Kun maailma palaa, syyttävät katseet kääntyvät köyhälistöön. Syystäkin niin. Kun työläiset mellakoivat, kaikki kärsivät. Kun keskiluokka kapinoi, kaikki hyötyvät. Hyvä esimerkki löytyy omasta lähihistoriastamme. Vuonna 1917 suomalainen sivistyneistö päätti vapautua itänaapurin kahleista.
Huomaamme heti, että kyseessä ei suinkaan ollut silmitön tuhon pyörre vaan hallittu vallankumous.
Saksalaisilta saadun koulutuksen ansiosta sivulliset eivät kärsineet, toisin kuin näissä nykyajan rähinöissä. Suomi kelpaisi tässäkin esimerkiksi muulle maailmalle.
Demokratia on paras tapa ehkäistä levottomuuksia, sanotaan. Mikäli kansalaiset kokevat yhteiskunnan olevan oikeudenmukainen, heillä ei ole mitään syytä rähinöidä.
Aivan olennainen osa oikeudenmukaisuutta on tasa-arvoinen lainsäädäntö. Siinä suhteessa olemme hyvällä mallilla.
Puistonpenkillä nukkuminen on kielletty, yritti sitä köyhä tai rikas; kaupasta ei saa varastaa, oli rahaa tai ei; verot on maksettava, oli sitten yrittäjä tai työtön; ja niin edelleen. Olisiko muka oikein, jos ihmisillä olisi eri oikeudet sen mukaan, mikä heidän tulotasonsa on? Siitä seuraisi kauheita. Kuvitelkaa maailma, jossa pienituloiset pääsevät helpommalla vain siksi, etteivät he laiskuuttaan tai hölmöyttään jaksa hankkia hyväpalkkaista työtä. Pelottaa ajatellakin.
Oikeudenmukaisuuden lisäksi meitä suojaa toinenkin hyve eli harkintakyky. Kaksi autoa omistava kauppatieteiden maisteri ei nouse kapinaan hetken mielijohteesta. Toisin kuin alikoulutetulle ja yli-ikäiselle brittihunsvotille, hänelle kansannousu on harkittu poliittinen teko.
Spontaanisti hän enintään kavaltaa rahaa töistä, vetää perseet ja lyö vaimoa turpaan, mutta siitäpä ei aiheudu häiriötä naapurin kivijalkakaupalle. Ellei sitten vaimoa noutamaan tullut ambulanssi pysäköi liikkeen oven eteen, mutta siltäkin välttyy, kun pahoinpitelee puolisonsa vasta virka-ajan jälkeen.
Onnistuuko tämä suun kautta hengittävältä lenkkimakkaran ystävältä? Tuskin.
Lienee siis selvää, miten Suomessa pitää reagoida mailman tapahtumiin. Hallituksen tulee varmistaa, etteivät köyhyysrajan molemmin puolin kamppailevat ihmiskurjimukset menetä toivoaan. Parhaiten se onnistuu, kun muistamme kaikkien huonojen asioiden olevan heidän vikansa.