Neil Hardwick ei koskaan uskonut sairastuvansa masennukseen. Hän ei ole ikinä ollut työtön eikä ylenmääräisen onneton; hän on saavuttanut mainetta, menestystä ja oman osuutensa mammonaa. Hänellä olivat asiat hyvin. Ja hänethän tunnettiin humoristina, joka asennoitui maailmaan kuululla brittiläisellä ironialla, huvittuneesti ja etäisesti.
Heinäkuussa 1997 Neil Hardwickille kuitenkin sattui eräs asia. Hän menetti etäisyytensä. Vain päivää 49-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen – kohtalo on taitava ja ironisen etäisyytensä säilyttävä dramaturgi – hän huomasi, ettei pääse vuoteesta ylös. Lihasvoima oli kadonnut, hikeä pukkasi kuin saunassa, hengitys pihisi kuin astmapotilaalla, ruokahalu oli tiessään, ääni kuulosti piipittävältä, silmät kuivuivat ja kädet tärisivät. Vain flunssaa, hän ajatteli. Mutta ei se ollut. Se oli vaikean masennuksen ja burnoutin ensimmäinen todellinen oire. Se oli oire etäisyyden häviämisestä, mielen suojamuurien romahtamisesta. Ja se oli vasta alkua.
Toki ennen päätepysäkkiä oli monta väliasemaa: äkillisesti katkennut ihmissuhde, omaa työtä vaikeuttava suomalaisen tv-tuotannon alennustila, epäonnistuneiksi tai lähtökohdiltaan joutaviksi koetut projektit, hysteerinen kevät Hyvissä, pahoissa ja rumissa. Kun olo ei parantunut, Neil meni lääkäriin. Lääkäri teki mitä lääkärit tekevät, antoi antibiootteja. Kun ne eivät auttaneet, alkoivat testit. Mutta Neilin ruumis oli kunnossa, vain mieli oli sairas.
Lopulta Neil päätyi lääkärille, joka teki oikeansuuntaisen diagnoosin: depressio ja uupumus. Lääkärin kehotuksesta Neil otti lomaa ja lähti kuukaudeksi Englantiin, mutta siitä oli vain marginaalista apua. Hän nukkui kaksi kolmasosaa vuorokaudesta ja vähät valveillaolotuntinsa tunsi merkillistä ulkopuolisuuden tunnetta: aivan kuin persoonallisuus olisi jakautunut kahdeksi osaksi, joista toinen oli sairas ja hädissään, toinen etäinen ja analyyttinen. Hänen teki mieli lähettää ystävilleen Suomeen postikortteja, sillä eikö lomamatkoilta sellaisia lähetetä, mutta käsien tolkuton tärinä teki aikeen mahdottomaksi.
Palattuaan Englannista Neil syöksyi tautinsa synkimpään vaiheeseen. Hän makasi päiväkausia sohvalla oksennellen ja katsoi itkien englantilaisia suosikkisarjojaan. Hän itki, koska ne, Fitz ratkaisee ja Laulava salapoliisi, olivat niin täydellisiä televisiosarjoja, jotakin mihin hän ei ikinä kykenisi. Laadun menetettyä tehonsa Neil siirtyi pornografiaan ja väkivaltaan. Sohvansa uumenista hän katsoi televisioalan ammattilaisen halveksunnalla lihan toimintoja, yhtymisiä ja silpoutumisia, mitä huonommin tehtynä sitä parempi. Niitä hän katsoi samalla kuin yritti pitää psyykelääkkeitä sisällään.
"En vieläkään tiedä, mikä minua niissä filmeissä viehätti, sillä koskaan aikaisemmin en ole ollut pornografiasta erityisen kiinnostunut. Ehkä siinä oli jokin yhteys siihen, että oleillessani Thaimaassa seuraavana keväänä miellyin tulisiin salaatteihin ja kovakouraiseen jalkahierontaan. Ne jotenkin leikkasivat läpi. Ne eivät tuottaneet mielihyvää, mutta niiden kautta tunsin sentään jotain."
Ehkä hän huonoista elokuvista etsi vahvistusta sille maailman perimmäiselle rumuudelle ja mielettömyydelle, mitä masennuspotilas kuvittelee kaiken inhimillisen toiminnan ilmentävän. Hänen pornoviehätyksensä saavutti huipun – tai pikemminkin pohjan – tietyn filmin kautta. Dokumentaarisella otteella kuvatussa elokuvassa lomitettiin tyttöjen työhönottohaastattelut toimintaan: ensin väkinäisesti hymyilevät tytöt vastaavat ujosti haastattelijoiden intiimeihin kysymyksiin ja sitten, julmalla leikkauksella, heidät vähennetään loisteputkivalaistuksessa kiemurtelevaksi lihaksi. Tämän kyynisen pyhäinhäväistyksen, kun pornografialta riistettiin sen turvallinen nimettömyys, jälkeen kalifornialainen peruukkiporno ei enää tuntunut miltään.
Videokierre pysähtyi, kun kohtalo löi peliin seuraavan ironian. Lääkkeet, joita Neil oli nauttinut masennukseensa, osoittautuivat vahingollisiksi. Itse asiassa ne yrittivät tappaa hänet. Hän lihoi, vaikka ei syönyt juuri mitään, ja oksensi loputkin välittömästi. Ystävänsä patistuksesta hän lähti sairaalaan: diagnoosi oli akuutti maksatulehdus, keuhkokuume, sydämen rytmihäiriöt ja suolen toiminnan loppumisesta aiheutunut verimyrkytys. Kaikki pienten punaisten pillerien ansiosta.
Kun aivoissa myrskyää
Niinpä kun runsas vuosi myöhemmin soitan maaliskuisena iltapäivänä Neil Hardwickin ironisen pirpsakasti plimplomsahtelevaa ovikelloa, aprikoin millainen ihmisraunio oven tulee avaamaan. Mutta eteisessä minua tervehtii varsin hyvinvoivan näköinen keski-ikäinen mies, jonka ystävällisessä tervehdyksessä on jotakin niin tuttua ja ammattimaista, että hetken luulen astuneeni televisiolähetykseen. Muistikuvieni Neilistä hänet erottaa vain parikymmentä lisäkiloa, jotka masennuslääkkeiden syönti on tuonut tullessaan.
Syynä vierailuuni on Neilin juuri ilmestynyt kirja Hullun lailla (Otava, suomentanut Juhani Lindholm), jossa hän kertoo avoimesti paitsi masennuksesta ja burnoutistaan myös niihin johtaneista syistä, sekä ammatillisista että yksityisistä. "Koska tämä ei ole mikään satu, en valitettavasti voi antaa sille onnellista loppua", hän kirjoittaa jälkisanoissa ja sanoo olevansa yhä sairas. Tieto on osittain vanhentunut, sillä tänään Neil kertoo voivansa paljon paremmin kuin marraskuussa, jolloin hän kirjoitti kirjan jälkisanat. Hän puhuu sairaudestaan avoimesti mutta suhteellisen niukkasanaisesti, aivan kuin hämmentyneenä että joku on aiheesta kiinnostunut.
"Parantumisprosessi lähti liikkeelle lähdettyäni sairaalakäynnin jälkeen Thaimaahan keväällä 1998. Mutta se parantuminen oli hirveän hidasta. Oli koko ajan sellainen tunne, että tämä ei lähde liikkeelle. Se alkoi kunnolla vasta, kun psykiatri sanoi minun olevan yhä kiinni siinä naisessa, joka oli minut jättänyt. Minun pitäisi ottaa häneen yhteyttä ja puhua asiat halki. Suhtauduin ehdotukseen aivan hysteerisesti: huusin ja itkin. Mutta koska luotin psykiatriini, järjestin tapaamisen. Tavattuani hänet neljä kertaa minulle valkeni, ettei hän ollutkaan elämäni nainen. Tämä kuulostaa hirvittävän pieneltä asialta, mutta se nopeutti paranemista valtavasti."
Hullun lailla on kirja, jonka ensimmäisen version Neil kirjoitti psykiatrinsa kehoituksesta terapiana. Sitten hänelle valkeni, että aiheesta voisi kirjoittaa suuremmallekin yleisölle. Psykiatrille tarkoitettu intiimi kirjoitus laajeni ja muokkautui kirjaksi. Vaiheittainen kirjoitusprosessi näkyy itse teoksessa, jossa lomittuvat raastava rehellisyys ja ammattikirjoittajan rutiini.
"Yksi kirjoituslähtökohta oli altruistinen, sillä toivon että kirjoittamalla masennuksesta voisin auttaa muita siitä kärsiviä. Toki se tuntui myös ammatillisesti hyvältä siirrolta. Minähän en ole tehnyt töitä kahteen vuoteen, joten ymmärrettävästä syystä en pahastuisi, vaikka joku kirjan ostaisikin."
Hullun lailla ei ole ainoa viime vuosina ilmestynyt kirjailjan masennuskuvaus. Harri Sirola kirjoitti omasta depressiostaan Image-lehteen kolme vuotta sitten ja Sophien valinnan kirjoittanut William Styron nimesi oman sairaskertomuksensa Pimeän kuvaksi (1990, suom. 1995, Otava). Yhteistä näille kaikille kirjoille on se, että ne muistuttavat masennuksen olevan äärimmäisen tuskallinen tila, johon liittyy yksilöllisiä fyysisiä oireita pahoinvoinnista paniikkikohtauksiin, päänsäryistä hikoiluun. Depressio on täynnä paradokseja: potilas on kuolemanväsynyt mutta ei pysty nukkumaan. Hän unohtelee tapaamisia, sopii tärkeitä tapahtumia päällekkäin ja muuttuu kykenemättömäksi tekemään yksinkertaisintakaan päätöstä, esimerkiksi valitsemaan annosta ravintolan ruokalistalta. Ellei sana olisi jo saanut positiivista merkitystä, Styron nimeäisi masennuksen "aivomyrskyksi." Sillä sitä depressio on: myrsky aivoissa. Eikä tuulensuojaa ole.
Oma lukunsa julkisissa masennuskertomuksissa ovat lehdistä luettavat perintöprinsessojen ja saippuanäyttelijöiden tilapäiset työuupumukset, joita tyylikkästi meikatut ja kaikesta huolimatta urheasti hymyilevät uhrit itse kutsuvat burnoutiksi. Neilin mukaan yksi Hullun lailla -kirjan tavoitteista onkin palauttaa sanalla "burnout" sen alkuperäinen merkitys. Tehdä siitä jälleen syövän kaltainen vakava sairaus, ei heikkouden tai laiskuuden merkki.
"Pinnalliset lehtijutut saavat minut aika vihaiseksi. Sellaiset haastattelut muuttavat burnoutin positiiviseksi ominaisuudeksi, sellaiseksi joka jokaisella työntekijällä pitäisi joskus olla. Sillä tasolla burnout ei ole muuta kuin todiste siitä, että ottaa työnsä vakavasti. Toisaalta se antaa kaunistelevan kuvan sairaudesta. Joku sairauden ensimmäisiä oireita poteva saattaa ajatella, että ahaa, minulla on sama vaiva kuin tuolla norjalaisella pääministerillä, kyllä tämäkin menee ohi kun ottaa kahden viikon loman. Ääritapauksissa masennuksen trivialisointi estää ihmisiä hakeutumasta hoitoon ajoissa."
Kävelevät haavoittuneet
William Styronin pelasti hänen omien sanojensa mukaan sairaalaan joutuminen. Styron rinnastaa kirjassaan masennuspotilaat "käveleviin haavoittuneisiin", sodassa siipeensä saaneisiin, joiden on pakko tarpoa muiden mukana, koska vaihtoehtoa ei ole. Masennuspotilaan on jaksettava, koska sairauden status ei edellytä vuodelepoa, vain oireet. Styronille pelastukseksi tuli mielisairaala, jonka teljettyjen ovien takana oleminen merkitsi pakoa velvollisuuksista.
"Vaikea sanoa, olisiko sairaala minua auttanut", Neil sanoo. "Minun käsittääkseni sairaalaan otetaan ihmisiä vain jos heidän katsotaan olevan vaaraksi itselleen. Ja tämä puoli ei minun tapauksessani ollut kovin hyvin esillä, itsemurha-aikeet oli ainoa masennuksen yhdeksästä klassisesta tunnusmerkistä, jota minulla ei ollut. Minua tuskin olisi kelpuutettu sairaalaan."
Hullun lailla on sairauden tuote myös siinä mielessä, että se sisältää masennuksen tummentamia mielipiteitä, joita Hardwick ei enää täysin allekirjoita. Enää hän ei pidä Suomea maana, jota vastenmielisempää on Euroopasta vaikeata löytää.
"Tuo kirja sisältää joitakin lausuntoja, jotka jyrkkyydessään saattavat nyt kuulostaa hieman typeriltä. Minun elämäni ja työni ovat Suomessa, enkä ole enää edes kovin perillä englantilaisesta kulttuurista. Jossain Suomea kovemmassa yhteiskunnassa tämä sairaus olisi voinut tuhota urani täysin. Tuossa viime viikolla tapasin sattumalta tutun teatterinjohtajan, jolle menin sanomaan, että nyt olen taas terve. Hän halasi minua ja kysyi, tulisinko ohjaamaan hänelle. Se oli näin yksinkertaista. Suomessa tällaiset asiat annetaan helpommin anteeksi. Kolikon toinen puoli on sitten se, että vaikka näytin ja käyttäydyin sairaasti aika kauan, kukaan ei rohjennut tulla väliin. Aivan samalla tavalla kuin juopolle ei uskalleta huomauttaa tämän juomisesta. Täällä sellaisia juttuja pidetään ihmisen omana asiana."
Sairaus muuttaa aina ihmistä. Mutta jalostaako kärsimys vai jättääkö se vain hauraaksi kuin lasi? Neil Hardwick ei vielä tiedä vastausta.
"Olen vasta tutkimassa sitä puolta, olenko muuttunut tämän sairauden myötä. Jossakin vaiheessa pelkäsin, että koko persoonallisuus muuttuu. Kirjassani olen sitä mieltä, että olen muuttunut ikäväksi ja synkkämieliseksi ihmiseksi, mutta nyt olen huomannut, että oikeassa ympäristössä voin taas olla se sama tuttu huulenheittäjä. Negatiivinen asia on se, että olen tullut liian varovaiseksi; pelkään niin hirveästi, että masennus toistuisi. Ja se ei ole hyvä asia taiteilijalle, jonka pitää pystyä heittäytymään asioihin. Sama juttu pätee yksityiselämääni. Joten sanoisin, että tämän sairauden vaikutukset ovat negatiivisia. En allekirjoita sitä ajatusta, että mikä ei tapa, vahvistaa."
"Ainoa hyvä asia lienee se, että keski-iän kriisi jäi varmasti tämän sairauden jalkoihin. En usko sen enää minua löytävän. Viisikymmenvuotispäiviäni en edes huomannut ennen kuin ne olivat jo ohitse. Juuri nyt elän kuin eläkeläinen. Virallisesti olen työkyvyttömyyseläkkellä, käyn kävelyllä, tapaan ystäviä, kirjoittelen välillä."
Mutta eläkeläiseksi Neil ei aio ryhtyä. Projekteja on vireillä, mutta niistä on liian aikaista puhua. Tällä hetkellä Neil käynnistelee elämäänsä uudelleen, sytyttelee valoja ikkunoihin yksi kerrallaan. Lääkkeitä hän ei enää syö ja tapaa psykiatriaan yhä harvemmin. Hän laskeskelee kesän jälkeen olevansa taas täysin työkykyinen. Televisiotyö kiinnostaa häntä edelleen, sillä televisio on välineistä suorin ja tasa-arvoisin: se tavoittaa jokaisen.
"Kyllä minulla on vielä aikomuksena kirjoittaa entistäkin parempia töitä, mutta niiden sisällöstä en vielä pysty sanomaan mitään. Olen viime aikoina yrittänyt kirjoittaa taas, mutta tulos on ollut aika ikävää paskaa, sairaudessa kiinni olevaa märehtimistä. Täytyy vain odottaa."
"Talk show’n tekeminen ei enää kiinnosta, sillä niitä on jo liikaa ja ne ovat liian lyhytjännitteisiä. Lisäksi hyviä haastateltavia on tämän kokoisessa maassa liian vähän: en halua mukaan siihen piirileikkiin, jossa samat ihmiset kiertävät talk show’sta toiseen. Kaikki humoristit vakavoituvat vanhetessaan ja samoin on käynyt minullekin. Huumori on kuluttava laji: siinä taskut tyhjenevät aika nopeasti. Mutta en halua valittaa liikaa hauskan miehen maineesta. Humoristi on hieno arvonimi."
Tehdessäni lähtöä Neil näyttää minulle pöydällä ajelehtivan, lehdestä repäisemänsä paperikaistaleen. Ylhäällä lukee Iltalehti Glamour, ja otsakkeen alla ovat erillisistä jutuista rinnakkain eksyneet Jammu Siltavuoren ja Marco Bjurströmin kuvat. Kuvat ovat kuin kaleidoskoopin tuottamia irvokkaita vastakohtia: toinen esittää poliisikameran linssiä suu krokettiporttina uhmaavaa vanhusta, toisessa kameran kanssa flirttailee positiivisuudella rahaa tehnyt nuori mies. He näyttävät molemmat yhtä mielisairailta omalla eksoottisella tavallaan, vaikka vain toinen on todistettavasti sitä. Neil nauraa kontrastia ja sanoo säilyttävänsä paperinriekaleen. Humoristi on jälleen löytämässä etäisyyden.