happea seassa. Ehdotan, että kuvaaja voisi testata asian. Ehdotus saa myöntävän vastaanoton, ja pelastusrengas otetaan esiin jonkinlaiseksi henkivakuutukseksi. Vasta kun Käkkis on ehtinyt jo riisua vaatteitaan, puhaltaa Lundström pelin yllättäen poikki ja siirtyy selittämään koko prosessin automaattisuutta.

“Tämä koko laitoshan on melkein kokonaan automatisoitu. Näissä systeemeissä on jäljitelty paperikoneiden automatiikkaa ja yöllähän täällä on ainoastaan yksi ihminen töissä.”

“Entäs jos se yksi henkilö saa vaikka sairaskohtauksen”, kyselee Käkkis samaan aikaan, kun suostuttelee Lundströmiä poseeraamaan sukkahousu-heavy-bändien basisteille ominaisessa etusormi-pikkurilli -poseerauksessa.

Juuri kun olemme poistumassa ja Lundström pitää ylpeänä esitelmää laitoksen korkeasta omavaraisuudesta lämmön- ja sähköntuotannon suhteen, alkaa kipakkaääninen palohälytin huutaa aulassa, ja vähitellen sama karmiva pärinä leviää kaikumaan kaikkialta rakennuksesta. Toisin kuin voisi olettaa, kukaan ei tunnu joutuvan paniikkiin, ja Lundströmkin jatkaa jutusteluaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

“Kohta tuossa on prankkareita pihalla. Täällä tulee näitä vääriä hälytyksiä koko ajan, eikä me saada itse enää kuitata niitä. Riittää, että jossain joku työmies vähän hitsailee väärässä paikassa, kun koko laitoksessa on hälytykset.”

Saamme lähtiäislahjaksi pullolliset Helsingin veden pullottamaa vettä, mutta en voi olla ajattelematta, että kyseessä on jonkinlainen todistus vedenpuhdistamon tehokkuudesta, enkä tohdi edes maistaa. Nieluun on jäänyt kierrokselta väkevä viemärin maku. Eikä palohälytyskellojen pirinä ota laantuakseen.

“Joskus alkuaikoina, kun paloasemalta soittivat ja kysyivät, että taasko siellä on väärä hälytys, niin vastasin että juu juu ja vasta luurin sulkemisen jälkeen tulin ajatelleeksi, että enhän mä tiedä vaikka olis puoli laitosta tulessa, kun en tullut asiaa mitenkään tarkastaneeksi.”

Koko laitoksen henkilökunta on evakuoinut itsensä pihamaalle ja savusukeltajat säntäilevät tomerasti viereisestä ovesta sisään. Huolestuneen näköinen mies juoksee pihalla vastaan.

“Pääsähkökeskuksesta tulee savua, siellä on joku sähkölaite kosahtanut. Nyt meillä on kerrankin ihan aito tilanne...”

Lundström vilkaisee minua vilpittömän hölmistyneenä. Ehdin jo hetken ihmetellä, mihin Käkkis oli ehtinyt kadota, kun Lundström toteaa ääneen tämän viilettäneen hetkeä aikaisemmin takki liehuen palomiesten mukana rakennukseen sisälle.

Tilanne on kuitenkin alle tunnissa hallinnassa. Lähistöllä kaivinkone oli sohaissut sähkölinjaa, mikä oli aiheuttanut puhdistamon sähkökeskukseen oikosulun ja se taas laitteiston kärventymisen.

Tuossa tuokiossa laitos toimii kuitenkin taas kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ja Helsinkiläisten viemärijätteet vellovat hitaasti mutta varmasti kohti Suomenlahtea.

Viemäri-elokuvat TOP 3

1. Teini-ikäiset Mutanttininjakilpikonnat (1990)
   Radioaktiivista säteilyä saaneet, pöntöstä alas huuhdellut lemmikkikilpikonnat kasvavat viemärissä pizzaa jäystäviksi väkivaltaisiksi teinihirviöiksi.
   Viiltävän tarkka allegoria murrosikäisen vieraantuneesta sielunmaisemasta. 90-luvulla teini-ikänsä viettäneiden keskeisin samaistumiskohde.
2. Kolmas mies (Third Man, 1949)
   Orson Welles vintilöi Harry Lime -nimisenä klassisena ketvakkeena Wienin viemäreissä lyhyessä, mutta koko show’n varastavassa sivuroolissaan.
3. Alligaattori (Alligator, 1980)
   Chicagossa vessanpöntöstä huuhdeltu alligaattorinpoikanen kasvaa viemäreissä väkivahvaksi, ja lähtee ilahduttamaan ulkomaailmaa. Viemärileffat lainailevat toisiaan, leffan lopussa viemärin seinässä vilahtaa teksti “Harry Lime Lives”.